Diletantteja vai taitajia? : Päämajan valvontaosaston johtama valvonta ja vastavakoilu talvi- ja jatkosodassa
Panschin, Vladimir (2018)
Sotataidon laitos
Sotahistoria
Tohtoriopiskelijan väitöskirja
Maanpuolustuskorkeakoulu
2018
Julkinen
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-25-3007-6
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-25-3007-6
Tiivistelmä
Puolustusvoimien johtaman valvonnan ja vastavakoilun juuret ulottuvat vapaussotaan. Valkoisten Päämajaan kuuluneen poliisiasiainosaston tehtävänä oli johtaa isänmaanpettureiden, punaisten johtajien, kiihottajien ynnä muiden yhteiskunnan rauhalle vaarallisten henkilöiden etsimistä. Järjestettäessä vapaussodan jälkeen Suomen puolustuslaitoksen johtoesikuntaa perustettiin heinäkuussa 1918 Yleisesikunnan valvontaosasto. Sen päätehtävinä olivat ulkoinen ja sisäinen vastavakoilu. Sisäinen vastavakoilu nimettiin myöhemmin valvonnaksi.
Sotia edeltäneenä aikana puolustusvoimien johtoesikuntaa järjestettiin uudelleen muutamia kertoja. Näiden seurauksena puolustusvoimien johtama vastavakoilu ja valvonta määrättiin vuonna 1920 Yleisesikuntaan perustetun toimisto VI:n (valvontatoimiston) tehtäväksi. Helsingissä sijainneen keskuselimen lisäksi sillä oli toimipaikka Viipurissa. Ennen sotia puolustusvoimien johtama vastavakoilu ja valvonta oli palkatun henkilöstön lukumäärällä mitattuna vaatimatonta. Näissä tehtävissä palveli 1930-luvun lopulla ainoastaan 24 henkeä. Valvontatoimiston työn sotia edeltäneen ajan merkittävin tulos, lukuun ottamatta joitakin vakoilu- ja kiihotusjuttuja, oli se, että puolustusvoimien politisoituminen onnistuttiin estämään.
Puolustusvoimien valmiutta kohotettaessa syksyllä 1939 Yleisesikunnan valvontatoimisto perusti Päämajan valvontaosaston. Sen tehtävänä oli valtakunnan puolustukseen kohdistuneen ulkovaltojen vakoilun vastustaminen (vastavakoilu) sekä maanpuolustuksen tarkoitusta vaarantaneiden tuhotöiden ynnä muiden hankkeiden torjunta (valvonta). Tässä tarkoituksessa valvontaosaston johdossa oli alueellisia valvontaelimiä niin sotatoimi- kuin kotialueellakin. Sota-aikana 1939 - 1944 varsinaisissa vastavakoilu- valvontatehtävissä palveli yli kolmesataa henkeä.
Sota-aikana valvonnan menestyksekkäin toimintatapa oli tiedottajiin perustuva tiedustelutoiminta. Tässä tarkoituksessa valvontaosasto alaelimineen värväsi esimerkiksi joukoista, esikunnista, sotasairaaloista sekä äärivasemmiston keskuudesta avukseen tiedottajia, joiden tehtävänä oli kertoa valvontaosastolle näkemistään ja kuulemistaan valvontaosastoa kiinnostaneista asioista. Tiedustelutoimintansa ansiosta valvontaosasto pääsi jatkosodan aikana perille muun muassa yli sadan hengen myyräntyöjoukosta, jonka olemassa olosta Valtiollisella poliisilla ei ollut vihiäkään.
Sota-aikana vastavakoilun tehokkaimmat työmuodot olivat pidätettyjen vakoojien kuulustelutiedustelu sekä radiovalvonta ja -harhautus. Vakoojien kuulustelujen kautta valvontaosasto sai tietoja Neuvostoliiton Suomeen suuntaamaan vakoilun järjestelyistä: keitä Suomen vastaiseen vakoiluun oli koulutettu, ja missä heitä aiottiin käyttää. Näitä tietoja valvontaosasto jakoi esimerkiksi Valtiolliselle poliisille vastavakoilutyössä käytettäväksi
.
