Polttopisteessä Suomen turvallisuus : asepalvelus, EU-jäsenyys, NATO-optio, kyberuhka
Kanniainen, Vesa (2021-07-01)
Kanniainen, Vesa
Sotatekniikan laitos
Sotatekniikka
Maanpuolustuskorkeakoulu
01.07.2021
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-25-3203-2
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-25-3203-2
Tiivistelmä
”Tulee vielä päivä, jolloin Suomen maaperällä taas soditaan. Se on kamala ajatus, mutta historian valossa se on aika varmaa.” Näin lausui puolustusvoimain silloinen komentaja Jarmo Lindberg Helsingin Sanomien haastattelussa 29.1.2017.
Suomella on geopoliittisesta asemastaan johtuen pysyvä turvallisuusvaje. Näin on ollut kautta historian ja näin on myös tänä päivänä. Suomen alue on ollut yksi eurooppalaisten suurvaltojen välisten sotien näyttämöitä. Sotateoreettisissa tutkimuksissani olen ajatellut kansallisvaltiot luokiteltavan turvallisuusriskiltään eri luokkiin. Olen tulkinnut Suomen korkean turvallisuusriskin maaksi. Tämä perustuu sekä geopoliittisiin että historiallisiin näkökohtiin. Kansallinen turvallisuus on siksi maan ykkösasia.
Kansainvälisen politiikan ja kansallisen turvallisuuden geopoliittisia lähtökohtia on tarkasteltu pelkistetysti brittitoimittaja Tim Marshallin kirjassa Prisoners of Geography. Ten maps that tell you everything you need to know about global politics. Suomen kannalta opettavainen on Venäjän asemointi suurvaltana, jonka huoli omasta turvallisuudestaan on maantieteestä johtuen aiheellinen. Paitsi, että sitä eivät ympäröi turvallisuutta luovat elementit kuten valtamerien ja vuoristojen tarjoama luontainen suoja, sitä rajoittaa lännessä laaja pohjoiseurooppalainen tasankoalue. Sen kautta sitä ovat lännestä uhanneet vihollisarmeijat: puolalaiset vuonna 1605 ja sen jälkeen, ruotsalaiset Kaarle XII:n aikana vuonna 1708, ranskalaiset Napoleonin johdolla vuonna 1812, länsivallat Krimin sodan aikaan vuosina 1853-1956 ja saksalaiset sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa. Ei voi olla suurta viisautta sivuuttaa näitäkään seikkoja, kun Venäjän aggressiivisia nykytoimia arvioidaan.
Itä-Euroopan maiden alistaminen Neuvostoliiton vallan alle toisen maailmansodan jälkeisen kylmän sodan kautena oli näille maille äärimmäisen raskas ja aiheellisesti katkeroittava. Neuvostoliiton talous ei kestänyt kilpajuoksussa länsimaille ja johti Neuvostoliiton hajoamiseen vuonna 1991. Venäjän nykyisiä toimia voi ilmeisesti arvioida sen hajoamisen aiheuttaman trauman valossa. Äskettäin tuli julkisuuteen tieto, että Venäjä on laatinut listaa ”epäystävällisistä valtioista”. Niihin kuuluisivat Yhdysvaltain ja Britannian ohella Viro, Latvia, Liettua, Puola, Ukraina, Tšekki ja Georgia.
Jokaisella maalla ja kansalla on oikeus valita oma kohtalonsa. Tämä koskee myös Ukrainaa, jonka maaperällä käytävä sota on nyt kestänyt seitsemän vuotta. Marshallin kirjan perusteella on nähtävissä, että Moskovan ja Ukrainan välisen rajan etäisyys on vaivaiset 500 km. Tämä herättää kysymyksiä. Ottaen huomioon Moskovan omat turvallisuushuolet – aiheelliset tai kuvitellut – on kysyttävä, mikä on sen pienemmälle naapurimaalle optimaalinen strategia omasta turvallisuudestaan huolehtimiseksi?
