Suomen puolustusvoimien liikekannallepanokyky sodan jälkeisinä vuosina

Abstract

Suomen puolustusvoimien sodan jälkeinen liikekannallepanokyky on ennen tutkimaton aihealue. Tässä tutkimuksessa on selvitetty Suomen puolustusvoimien liikekannallepanokyvyn kehittyminen jatkosodan päättymisen jälkeen, aina siihen asti kunnes sotaa seuranneen tilanteen on voitu katsoa normalisoituneen pääesikunnan käskyjen tasolla. Kehittymisen perspektiivinä on käytetty jatkosotaa ja talvisotaa edeltäneitä liikekannallepanoja. Kehitystä on tarkasteltu liikekannallepanoon vaikuttaneiden ulkopuoleisten tekijöiden kautta. Ulkopuoleisina tekijöinä tutkimuksessa on käsitelty Liittoutuneiden valvontakomissiota, Pariisin rauhansopimusta, YYAsopimusta, Puolustusrevision mietintöä ja eduskunnan puolustusvoimista säätämät lakeja ja asetuksia.

Lähdeaineistona tutkimuksessa on käytetty Kansallisarkiston arkistolähteitä ja aihealueesta kirjoitettua kirjallisuutta. Lähdemateriaalia on täydennetty haastatteluilla. Tutkimus on luonteeltaan kuvaileva ja vertaileva. Tutkitusta lähdemateriaalista on tehty havaintoja ja johtopäätöksiä perinteisen asiakirja- ja kirjallisuustutkimuksen keinoin. Tutkimuksessa selvisi, että Suomen puolustusvoimat menetti kenttäarmeijan liikekannallepanokyvyn pian jatkosodan jälkeen. Liikekannallepanokyky palautui normaaliksi pääesikunnan ohjeistuksen tasolla vuoden 1956 lopulla.

Liikekannallepanokyvyn palautumiseen ja kehitykseen vaikuttivat useat ajanjakson ulkopuoleiset tekijät. YYA-sopimuksen rooli oli liikekannallepanokyvyn kehittymisessä tunnettua suurempi. Liikekannallepanojärjestelmän osalta kehitys aiempaan oli pientä ja johtui lähinnä ulkopuoleisten tekijöiden aiheuttamista muutoksista.