Valvontaosasto toteutti radiovalvontaa yhdessä Päämajan tiedusteluosaston alaisen radiotiedustelun kanssa. Viimeksi mainitun tehtävänä oli osoittaa valvontaosastolle Suomessa sijanneiden vakoojaradistien pääpiirteinen sijainti, minkä jälkeen tarkempi paikannus jäi valvontaosaston radiovalvontajaoksen tehtäväksi. Radioharhautusta suoritettiin kiinni saadun vakoojan radiolla joko yhteistyössä radion haltijan kanssa tai valvontaosaston omin toimin. Sen avulla pystyttiin neuvostotiedustelulle syöttämään vääriä tietoja, sitomaan sen voimavaroja sekä saamaan vihiä vihollisen aikeista. Osa niistä neuvostovakoojista, jotka avustivat valvontaosastoa radioharhautuksessa tai muin tavoin, sai valvontaosaston avustuksella uuden henkilöllisyyden sekä tukun rahaa, ja heidät autettiin uuden elämän alkuun ulkomailla, useimmiten Ruotsissa.
Hyvin toteutettuna vakoilu ei perustu ohjesääntöihin eikä kaavamaisiin toimintatapoihin. Täten kaikki tiedot vihollisen vakoilumenetelmistä ja -kohteista ovat vastavakoilulle arvokkaita. Tietojen vaihdon kannalta valvontaosaston keskeisin kotimainen yhteistyökumppani oli samalla saralla toiminut Valtiollinen poliisi. Eräistä yhteistyöongelmista huolimatta virastojen välinen tietojen vaihto toimi, ja ruohonjuuritasolla pystyttiin saumattomaan käytännön yhteistyöhön. Jatkosodan aikana valvontaosaston kansainvälinen vastavakoiluyhteistoiminta saksalaisten kanssa oli valvontaosaston kannalta merkityksellisintä.
Valvonnan ja vastavakoilun seurauksena vuosina 1939 - 1944 valvontaosaston huostassa tiedetään olleen jatkotutkimuksia varten liki 3 900 henkeä. Tämä lukumäärä perustuu kuitenkin puutteelliseen lähdeaineistoon, joten todellisuudessa lukumäärä on ollut suurempi.
Arvioitaessa valvontaosaston valvontatyön onnistumista sota-aikana voidaan todeta, että se onnistui tehtävässään vähintään hyvin. Tämä on perusteltavissa esimerkiksi sillä, ettei kotialueella toteutettu ainuttakaan sellaista terrori- tai sabotaasitekoa, jolla olisi ollut merkittävää yhteiskunnallista vaikutusta.
Valvontaosaston onnistumista vastavakoilussa on vaikea arvioida, kun ei tiedetä Suomessa todellisuudessa toimineiden vakoojien lukumäärää. Tunnettujen lukujen valossa voidaan todeta vastavakoilun onnistuneen vähintään tyydyttävästi. Yhtenä valvontaosaston vastavakoilun menestyksen mittarina voidaan käyttää tietoa siitä, että neuvostotiedustelu oppi sodan aikana arvostamaan suomalaista vastavakoilua. Selvittäessään sodan jälkeen liittoutuneiden valvontakomission majuri Žukoville vastavakoilun toimintatapoja valvontaosaston vastavakoilutoimiston päällikkö majuri Pentti Heino yritti aluksi vähätellä valvontaosastossa aikaansaatuja tuloksia, mutta majuri Žukov palautti Heinon nopeasti ruotuun.
Edellä esitetyn perusteella on oikeutettua todeta, että vaatimattomasta parinkymmenen ihmisen Yleisesikunnan valvontatoimistosta kasvoi ja kehittyi sodan olosuhteiden koulimana ammattitaitoinen ja kenttäkelpoinen usean sadan hengen Paäämajan valvontaosasto, joka suoriutui tehtävästään hyvin, koska sisäinen turvallisuus säilyi. Diletanteista oli tullut taitajia. The history of the surveillance and counterintelligence led by the Defence Forces can trace its roots back to the Finnish Civil War. The job of the Department of Police Affairs, which was a part of the Whites’ Headquarters, was to lead the search of traitors, red leaders, agitators and other persons who were a danger to a calm and organised society. The Surveillance Department of the General Staff was established in July 1918 when the command headquarters of the Finnish Defence Establishment was reorganised after the Civil War. Its main tasks were external and internal counterintelligence. Internal counterintelligence was later named surveillance.
