Arktisen alueen geopolitiikka 2000-luvulla

Abstract

Globaalit suurvaltojen väliset jännitteet ja tapahtumat ovat vahvasti kytkeytyneitä arktisen alueen geopoliittiseen kehykseen. Varsinkin viime aikoina Itä-Euroopan ja Itämeren piirissä ilmenneet jännitteet heijastuvat alueelle hidastaen sen taloudellista kehittämistä sekä Koillis- ja Luoteisväylien käyttöönottoa. Kansainvälistä yhteistoimintaa edellyttävät sää- ja jäätilanneinformaation jakaminen sekä meriliikenteen turvallisuus ovat edelleen vaikeasti voitettavia ongelmia.

Venäjä on ryhmittänyt noin puolet laivastonsa uusimmista sukellusveneistä ja tehokkaimmista pinta-aluksista arktiselle alueelle. Samalla se on ottanut uudelleen käyttöön lentokenttiä ja uusinut tukikohtaverkostoaan sekä ryhmittänyt alueelle meri- ja ilmapuolustuskaluston uusimpia versioita. Sillä on alueelle ryhmitettynä puolustukseen ja hyökkäyksellisiin operaatioihin kykeneviä moderneja voimia, joita se pystyy nopeasti vahventamaan.

Yhdysvaltojen puolustus Arktiksella nojautuu vahvasti satelliittien muodostamaan tilannekuvaan ja ohjustentorjuntajärjestelmiin, jossa ilmavoimat ja ydinsukellusveneiden ballististen ohjusten luoma ohjusuhka muodostavat strategisen komponentin. Yhdysvallat on doktriininsa muutosten mukaisesti vähentänyt joukkojensa määrää Euroopasta ja korostanut eurooppalaisten velvollisuutta vastata omasta puolustuksestaan sekä kumppanuussuhteiden merkitystä. Tämä on antanut liikkumatilaa Venäjälle palata Neuvostoliiton hallinnon ajan etupiiriajatteluun.

Kiinan nousu supervallaksi ja sen kunnianhimoiset valtapyrkimykset ovat vaikuttaneet arktisen alueen ja myös Pohjoismaiden turvallisuuspolitiikkaan. Alueen valtiot joutuvat entistä tarkemmin ottamaan huomioon Kiinan taloudellisten ja tieteellisten aloitteiden seurannaisvaikutukset omassa turvallisuuspolitiikassaan.

Kun tarkastellaan arktisen alueen infrastruktuurin, merenkulun turvallisuuden, talouden ja logistiikan parannusmahdollisuuksia, nousevat Euroopan unioni ja Arktinen neuvosto toiminnan keskiöön. Ei-sotilaallisina instituutioina, Euroopan unionin ollessa myös taloudellisesti vahva, niiden mahdollisuuksia jännitteiden lieventäjinä tulee tukea. Varsinkin Ruotsilla ja Suomella on tässä tärkeä rooli niiden kuuluessa molempiin instituutioihin. Venäjän hallitessa nyt aluetta sekä sotilaallisesti että taloudellisten investointien kautta sen mukanaolo on välttämätön, jotta kehitys olisi vakaata.

Ruotsin ja Suomen jääminen Naton ulkopuolelle on antanut Venäjälle mahdollisuuden arvioida Pohjoismaiden yhteistyötä sellaisena, jonka muodostamaa sotilaallista voimaa se pystyy hallitsemaan jo arktiselle alueelle sijoitetuin joukoin. Suomen geopoliittinen asema on vahvasti paalutettu pohjoismaiseen viitekehykseen, länsimaisiin instituutioihin ja Pohjoismaiden, Naton ja Euroopan vahvojen maiden muodostamiin joukkoryhmittymiin. Suurvaltojen välisten jännitteiden lisääntyessä arktisella alueella Suomelle tulee vääjäämättä ajankohtaiseksi tarkastella pragmaattisesti eri koalitioiden ja Naton tuomia hyötyjä, jopa Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden tilannearvioista riippumatta.

Global tensions and events between the Great Powers are strongly linked to the geopolitical framework of the Arctic. In particular, the tensions in Eastern Europe and the Baltic Sea are reflected in the region. These tensions are slowing down the economic development of the area as well the opening of the Northeast and Northwest passages of the Arctic, because the safe maritime traffic needs international ice and weather information and well-organized SAR services. Russia has grouped about half of its navy’s newest submarines and most powerful surface ships into the Arctic. Meanwhile, it has grouped the latest versions of maritime and air defence equipment in the area. The setup is supported by reintroducing airports and improving base networks. Russia has grouped modern forces in the Arctic, which are capable of both defensive and offensive operations, with capability to strengthen them rapidly. United States’s defence in the Arctic is heavily depending on the satellite surveillance and anti-missile systems, where air forces and the missile threat posed by nuclear sub marine ballistic missiles represent the main and most significant strategic component. In line with its doctrine, U.S. has reduced the number of its troops in Europe putting more obligation on the European allied countries, in addition to underlining the importance of partnerships. This has given Russia space to maneuver and return its sphere of interest to one from the Soviet era. China's rise to superpower and its ambitious aspirations for power have had an impact on the security policy of the Arctic and also of the Nordic countries. Countries in the region are increasingly being forced to take into account the multiplicative effects of China’s economic and scientific initiatives on their own security policies. When focusing on the activities for improvement in infrastructure, maritime safety, economy, and logistics in the Arctic area, both the European Union’s and the Arctic Council’s roles as mitigators for rising tensions in the arctic area should be supported and promoted. Both institutions are non-military and include neutral, independent countries such as Sweden and Finland. Equally important and essential is to include Russia to the development of the Council, as it is currently controlling the region, both from military perspective and economic development. As Sweden and Finland are not NATO members, it has enabled Russia to assess Nordic cooperation as one whose military power it can control with troops already stationed in the Arctic. Finland's geopolitical position is based strongly on the Nordic framework, western institutions and cooperation with the military groups formed by Nordic countries, NATO and Europe’s strong countries. If tensions between the Great Powers increase in the Arctic, it will inevitably be timely for Finland to look pragmatically at the benefits of different coalitions and NATO, even regardless of the situation assessments in Sweden and other Nordic countries