Suomi ei ole yllä mainitulla listalla mukana. Onko jotain siis Suomessa tehty oikein? Kansalliseen turvallisuuteen suunnattavat yhteiskunnan resurssit kilpailevat aina hyvinvointiyhteiskunnan menojen kanssa. Hyvinvointia ylläpitäviä menokohteita ovat kaikki yhteistä hyvää tuottavat asiat (terveydenhuolto, väestön koulutus, sosiaaliturva jne.). Kansallista turvallisuutta ylläpitävät toimet käsittävät ulkopolitiikan ja toisten valtioiden kanssa toteutetun puolustuksellisen yhteistyön ohella puolustusmenot.
Puolustusmenojen avulla ylläpidetään puolustuskykyä. Mikä on puolustusmenojen oikea mitoitus valtion budjettitaloudessa? Tälle on esitettävissä jonkin verran vaikeaselkoinen ehto: kansalliseen turvallisuuteen suunnatun viimeisen euron tulee tuottaa kansallista turvallisuutta yhtä paljon kuin viimeinen euro yhteiseen hyvään suunnattuna tuottaa yhteistä hyvää.
Tämä tutkielma on sotateoreettinen. Se tarkastelee kansallista turvallisuutta Suomen kannalta. Sen taustalla ovat Maanpuolustuskorkeakoululle laatimani sotatieteiden väitöskirja Essays in National Defence vuodelta 2018 (julkaistu Maanpuolustuskorkeakoulun sarjassa 1 No. 28), puolustusministeriölle vuonna 2019 laatimani raportti Kansallinen turvallisuus, asepalvelus ja kansantalous: miksi yleinen asevelvollisuus on välttämätön ratkaisu joillekin maille – ja miksi toisille taas ei? (https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/1002/161578) sekä Maanpuolustuskorkeakoululle laatimani raportti Peliteorian käyttö konfliktien ja sotien analyysissa vuodelta 2019 (https://www.doria.fi/handle/10024/169572).
Kirja rakentuu kymmenestä luvusta. Niistä ensimmäinen käsittelee Suomen sotien historiaa osana yleiseurooppalaisia sotilaallisia kriisejä. Seuraava luku käsittelee asevelvollisuutta ja kiistanalaista kysymystä sen kustannustehokkuudesta. Vertailukohteena on ammattiarmeija. Jaksossa kumotaan ne ristiriitaiset väittämät, että yleiseen asevelvollisuuteen perustuvat puolustusvoimat olisivat kansantaloudellisesti aina halvempi tai aina kalliimpi ratkaisu kuin on ammattiarmeija. Siinä osoitetaan, että ammattiarmeija tulee kansantalouden kannalta halvemmaksi, jos tarvittava mies(nais)vahvuus on pieni. Jos tarvittava mies(nais)vahvuus on suuri, yleinen asevelvollisuus tulee halvemmaksi. Kirjoitus myös osoittaa yksipuoliseksi asepalveluksen yhteiskunnallisen kustannuksen arvioimisen puolustusmenojen bruttokansantuoteosuuden perusteella. Sen suuntaista arviota ei pidä esittää, ellei samalla tule kerrotuksi, kuinka paljon turvallisuutta puolustusbudjetti tuottaa. Kolmas luku tarjoaa perspektiivin sotien historiaan ja sitä koskevaan tutkimustraditioon. Se on alun perin kirjoitettu englanninkielisenä yhdessä Münchenin yliopiston professorin Panu Poutvaaran kanssa. Se liittää sodat ja konfliktit elämän yleisiin puitteisiin, joissa kilpailu toimijoiden kesken nähdään elämän lainalaisuuksien peruslähtökohtana. Katsaus sisältää myös sotahistorian tutkimuksen helmiä. Näistä ensimmäinen on kiinalaisen kenraalin Sunzin kuuluisa sotateoreettinen materiaali, joka on suomennettu otsikolla Sodankäynnin taito. Sen kirjoittaminen on ajoitettu kuudennelle vuosisadalle ennen ajanlaskun alkua. Jakso sisältää myös Niccolò Machiavellin inhorealistisen kuvauksen hänen Ruhtinas-kirjassaan vuodelta 1532 ruhtinaiden vallan tavoittelusta ja sen oikeutuksesta epämoraalisinkin keinoin keskiaikaisessa Italiassa. Ja se käsittelee preussilaisen 1800-luvun kenraalin Carl von Clausewitzin teräviä huomioita sodankäyntiin liittyvistä epävarmuustekijöistä hänen kirjassaan Vom Kriege. Hän myös ennakoi dynaamisen sotateorian tulemista sen näkemyksensä myötä, että ”kenenkään ei pitäisi ottaa sodassa ensimmäistä askelta, ennen kuin on ajatellut, mikä se viimeinen askel on.” Yhdysvalloissa oli 1950-luvulla tiedemiehillä ristiriitaisia näkemyksiä siitä, tulisiko Neuvostoliittoa vastaan iskeä ydinasein, kun se vielä oli heikko, vai ei. Matemaatikko John von Neumann ja taloustieteilijä Thomas C. Schelling tarjosivat kilpailevat näkemykset, jotka tulevat mainituiksi.