During the years preceding World War II the command headquarters of the Finnish Defence Forces was reorganised a few times. As a result of these reorganisations the counterintelligence and surveillance led by the Finnish Defence Forces was in 1920 assigned to Office VI (surveillance office) that had been established in the General Staff. In addition to a central office in Helsinki, it also had an office in Viipuri. Before World War II the counterintelligence and surveillance led by the Finnish Defence Forces was modest in terms of the number of personnel assigned. In the late 1930s, only 24 people were serving in these duties. The most significant result of the work done by the Surveillance Office in the pre-war years, apart from some espionage and agitation cases, was that it was able to prevent the politicization of the Defence Forces.
As the readiness of the Defence Forces was heightened in the spring of 1939, the Surveillance Office of the General Staff established the Surveillance Division of the General Headquarters. Its tasks were resisting espionage directed at defending the nation by foreign powers (counterintelligence) and preventing sabotage etc. that endangered the purpose of national defence (surveillance). For this purpose, the Surveillance Division was in charge of regional surveillance organs both in the war zones and on the home front. During the war 1939-44 over 300 people served in actual counterintelligence and surveillance duties.
During the war the most successful surveillance method was based on the use of informants. For this purpose the Surveillance Division and its subordinate organisations recruited informants from for example units, various headquarters, military hospitals and from the extreme left. Their job was to tell the Surveillance Division about things they saw and heard that might be of interest to the Division. Thanks to its intelligence activities during the Continuation War, the Surveillance Division exposed a group of over 100 moles that the National State Police did not have any inkling of.
During the war the most effective working methods of counterintelligence were gleaning intelligence from interrogation of arrested spies and radio surveillance and radio deception. From interrogations the Surveillance Division learned information about the arrangements of Soviet espionage against Finland: who were trained to conduct espionage against Finland and where they were about to be used. The Surveillance Division shared this information with the National State Police and others to use in counterintelligence work.
The Surveillance Division did radio monitoring together with Signal Intelligence, which was under the command of the General Headquarters’ Intelligence Division. The job of the last was to relay the approximate location of spy radio-operators in Finland to the Surveillance Division and after that the Division’s Radio Monitoring Section would find the more precise location. Radio diversion was done with the captured spy’s radio either in cooperation with said owner of the radio or by the means of the Surveillance Division. Thus the Division could feed false information to Soviet Intelligence, tie up its resources and to find out what the enemy was planning to do. Some of the Soviet spies who assisted the Surveillance Division with radio diversion or by other means, received a new identity and some money with the help of the Division. They were also assisted in starting a new life abroad, most often in Sweden.
Done well, espionage is not based on manuals or formal standard operating procedures. Thus, all pieces of information about the enemy’s espionage methods and targets are valuable to counterintelligence. In terms of information exchange the central domestic partner of the Surveillance Division was the National State Police that operated in the same field. Despite some cooperation problems, information exchange between the agencies worked and on the grass-roots level they worked seamlessly together. International counterintelligence cooperation played an important role during the Continuation War as well. Counterintelligence information exchange with the Germans was the most meaningful international cooperation from the perspective of the Surveillance Division.
As a result of surveillance and counterintelligence it is know that in 1939–44 , almost 3,900 persons were held by the Surveillance Division for further investigation . However, it must be noted that this number is based on a limited number sources, so in reality the number has most likely been greater.
When assessing the success of the surveillance conducted by the Division during the war, it can be said that it had a good success rate. It can be justified by the fact that no such acts of terror or sabotage were done on the home front that would have had a significant effect on society.
