Security Elites in Egypt and Jordan after the Arab Spring : A Case Study on Securocracies’ Role on National Security, Domestic Power Politics, Regional Order and Middle Eastern Alliance Making between 2011 and 2021

Abstract

The doctoral dissertation studied changes in the balance of power, alliance making and the hegemonic struggles of security elites within a Middle Eastern regional context over a ten year reference period between 2011 and 2021. The study focused on two case study countries: Egypt and Jordan. The results were compared within a historical context to the pre-Arab Spring era. The theoretical approach combined the English School of Thought and Middle Eastern Studies with a conceptual model of securocracy developed by the author.

The primary contribution of the research is the realization of the core importance of securocracy within autocratic state systems. Inside securocracies there exists rivalling groups and organisations that counterbalance each other. The study points to the fact that the power struggle between executive powers – either purely domestic one or supported by foreign involvement, is the main driver behind why case study countries were in varying degrees dragged into instability and turmoil in the aftermath of the Arab Spring. Securocracies can be divided into two main types: centralised and decentralised. The centralised model occurs when different elites groups have the same ”distance” to the ruler while having equal privileges and equal access to political power. The model predicts durability and stability of the regime (status quo). In the de-centralised model, there is an ongoing struggle amongst elite groups and “distances” to ruler are not equal, neither are the privileges.

In Egypt the hegemonic struggle amongst elites took precedence over the interests and stability of the state after the Arab Spring and has continued since then. The situation at the end of 2021 is a de-centralised model where all executive powers are concentrated within President al-Sisi’s family dynasty (palace) and the leadership of military intelligence. This de-centralised type of securocracy makes Egypt’s situation fragile. Any impact from the outside, such as the Biden administration’s decision to impose additional conditions on U.S. financial military aid, could lead to a new hegemonic struggle challenging al-Sisi’s power. The securocracy’s survival strategy found in the study was the use of vertical power at all levels of the state hierarchy (” the winner takes it all”). In the situation of a power struggle, the ruler uses omni-balancing i.e., alliance making with powerful foreign states in order to gain an advantage against domestic rivals and revisionist regional states. The Egyptian example is al-Sisi’s rapprochement with Russia’s President Putin and his distancing of Egypt from its previous role of being the United States’ loyal Middle Eastern ally. The Jordanian example however, is the opposite, resulting in even closer relations with the United States since January 2021 when the two countries signed an updated Status of Forces Agreement (SOFA).

The study also highlights that decisions concerning ruler succession in authoritarian states take place behind-the-scenes amongst the securocracy as it, per rule, prefers to choose a member inside its own interest group or alternatively a political figurehead that commits to protect securocracy’s privileged interests in exchange of their own power position.

Within the Middle East, the recent U.S. pivot to Asia-Pacific created an opportunity for Russia to make a come-back. Russia, however, does not have the resources to compensate for the loss of U.S. financial military aid to the security elites. This in turn, and with Russia’s consent, has given space for regional state actors, particularly, the United Arab Emirates and Saudi-Arabia, to increase their influence. Gulf support to the regional clients is not free of charge: they request their clients adopt their own threat perceptions, take sides in armed conflicts and contribute to military capabilities which support the sponsors’ regional foreign and security policy goals.

Väitöstutkimuksessa tarkasteltiin kymmenen vuoden ajanjaksolla voimatasapainon muutosta Lähi-idän alueellisessa valtarakenteessa, liittolaissuhteiden muutoksia sekä turvallisuuseliittien roolia maan sisäisessä valtataistelussa. Tuloksia verrattiin historiallisessa kontekstissa arabikevättä edeltävään aikaan kahdessa tapaustutkimusmaassa: Egyptissä ja Jordaniassa. Teoriaviitekehyksenä sovellettiin Englantilaisen koulukunnan ja Lähi-idän tutkimuksen teoriamalleja, sekä tutkijan kehittelemää sekurokratian konseptuaalista mallia. Tutkimuksen keskeinen tulos on havainto sekurokratian merkittävästä roolista osana autoritaarista valtiomallia. Sekurokratian sisälle on luotu useita toinen toistaan tasapainottavia ryhmittymiä. Tapaustutkimusmaiden arabikevään jälkeisen turvallisuustilanteen muutoksia selittävien tekijöiden joukossa turvallisuuseliittien valtakamppailu nousi merkittävään rooliin. Valtakamppailua käytiin eliittien kesken joko pelkästään maan sisällä tai vaihtoehtoisesti osin myös valtion ulkopuolisten voimien tukemana. Tutkimuksen perusteella sekurokratiat voidaan jakaa kahteen päätyyppiin: keskitettyyn ja hajautettuun malliin. Jos eri turvallisuuseliitti-ryhmien edut, vallankäyttö ja etäisyys vallan keskipisteeseen ovat tasapainossa puhutaan keskitetyn sekurokratian mallista, mikä ennustaa vallassa olevan regiimin pysyvyyttä ja vakautta. Jos taas sekurokratian rakenne on hajautetun mallin mukainen, sen valtakamppailu voi johtaa yhden osan pyrkimyksiin hegemonia-asemasta.