Kirjan neljännen luvun lähtökohtana on usein toistuva havainto siitä, että pieni puolustusarmeija taistelee rajummin kuin suuri hyökkäysarmeija. Suomen talvisodassa 1939-40 pieni puolustusarmeija pysäytti kolminkertaisen hyökkäysarmeijan. Muita esimerkkejä ovat Thermopylain taistelu 480 e.Kr, jossa huomattavan alivoimaiset kreikkalaiset pitivät puoliaan paljon suurempaa persialaista hyökkäysarmeijaa vastaan. Vuonna 1565 noin 700 Maltaa puolustanutta Johanniittain ritaria pysäytti 40 000 miehen vahvuisen ottomaanien hyökkäysarmeijan. Suomen puolustajat pysäyttivät Tali- Ihantalan taisteluissa kesällä 1944 miesylivoimaltaan nelinkertaisen puna-armeijan. Unohtaa ei myöskään sovi neljää muuta ratkaisevaa puolustusarmeijan suoritusta kesän 1944 taisteluissa: torjuntavoitto Viipurinlahdella, Äyräpää-Vuosalmen torjuntavoitto, torjuntavoitto U-asemassa sekä Ilomantsin voitto. Samana kesänä saksalaisvirolaiset puolustajat pysäyttivät miesylivoimaltaan ylivoimaisen puna-armeijan Sinimäkien puolustamisessa Virossa. Kirjan neljäs luku tarjoaa tällaisille havainnoille evoluutiobiologisen selityksen. Mainitun selityksen jälkeen on vuorossa kysymys puolustusmenojen mitoituksesta ts. sen selvittäminen, kuinka suureksi puolustavan maan puolustusarmeija tulisi rakentaa, jotta syntyisi deterrenssi ts. tasapaino, jossa potentiaalinen hyökkääjä ei tekisi hyökkäyspäätöstä. Kysymyksen vaikeusastetta nostettiin informaatiorajoitteella: hyökkääjän ei välttämättä oleteta tietävän puolustavan armeijan sotilaiden riskinottointensiteettiä. Osoittautuu, että puolustavan maan kannattaa rakentaa puolustusarmeijansa ylisuureksi ts. suuremmaksi kuin se rakentaisi tilanteessa, jossa hyökkääjä varmuudella tietäisi, kuinka vahvasti hyökkäyksen kohteena oleva armeija taistelee.
Konflikteja on lisääntyvässä määrin analysoitu viime vuosina matemaattisen peliteorian välineillä. Peliteoriassa pelin tulos riippuu kahden tai useamman osapuolen päätösten seurauksena, kun pelaajien tavoitteet ovat keskenään ristiriitaiset. Koska peliteorian hyödyntäminen perustuu matemaattisiin välineisiin, se ei välttämättä avaudu niihin vihkiytymättömille. Siksi kirjan viides luku esittelee näitä välineistä yleistajuisessa muodossa. Tällöin on mahdollista saada uudenlainen ote sellaisiin ilmiöihin kuten kylmä sota ja kauhun tasapaino, Tornion taistelut vuonna 1944, Berliinin ja Kuuban kriisit 1960-luvulla, suomettuminen toisen maailmansodan jälkeen ja YYA-sopimus, Baltian turvallisuus, hävittäjähankinnat ja kybersota. Kirjoittaja toivoo, että nämä esimerkit saisivat lukijan kiinnostumaan jonkin verran myös tämän teknisen jakson silmäilystä.