It is difficult to assess how successful the Surveillance Division was in counterintelligence since the number of spies actually operating in Finland is unknown. Based on the numbers that are known, it can be said that counterintelligence was at least satisfactorily successful. Another measure for the success of the Surveillance Division is the knowledge that during the war Soviet intelligence learned to respect Finnish counterintelligence. After the war, when he was briefing Major Zhukov of the Allied Control Commission, the chief of the Counterintelligence Office of the Surveillance Division, Major Pentti Heino, first tried to downplay the results achieved by the Division, but Major Zhukov quickly put Heino back in his place.
Based on the aforementioned, it can be justifiably be stated that the modest surveillance office of approximately 20 people grew and developed into a professional and field-capable Surveillance Division of hundreds of people during the war, and which did its job well, since internal security remained stable. Another reason for this was that the whole of society maintained its common fighting spirit, also in hindsight. The dilettantes had become the craftsmen.
Sotia edeltäneenä aikana puolustusvoimien johtoesikuntaa järjestettiin uudelleen muutamia kertoja. Näiden seurauksena puolustusvoimien johtama vastavakoilu ja valvonta määrättiin vuonna 1920 Yleisesikuntaan perustetun toimisto VI:n (valvontatoimiston) tehtäväksi. Helsingissä sijainneen keskuselimen lisäksi sillä oli toimipaikka Viipurissa. Ennen sotia puolustusvoimien johtama vastavakoilu ja valvonta oli palkatun henkilöstön lukumäärällä mitattuna vaatimatonta. Näissä tehtävissä palveli 1930-luvun lopulla ainoastaan 24 henkeä. Valvontatoimiston työn sotia edeltäneen ajan merkittävin tulos, lukuun ottamatta joitakin vakoilu- ja kiihotusjuttuja, oli se, että puolustusvoimien politisoituminen onnistuttiin estämään.
Puolustusvoimien valmiutta kohotettaessa syksyllä 1939 Yleisesikunnan valvontatoimisto perusti Päämajan valvontaosaston. Sen tehtävänä oli valtakunnan puolustukseen kohdistuneen ulkovaltojen vakoilun vastustaminen (vastavakoilu) sekä maanpuolustuksen tarkoitusta vaarantaneiden tuhotöiden ynnä muiden hankkeiden torjunta (valvonta). Tässä tarkoituksessa valvontaosaston johdossa oli alueellisia valvontaelimiä niin sotatoimi- kuin kotialueellakin. Sota-aikana 1939 - 1944 varsinaisissa vastavakoilu- valvontatehtävissä palveli yli kolmesataa henkeä.
Sota-aikana valvonnan menestyksekkäin toimintatapa oli tiedottajiin perustuva tiedustelutoiminta. Tässä tarkoituksessa valvontaosasto alaelimineen värväsi esimerkiksi joukoista, esikunnista, sotasairaaloista sekä äärivasemmiston keskuudesta avukseen tiedottajia, joiden tehtävänä oli kertoa valvontaosastolle näkemistään ja kuulemistaan valvontaosastoa kiinnostaneista asioista. Tiedustelutoimintansa ansiosta valvontaosasto pääsi jatkosodan aikana perille muun muassa yli sadan hengen myyräntyöjoukosta, jonka olemassa olosta Valtiollisella poliisilla ei ollut vihiäkään.
Sota-aikana vastavakoilun tehokkaimmat työmuodot olivat pidätettyjen vakoojien kuulustelutiedustelu sekä radiovalvonta ja -harhautus. Vakoojien kuulustelujen kautta valvontaosasto sai tietoja Neuvostoliiton Suomeen suuntaamaan vakoilun järjestelyistä: keitä Suomen vastaiseen vakoiluun oli koulutettu, ja missä heitä aiottiin käyttää. Näitä tietoja valvontaosasto jakoi esimerkiksi Valtiolliselle poliisille vastavakoilutyössä käytettäväksi
.
