Helsingin kirkkomellakat 1917 kolmen eri julkisuuskuvan kautta tarkasteltuna

Abstract

Käsittelen tutkimuksessani Helsingin kirkkomellakoita 1917. Selvitän mitä mellakoissa tapahtui, keitä niihin osallistui ja miksi. Tarkastelen tapahtumista syntyneitä reaktioita kolmen eri julkisuuskuvan kautta. Tutkimusmenetelmän teoreettisena viitekehyksenä käytän Hannu Niemisen julkisuusjaottelua, jossa julkisuus jaotellaan arkijulkisuuteen, sisäpiirijulkisuuteen, ja mediajulkisuuteen. Tässä tapauksessa arkijulkisuus tarkoittaa tavallisten ihmisten käsityksiä ja muistoja kirkkomellakoista sekä arkikontekstin hahmottamista kirkkomellakoiden tapahtumahetkillä. Sisäpiirijulkisuuteen kuuluu kirkon tapahtumien puinti; mitä seurakuntien papit tapahtumista ajattelivat ja oliko kirkolla joku yhtenäinen linja reagoida tapahtumiin. Mediajulkisuuteen lasketaan sanomalehdissä käyty keskustelu tapahtumista. Helsingin kirkkomellakoiksi mielletään kirjailija Arvid Järnefeltin kirkkopuheet kolmessa Helsingin kirkossa toukokuussa 1917. Hänen tolstoilaisiin aatteisiin perustuvat puheensa keräsivät suuren yleisön lähinnä työväen keskuudesta. Kirkkomellakoihin on liitetty myös anarkistisen teosofin Jean Boldtin ja hänen kannattajiensa puheet Senaatintorilla keväällä 1917, sekä Nikolainkirkon valtaus 17–18. kesäkuuta 1917. Boldtin ja hänen kannattajiensa vallankumous perustui visioon yhteiskunnasta, joka rakentuisi sosialistisille ja kristillisille arvoille. Tutkimus osoittaa, että Helsingin kirkkomellakat olivat oikeastaan kaksi erillistä tapahtumaa; Arvid Järnefeltin kirkkopuheet sekä Jean Boldtin kristillinen sosialistis-anarkistinen vallankumous. Vaikka tapahtumissa osittain oli samoja osallistujia, olivat motiivit tilaisuuksille hyvin erilaiset. Arkijulkisuudessa tapahtumat herättivät keskustelua, ja osallistujia tapahtumissa oli tuhansia. Mediajulkisuudessa Järnefeltin puheita kritisoitiin laajalti ja Boldtin toiminta tuomittiin kaikissa lehdissä. Sisäpiirijulkisuudessa avainasemaan nousi kirkkoherra Erkki Kailan ja Lauri Ingmanin keskinäinen neuvonpito. Siinä merkille pantavaa oli Ingmanin reaalipoliittinen maltillisuus suhtautumisessa anarkiaan. Kirkko lakaisi tapahtumat myös sisäisessä raportoinnissaan maton alle. Koska sisäpiirijulkisuus ei reagoinut tapahtumiin mitenkään julkisesti, ja arkijulkisuuden kokemukset mellakoista sekoittuivat muihin levottoman kevään 1917 tapahtumiin, jäi sanomalehtien suhtautuminen mellakoihin monien viralliseksi totuudeksi tapahtumista. Tästä syystä varsinkin Järnefelt yhdistettiin väkivaltaisten huligaanien toimintaan. Näin julkinen loanheitto työväestön ja porvarien välillä sai uutta vettä myllyynsä. On pääteltävissä, että kirkkomellakat olivat osa sitä tapahtumaketjua, joka syvensi kaupunkilaisten keskinäistä kahtiajakautumista sisällissodan kynnyksellä.