Kirjan kuudes ja kahdeksas luku ovat turvallisuuspoliittisia. Kuudennessa luvussa argumentoidaan sen puolesta, että Suomen jäsenyys Euroopan unionissa on mahdollista nähdä taloudellisten tekijöiden ohella Suomen lähihistorian merkittävänä turvallisuuspoliittisena siirtona. Vaikka EU:lla ei ole omaa armeijaa, se on kuitenkin lähes 450 miljoonan asukkaan liittoumana ja taloudellisen kapasiteettinsa perusteella suurvalta, vaikkakaan se ei toimissaan ole yltänyt suurvaltapoliittiseen rooliin. Sen väkiluku on kolminkertainen verrattuna Venäjän väkilukuun, joka on 146 miljoonaa. EU:n bruttokansantuote oli 16 400 miljardia euroa v. 2019, vain vähän pienempi kuin Yhdysvalloilla, mutta moninkertainen Venäjän noin 1400 miljardin euron bruttokansantuotteeseen verrattuna. EU:n Nato maiden yhteenlasketut puolustusbudjetit ovat noin 280 miljardia dollaria eli moninkertaiset Venäjän 62 miljardin puolustusbudjettiin verrattuna. EU:n jäsenenä Suomi on osa ystävällismielistä suurvaltaa. Tähän perustuu se lisäarvo, jota EU Suomen turvallisuudelle tuo. Siitä lisäturvasta kannattaa maksaa. Kysymys ei ole siitä, montako divisioonaa Euroopan unioni voi Suomen avuksi lähettää. Kysymys on siitä, että kynnys aggressiolle Euroopan unionin jäsenvaltiota vastaan on korkea.
Kirjan seitsemäs luku perustuu sotilasliittoumien teoriaan. Sen lähtökohtana on oivallus siitä, että samalla, kun sotilasliiton jäsenyys tuottaa kullekin jäsenelle muiden jäsenten avulla tuotettuja turvallisuushyötyjä, se toki myös luo kannusteen vapaamatkustaa muiden jäsenmaiden kustannuksella. Seitsemäs luku täydentää kuudennen luvun ja valmistelee kahdeksannen luvun analyysia.
Kahdeksas luku käsittelee Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä. Sen lähtökohtana on olettamus Nato option olemassaolosta, mitä perustellaan sekä Naton omilla strategisilla tarpeilla Baltian alueen turvaamiseksi että Nato-päättäjien julkilausumilla arvioilla Suomen mahdollisesta roolista Naton itäisen sivustan turvallisuuden kannalta. Jaksossa arvioidaan Naton heikkouksia ja vahvuuksia sen artikla 5:n velvoitteen kannalta. Kirjoitus päätyy kannanottoon Suomen Nato-jäsenyydestä. Kirjoitus toteaa, että Natooptiolla on arvoa, vaikka sitä ei lunastettaisi. Käsitykset Nato-option kuolemasta ovat siksi ennenaikaisia. Natoa koskeva keskustelu on tullut entistä ajankohtaisemmaksi siksikin, että vuoden 2020 lopulla Ruotsin Nato-jäsenyyden tilannearviossa tapahtui muutos. Maan valtiopäivät hyväksyi päätöksen, jossa maan hallitusta kehotetaan kirjaamaan Nato-optio – mahdollisuus hakea puolustusliitto Naton jäsenyyttä – osaksi Ruotsin turvallisuuspoliittista linjaa. Siksi kahdeksannessa luvussa arvioidaan myös Ruotsin mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksia sekä Ruotsin että Suomen turvallisuuden ja geopoliittisen aseman kannalta.
Kirjan yhdeksäs ja kymmenes luku arvioivat turvallisuutta koko ihmiskunnan kannalta. Yhdeksännen luvun otsikkona on ”Maailma ydinaseiden varjossa”. Kymmenes luku puolestaan käsittelee kyberteknologiaa ja argumentoi, että sen myötä maailma on muuttunut entistä turvattomammaksi.