Valvontaosasto toteutti radiovalvontaa yhdessä Päämajan tiedusteluosaston alaisen radiotiedustelun kanssa. Viimeksi mainitun tehtävänä oli osoittaa valvontaosastolle Suomessa sijanneiden vakoojaradistien pääpiirteinen sijainti, minkä jälkeen tarkempi paikannus jäi valvontaosaston radiovalvontajaoksen tehtäväksi. Radioharhautusta suoritettiin kiinni saadun vakoojan radiolla joko yhteistyössä radion haltijan kanssa tai valvontaosaston omin toimin. Sen avulla pystyttiin neuvostotiedustelulle syöttämään vääriä tietoja, sitomaan sen voimavaroja sekä saamaan vihiä vihollisen aikeista. Osa niistä neuvostovakoojista, jotka avustivat valvontaosastoa radioharhautuksessa tai muin tavoin, sai valvontaosaston avustuksella uuden henkilöllisyyden sekä tukun rahaa, ja heidät autettiin uuden elämän alkuun ulkomailla, useimmiten Ruotsissa.
Hyvin toteutettuna vakoilu ei perustu ohjesääntöihin eikä kaavamaisiin toimintatapoihin. Täten kaikki tiedot vihollisen vakoilumenetelmistä ja -kohteista ovat vastavakoilulle arvokkaita. Tietojen vaihdon kannalta valvontaosaston keskeisin kotimainen yhteistyökumppani oli samalla saralla toiminut Valtiollinen poliisi. Eräistä yhteistyöongelmista huolimatta virastojen välinen tietojen vaihto toimi, ja ruohonjuuritasolla pystyttiin saumattomaan käytännön yhteistyöhön. Jatkosodan aikana valvontaosaston kansainvälinen vastavakoiluyhteistoiminta saksalaisten kanssa oli valvontaosaston kannalta merkityksellisintä.
Valvonnan ja vastavakoilun seurauksena vuosina 1939 - 1944 valvontaosaston huostassa tiedetään olleen jatkotutkimuksia varten liki 3 900 henkeä. Tämä lukumäärä perustuu kuitenkin puutteelliseen lähdeaineistoon, joten todellisuudessa lukumäärä on ollut suurempi.
Arvioitaessa valvontaosaston valvontatyön onnistumista sota-aikana voidaan todeta, että se onnistui tehtävässään vähintään hyvin. Tämä on perusteltavissa esimerkiksi sillä, ettei kotialueella toteutettu ainuttakaan sellaista terrori- tai sabotaasitekoa, jolla olisi ollut merkittävää yhteiskunnallista vaikutusta.
Valvontaosaston onnistumista vastavakoilussa on vaikea arvioida, kun ei tiedetä Suomessa todellisuudessa toimineiden vakoojien lukumäärää. Tunnettujen lukujen valossa voidaan todeta vastavakoilun onnistuneen vähintään tyydyttävästi. Yhtenä valvontaosaston vastavakoilun menestyksen mittarina voidaan käyttää tietoa siitä, että neuvostotiedustelu oppi sodan aikana arvostamaan suomalaista vastavakoilua. Selvittäessään sodan jälkeen liittoutuneiden valvontakomission majuri Žukoville vastavakoilun toimintatapoja valvontaosaston vastavakoilutoimiston päällikkö majuri Pentti Heino yritti aluksi vähätellä valvontaosastossa aikaansaatuja tuloksia, mutta majuri Žukov palautti Heinon nopeasti ruotuun.
Edellä esitetyn perusteella on oikeutettua todeta, että vaatimattomasta parinkymmenen ihmisen Yleisesikunnan valvontatoimistosta kasvoi ja kehittyi sodan olosuhteiden koulimana ammattitaitoinen ja kenttäkelpoinen usean sadan hengen Paäämajan valvontaosasto, joka suoriutui tehtävästään hyvin, koska sisäinen turvallisuus säilyi. Diletanteista oli tullut taitajia.
During the years preceding World War II the command headquarters of the Finnish Defence Forces was reorganised a few times. As a result of these reorganisations the counterintelligence and surveillance led by the Finnish Defence Forces was in 1920 assigned to Office VI (surveillance office) that had been established in the General Staff. In addition to a central office in Helsinki, it also had an office in Viipuri. Before World War II the counterintelligence and surveillance led by the Finnish Defence Forces was modest in terms of the number of personnel assigned. In the late 1930s, only 24 people were serving in these duties. The most significant result of the work done by the Surveillance Office in the pre-war years, apart from some espionage and agitation cases, was that it was able to prevent the politicization of the Defence Forces.