Egyptin tapauksessa arabikevään jälkeinen turvallisuuseliittien valtakamppailu asetettiin maan vakauden edelle ja eliittien valtakamppailu on jatkunut tähän päivään. Tilanteessa vuoden 2021 lopussa valta on al-Sisin perhedynastialla ja sotilastiedustelun eliitillä (hajautettu malli). Hajautettu malli ei ennusta pitkäaikaista vallassa pysymistä; vahva ulkopuolinen heräte, esimerkiksi Bidenin hallinnon sotilaallisen talousavun lopettaminen voisi johtaa uuteen valtakamppailuun ja al-Sisin valta-aseman haastamiseen. Tutkimustulokset osoittavat, että sekurokratoiden selviytymisstrategiana on vallanvertikaalin käyttö valtiohallinnon eri tasoilla. Valtakamppailun tilanteessa käytetään tasapainotusstrategiaa (omni-balancing), missä alueellisia vahvoja valtioita ja suurvaltoja pyritään yhdistämään hallitsijan puolelle kilpailevia eliittiryhmittymiä tai revisionistisia ulkovaltoja vastaan. Egyptissä presidentti al-Sisin valtaannousu johti maan lähentymiseen presidentti Putinin Venäjän kanssa sekä etääntymiseen aiemmasta Yhdysvalloille uskollisen Lähi-idän liittolaisen roolista. Jordaniassa puolestaan maa on nyt entistä tiiviimmin liittoutunut Yhdysvaltojen kanssa. Esimerkkinä tästä on tammikuussa 2021 maiden kesken solmittu sotilasyhteistyötä ja jordanialaisten tukikohtien käyttöä säätelevä isäntämaatuki-sopimus.

Tutkimustulosten valossa autoritaariselle vallanperimykselle tyypillistä on se, että julkisuuteen näkymättömän sisäisen valtakamppailun jälkeen uudeksi valtionpäämieheksi pyritään nostamaan sekurokratian sisältä sen oman intressiryhmän edustaja, tai vaihtoehtoisesti sekurokratian valitsema ulkopuolinen poliitikko, jonka vastuulle korporaation intressien vaaliminen lankeaa vastapalveluksena sekurokratian tuesta keulakuva-poliitikon vallassa pitämiseksi. Alueellisen turvallisuusjärjestyksen osalta tutkimuksen tulokset osoittavat sen, että Yhdysvaltojen painopisteen siirto Tyynellemerelle vii ja Aasiaan on antanut Venäjälle mahdollisuuden palauttaa vaikutusvaltaansa Lähiitään. Venäjällä ei kuitenkaan ole resursseja kompensoida Yhdysvaltojen arabivaltioiden turvallisuuseliiteille allokoimaa taloudellista tukea. Tämä on antanut tilaa alueellisten toimijoiden kuten Yhdistyneiden arabiemiirikuntien ja Saudi-Arabian vaikutusvallan kasvattamiselle - tosin Venäjän hyväksynnällä. Tuki ei myöskään tule ilmaiseksi, sillä sponsorit edellyttävät, että niille alisteisessa asemassa olevat maat omaksuvat tukijavaltioidensa uhkakuvat, sekä konfliktitilanteissa kontribuoivat sotilaallisia kyvykkyyksiä näiden valtioiden ulko- ja turvallisuuspoliittisten päämäärien saavuttamiseksi.