Kirjan eri luvut on alun perin kirjoitettu itsenäisinä eri julkaisufoorumeille. Siksi niiden luonne ja pituus vaihtelevat.
Kaikki tässä raportissa julkaistut tiedot perustuvat julkisiin lähteisiin. Raportissa esitettävät näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä heijasta Maanpuolustuskorkeakoulun näkemyksiä.
Suomella on geopoliittisesta asemastaan johtuen pysyvä turvallisuusvaje. Näin on ollut kautta historian ja näin on myös tänä päivänä. Suomen alue on ollut yksi eurooppalaisten suurvaltojen välisten sotien näyttämöitä. Sotateoreettisissa tutkimuksissani olen ajatellut kansallisvaltiot luokiteltavan turvallisuusriskiltään eri luokkiin. Olen tulkinnut Suomen korkean turvallisuusriskin maaksi. Tämä perustuu sekä geopoliittisiin että historiallisiin näkökohtiin. Kansallinen turvallisuus on siksi maan ykkösasia.
Kansainvälisen politiikan ja kansallisen turvallisuuden geopoliittisia lähtökohtia on tarkasteltu pelkistetysti brittitoimittaja Tim Marshallin kirjassa Prisoners of Geography. Ten maps that tell you everything you need to know about global politics. Suomen kannalta opettavainen on Venäjän asemointi suurvaltana, jonka huoli omasta turvallisuudestaan on maantieteestä johtuen aiheellinen. Paitsi, että sitä eivät ympäröi turvallisuutta luovat elementit kuten valtamerien ja vuoristojen tarjoama luontainen suoja, sitä rajoittaa lännessä laaja pohjoiseurooppalainen tasankoalue. Sen kautta sitä ovat lännestä uhanneet vihollisarmeijat: puolalaiset vuonna 1605 ja sen jälkeen, ruotsalaiset Kaarle XII:n aikana vuonna 1708, ranskalaiset Napoleonin johdolla vuonna 1812, länsivallat Krimin sodan aikaan vuosina 1853-1956 ja saksalaiset sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa. Ei voi olla suurta viisautta sivuuttaa näitäkään seikkoja, kun Venäjän aggressiivisia nykytoimia arvioidaan.
Itä-Euroopan maiden alistaminen Neuvostoliiton vallan alle toisen maailmansodan jälkeisen kylmän sodan kautena oli näille maille äärimmäisen raskas ja aiheellisesti katkeroittava. Neuvostoliiton talous ei kestänyt kilpajuoksussa länsimaille ja johti Neuvostoliiton hajoamiseen vuonna 1991. Venäjän nykyisiä toimia voi ilmeisesti arvioida sen hajoamisen aiheuttaman trauman valossa. Äskettäin tuli julkisuuteen tieto, että Venäjä on laatinut listaa ”epäystävällisistä valtioista”. Niihin kuuluisivat Yhdysvaltain ja Britannian ohella Viro, Latvia, Liettua, Puola, Ukraina, Tšekki ja Georgia.
Jokaisella maalla ja kansalla on oikeus valita oma kohtalonsa. Tämä koskee myös Ukrainaa, jonka maaperällä käytävä sota on nyt kestänyt seitsemän vuotta. Marshallin kirjan perusteella on nähtävissä, että Moskovan ja Ukrainan välisen rajan etäisyys on vaivaiset 500 km. Tämä herättää kysymyksiä. Ottaen huomioon Moskovan omat turvallisuushuolet – aiheelliset tai kuvitellut – on kysyttävä, mikä on sen pienemmälle naapurimaalle optimaalinen strategia omasta turvallisuudestaan huolehtimiseksi?
Suomi ei ole yllä mainitulla listalla mukana. Onko jotain siis Suomessa tehty oikein? Kansalliseen turvallisuuteen suunnattavat yhteiskunnan resurssit kilpailevat aina hyvinvointiyhteiskunnan menojen kanssa. Hyvinvointia ylläpitäviä menokohteita ovat kaikki yhteistä hyvää tuottavat asiat (terveydenhuolto, väestön koulutus, sosiaaliturva jne.). Kansallista turvallisuutta ylläpitävät toimet käsittävät ulkopolitiikan ja toisten valtioiden kanssa toteutetun puolustuksellisen yhteistyön ohella puolustusmenot.