As the readiness of the Defence Forces was heightened in the spring of 1939, the Surveillance Office of the General Staff established the Surveillance Division of the General Headquarters. Its tasks were resisting espionage directed at defending the nation by foreign powers (counterintelligence) and preventing sabotage etc. that endangered the purpose of national defence (surveillance). For this purpose, the Surveillance Division was in charge of regional surveillance organs both in the war zones and on the home front. During the war 1939-44 over 300 people served in actual counterintelligence and surveillance duties.
During the war the most successful surveillance method was based on the use of informants. For this purpose the Surveillance Division and its subordinate organisations recruited informants from for example units, various headquarters, military hospitals and from the extreme left. Their job was to tell the Surveillance Division about things they saw and heard that might be of interest to the Division. Thanks to its intelligence activities during the Continuation War, the Surveillance Division exposed a group of over 100 moles that the National State Police did not have any inkling of.
During the war the most effective working methods of counterintelligence were gleaning intelligence from interrogation of arrested spies and radio surveillance and radio deception. From interrogations the Surveillance Division learned information about the arrangements of Soviet espionage against Finland: who were trained to conduct espionage against Finland and where they were about to be used. The Surveillance Division shared this information with the National State Police and others to use in counterintelligence work.
The Surveillance Division did radio monitoring together with Signal Intelligence, which was under the command of the General Headquarters’ Intelligence Division. The job of the last was to relay the approximate location of spy radio-operators in Finland to the Surveillance Division and after that the Division’s Radio Monitoring Section would find the more precise location. Radio diversion was done with the captured spy’s radio either in cooperation with said owner of the radio or by the means of the Surveillance Division. Thus the Division could feed false information to Soviet Intelligence, tie up its resources and to find out what the enemy was planning to do. Some of the Soviet spies who assisted the Surveillance Division with radio diversion or by other means, received a new identity and some money with the help of the Division. They were also assisted in starting a new life abroad, most often in Sweden.
Done well, espionage is not based on manuals or formal standard operating procedures. Thus, all pieces of information about the enemy’s espionage methods and targets are valuable to counterintelligence. In terms of information exchange the central domestic partner of the Surveillance Division was the National State Police that operated in the same field. Despite some cooperation problems, information exchange between the agencies worked and on the grass-roots level they worked seamlessly together. International counterintelligence cooperation played an important role during the Continuation War as well. Counterintelligence information exchange with the Germans was the most meaningful international cooperation from the perspective of the Surveillance Division.
As a result of surveillance and counterintelligence it is know that in 1939–44 , almost 3,900 persons were held by the Surveillance Division for further investigation . However, it must be noted that this number is based on a limited number sources, so in reality the number has most likely been greater.
When assessing the success of the surveillance conducted by the Division during the war, it can be said that it had a good success rate. It can be justified by the fact that no such acts of terror or sabotage were done on the home front that would have had a significant effect on society.
It is difficult to assess how successful the Surveillance Division was in counterintelligence since the number of spies actually operating in Finland is unknown. Based on the numbers that are known, it can be said that counterintelligence was at least satisfactorily successful. Another measure for the success of the Surveillance Division is the knowledge that during the war Soviet intelligence learned to respect Finnish counterintelligence. After the war, when he was briefing Major Zhukov of the Allied Control Commission, the chief of the Counterintelligence Office of the Surveillance Division, Major Pentti Heino, first tried to downplay the results achieved by the Division, but Major Zhukov quickly put Heino back in his place.
Based on the aforementioned, it can be justifiably be stated that the modest surveillance office of approximately 20 people grew and developed into a professional and field-capable Surveillance Division of hundreds of people during the war, and which did its job well, since internal security remained stable. Another reason for this was that the whole of society maintained its common fighting spirit, also in hindsight. The dilettantes had become the craftsmen.
Kokoelmat
- Julkaisut [466]