Puolustusmenojen avulla ylläpidetään puolustuskykyä. Mikä on puolustusmenojen oikea mitoitus valtion budjettitaloudessa? Tälle on esitettävissä jonkin verran vaikeaselkoinen ehto: kansalliseen turvallisuuteen suunnatun viimeisen euron tulee tuottaa kansallista turvallisuutta yhtä paljon kuin viimeinen euro yhteiseen hyvään suunnattuna tuottaa yhteistä hyvää.
Tämä tutkielma on sotateoreettinen. Se tarkastelee kansallista turvallisuutta Suomen kannalta. Sen taustalla ovat Maanpuolustuskorkeakoululle laatimani sotatieteiden väitöskirja Essays in National Defence vuodelta 2018 (julkaistu Maanpuolustuskorkeakoulun sarjassa 1 No. 28), puolustusministeriölle vuonna 2019 laatimani raportti Kansallinen turvallisuus, asepalvelus ja kansantalous: miksi yleinen asevelvollisuus on välttämätön ratkaisu joillekin maille – ja miksi toisille taas ei? (https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/1002/161578) sekä Maanpuolustuskorkeakoululle laatimani raportti Peliteorian käyttö konfliktien ja sotien analyysissa vuodelta 2019 (https://www.doria.fi/handle/10024/169572).
Kirja rakentuu kymmenestä luvusta. Niistä ensimmäinen käsittelee Suomen sotien historiaa osana yleiseurooppalaisia sotilaallisia kriisejä. Seuraava luku käsittelee asevelvollisuutta ja kiistanalaista kysymystä sen kustannustehokkuudesta. Vertailukohteena on ammattiarmeija. Jaksossa kumotaan ne ristiriitaiset väittämät, että yleiseen asevelvollisuuteen perustuvat puolustusvoimat olisivat kansantaloudellisesti aina halvempi tai aina kalliimpi ratkaisu kuin on ammattiarmeija. Siinä osoitetaan, että ammattiarmeija tulee kansantalouden kannalta halvemmaksi, jos tarvittava mies(nais)vahvuus on pieni. Jos tarvittava mies(nais)vahvuus on suuri, yleinen asevelvollisuus tulee halvemmaksi. Kirjoitus myös osoittaa yksipuoliseksi asepalveluksen yhteiskunnallisen kustannuksen arvioimisen puolustusmenojen bruttokansantuoteosuuden perusteella. Sen suuntaista arviota ei pidä esittää, ellei samalla tule kerrotuksi, kuinka paljon turvallisuutta puolustusbudjetti tuottaa. Kolmas luku tarjoaa perspektiivin sotien historiaan ja sitä koskevaan tutkimustraditioon. Se on alun perin kirjoitettu englanninkielisenä yhdessä Münchenin yliopiston professorin Panu Poutvaaran kanssa. Se liittää sodat ja konfliktit elämän yleisiin puitteisiin, joissa kilpailu toimijoiden kesken nähdään elämän lainalaisuuksien peruslähtökohtana. Katsaus sisältää myös sotahistorian tutkimuksen helmiä. Näistä ensimmäinen on kiinalaisen kenraalin Sunzin kuuluisa sotateoreettinen materiaali, joka on suomennettu otsikolla Sodankäynnin taito. Sen kirjoittaminen on ajoitettu kuudennelle vuosisadalle ennen ajanlaskun alkua. Jakso sisältää myös Niccolò Machiavellin inhorealistisen kuvauksen hänen Ruhtinas-kirjassaan vuodelta 1532 ruhtinaiden vallan tavoittelusta ja sen oikeutuksesta epämoraalisinkin keinoin keskiaikaisessa Italiassa. Ja se käsittelee preussilaisen 1800-luvun kenraalin Carl von Clausewitzin teräviä huomioita sodankäyntiin liittyvistä epävarmuustekijöistä hänen kirjassaan Vom Kriege. Hän myös ennakoi dynaamisen sotateorian tulemista sen näkemyksensä myötä, että ”kenenkään ei pitäisi ottaa sodassa ensimmäistä askelta, ennen kuin on ajatellut, mikä se viimeinen askel on.” Yhdysvalloissa oli 1950-luvulla tiedemiehillä ristiriitaisia näkemyksiä siitä, tulisiko Neuvostoliittoa vastaan iskeä ydinasein, kun se vielä oli heikko, vai ei. Matemaatikko John von Neumann ja taloustieteilijä Thomas C. Schelling tarjosivat kilpailevat näkemykset, jotka tulevat mainituiksi.
Kirjan neljännen luvun lähtökohtana on usein toistuva havainto siitä, että pieni puolustusarmeija taistelee rajummin kuin suuri hyökkäysarmeija. Suomen talvisodassa 1939-40 pieni puolustusarmeija pysäytti kolminkertaisen hyökkäysarmeijan. Muita esimerkkejä ovat Thermopylain taistelu 480 e.Kr, jossa huomattavan alivoimaiset kreikkalaiset pitivät puoliaan paljon suurempaa persialaista hyökkäysarmeijaa vastaan. Vuonna 1565 noin 700 Maltaa puolustanutta Johanniittain ritaria pysäytti 40 000 miehen vahvuisen ottomaanien hyökkäysarmeijan. Suomen puolustajat pysäyttivät Tali- Ihantalan taisteluissa kesällä 1944 miesylivoimaltaan nelinkertaisen puna-armeijan. Unohtaa ei myöskään sovi neljää muuta ratkaisevaa puolustusarmeijan suoritusta kesän 1944 taisteluissa: torjuntavoitto Viipurinlahdella, Äyräpää-Vuosalmen torjuntavoitto, torjuntavoitto U-asemassa sekä Ilomantsin voitto. Samana kesänä saksalaisvirolaiset puolustajat pysäyttivät miesylivoimaltaan ylivoimaisen puna-armeijan Sinimäkien puolustamisessa Virossa. Kirjan neljäs luku tarjoaa tällaisille havainnoille evoluutiobiologisen selityksen. Mainitun selityksen jälkeen on vuorossa kysymys puolustusmenojen mitoituksesta ts. sen selvittäminen, kuinka suureksi puolustavan maan puolustusarmeija tulisi rakentaa, jotta syntyisi deterrenssi ts. tasapaino, jossa potentiaalinen hyökkääjä ei tekisi hyökkäyspäätöstä. Kysymyksen vaikeusastetta nostettiin informaatiorajoitteella: hyökkääjän ei välttämättä oleteta tietävän puolustavan armeijan sotilaiden riskinottointensiteettiä. Osoittautuu, että puolustavan maan kannattaa rakentaa puolustusarmeijansa ylisuureksi ts. suuremmaksi kuin se rakentaisi tilanteessa, jossa hyökkääjä varmuudella tietäisi, kuinka vahvasti hyökkäyksen kohteena oleva armeija taistelee.
Konflikteja on lisääntyvässä määrin analysoitu viime vuosina matemaattisen peliteorian välineillä. Peliteoriassa pelin tulos riippuu kahden tai useamman osapuolen päätösten seurauksena, kun pelaajien tavoitteet ovat keskenään ristiriitaiset. Koska peliteorian hyödyntäminen perustuu matemaattisiin välineisiin, se ei välttämättä avaudu niihin vihkiytymättömille. Siksi kirjan viides luku esittelee näitä välineistä yleistajuisessa muodossa. Tällöin on mahdollista saada uudenlainen ote sellaisiin ilmiöihin kuten kylmä sota ja kauhun tasapaino, Tornion taistelut vuonna 1944, Berliinin ja Kuuban kriisit 1960-luvulla, suomettuminen toisen maailmansodan jälkeen ja YYA-sopimus, Baltian turvallisuus, hävittäjähankinnat ja kybersota. Kirjoittaja toivoo, että nämä esimerkit saisivat lukijan kiinnostumaan jonkin verran myös tämän teknisen jakson silmäilystä.
Kirjan kuudes ja kahdeksas luku ovat turvallisuuspoliittisia. Kuudennessa luvussa argumentoidaan sen puolesta, että Suomen jäsenyys Euroopan unionissa on mahdollista nähdä taloudellisten tekijöiden ohella Suomen lähihistorian merkittävänä turvallisuuspoliittisena siirtona. Vaikka EU:lla ei ole omaa armeijaa, se on kuitenkin lähes 450 miljoonan asukkaan liittoumana ja taloudellisen kapasiteettinsa perusteella suurvalta, vaikkakaan se ei toimissaan ole yltänyt suurvaltapoliittiseen rooliin. Sen väkiluku on kolminkertainen verrattuna Venäjän väkilukuun, joka on 146 miljoonaa. EU:n bruttokansantuote oli 16 400 miljardia euroa v. 2019, vain vähän pienempi kuin Yhdysvalloilla, mutta moninkertainen Venäjän noin 1400 miljardin euron bruttokansantuotteeseen verrattuna. EU:n Nato maiden yhteenlasketut puolustusbudjetit ovat noin 280 miljardia dollaria eli moninkertaiset Venäjän 62 miljardin puolustusbudjettiin verrattuna. EU:n jäsenenä Suomi on osa ystävällismielistä suurvaltaa. Tähän perustuu se lisäarvo, jota EU Suomen turvallisuudelle tuo. Siitä lisäturvasta kannattaa maksaa. Kysymys ei ole siitä, montako divisioonaa Euroopan unioni voi Suomen avuksi lähettää. Kysymys on siitä, että kynnys aggressiolle Euroopan unionin jäsenvaltiota vastaan on korkea.
Kirjan seitsemäs luku perustuu sotilasliittoumien teoriaan. Sen lähtökohtana on oivallus siitä, että samalla, kun sotilasliiton jäsenyys tuottaa kullekin jäsenelle muiden jäsenten avulla tuotettuja turvallisuushyötyjä, se toki myös luo kannusteen vapaamatkustaa muiden jäsenmaiden kustannuksella. Seitsemäs luku täydentää kuudennen luvun ja valmistelee kahdeksannen luvun analyysia.
Kahdeksas luku käsittelee Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä. Sen lähtökohtana on olettamus Nato option olemassaolosta, mitä perustellaan sekä Naton omilla strategisilla tarpeilla Baltian alueen turvaamiseksi että Nato-päättäjien julkilausumilla arvioilla Suomen mahdollisesta roolista Naton itäisen sivustan turvallisuuden kannalta. Jaksossa arvioidaan Naton heikkouksia ja vahvuuksia sen artikla 5:n velvoitteen kannalta. Kirjoitus päätyy kannanottoon Suomen Nato-jäsenyydestä. Kirjoitus toteaa, että Natooptiolla on arvoa, vaikka sitä ei lunastettaisi. Käsitykset Nato-option kuolemasta ovat siksi ennenaikaisia. Natoa koskeva keskustelu on tullut entistä ajankohtaisemmaksi siksikin, että vuoden 2020 lopulla Ruotsin Nato-jäsenyyden tilannearviossa tapahtui muutos. Maan valtiopäivät hyväksyi päätöksen, jossa maan hallitusta kehotetaan kirjaamaan Nato-optio – mahdollisuus hakea puolustusliitto Naton jäsenyyttä – osaksi Ruotsin turvallisuuspoliittista linjaa. Siksi kahdeksannessa luvussa arvioidaan myös Ruotsin mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksia sekä Ruotsin että Suomen turvallisuuden ja geopoliittisen aseman kannalta.
Kirjan yhdeksäs ja kymmenes luku arvioivat turvallisuutta koko ihmiskunnan kannalta. Yhdeksännen luvun otsikkona on ”Maailma ydinaseiden varjossa”. Kymmenes luku puolestaan käsittelee kyberteknologiaa ja argumentoi, että sen myötä maailma on muuttunut entistä turvattomammaksi.
Kirjan eri luvut on alun perin kirjoitettu itsenäisinä eri julkaisufoorumeille. Siksi niiden luonne ja pituus vaihtelevat.
Kaikki tässä raportissa julkaistut tiedot perustuvat julkisiin lähteisiin. Raportissa esitettävät näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä heijasta Maanpuolustuskorkeakoulun näkemyksiä.
Kokoelmat
- Julkaisut [500]