Suomalaisen pataljoonan taktiikan kehitys jatkosodasta alueelliseen puolustukseen

Abstract

Diplomityön tarkoituksena on ollut asiakirja- ja kirjallisuuslähteisiin nojautuen selvittää pataljoonan taktiikan kehitysvaiheet ajanjaksona, joka alkaa jatkosodasta ja ulottuu 1970-luvun alkupuolelle, jolloin alueellinen puolustustus vakiinnutti asemansa maamme strategisena puolustusjärjestelmänä. Tutkimusongelmat ovat:

-millaista pataljoonan taktiikka oli jatkosodan alkaessa ja miten se kehittyi sodan aikana, -mitä sotakokemuksia ja kehittämistarpeita jatkosodan pataljoonan taktiikasta saatiin ja miten ne pystyttiin hyödyntämään sotien jälkeistä taktiikkaa kehitettäessä, -miten pataljoonan taktiikkaa kehitettiin 1950 ja 1960-luvuilla ja mitkä tekijät sotakokemusten lisäksi tuolloin vaikuttivat taktiikan kehittymiseen, -miten alueellisen puolustusjärjestelmän käyttöönotto vaikutti pataljoonan taktiikan kehittämiseen 1960-1970-lukujen vaihteessa.

Tutkimusmenetelmänä on käytetty asiakirja- ja kirjallisuuslähteisiin pohjautuvaa ei-kokeellista tutkimusta. Tyypiltään tutkimus on kuvaileva ja vertaileva ja sen jäsentely noudattaa ajallista järjestystä.

Jatkosodan pataljoonan taktiikka pohjautui pääosin 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa kirjoitettuihin ohjesääntöihin. Toisin kuin puna-armeijassa taktiikkaa ei meillä pystytty uudistamaan talvisodan kokemusten perusteella. Jatkosodan aikana ja välittömästi sen päätyttyä tehtiin useitakin aloitteita taktillisten ohjesääntöjen uudistamiseksi. Sotakokemuksia koottiin moneen otteeseen, mutta varsinainen ohjesääntötyö pataljoonan taktiikan kehittämiseksi käynnistyi vasta 1950-luvun alkupuolella. Sotien jälkeisen taktiikkamme kehittämisen keskeisimmäksi ongelmaksi koettiin suurhyökkäyksen torjunnan edellyttämän syvän puolustuksen aikaansaaminen, johon liittyen otettiin käyttöön mm käsitteet tiivis ja harva puolustus. 1950-luvun ohjesääntöjen taktillinen anti jäi varsin vähäiseksi. Ulkomailla tapahtunut nopea sotatekninen kehitys aiheutti sen, että ohjesäännöt olivat jo syntyessään osittain vanhentuneita. 1960-luvulla pataljoonan taktiikkaa pyrittiin kehittämään aikaisempaa joustavammaksi ja liikkuvammaksi. Puolustustaktiikassa linjapuolustuksen sijasta otettiin käyttöön aluevastuuseen perustuva puolustus. Hyökkäystaktiikassa korostettiin kohtaamishyökkäystä keinona nopealiikkeisen ja tulivoimaisen vihollisen lyömiseksi. Alueellinen puolustus ei ainakaan alkuvaiheessa aiheuttanut suuria muutoksia pataljoonan taktiikkaan. Puolustus ja hyökkäys säilyivät edelleenkin kivääripataljoonan päätaistelulajeina. Alueelliseen taisteluun liittyen myös viivystystaistelun ja sissitoiminnan merkitys lisääntyi entisestään.

Taktiikan kehittämiseen liittyen myös pataljoonan kokoonpanoa pyrittiin muokkaamaan kykeneväksi entistä itsenäisempään taisteluun. 1950-luvulla kehitettiin erityisesti panssarintorjuntaa. 1960-luvulla pataljoonan kiväärikomppanioiden määrä kasvatettiin neljäksi ja aloitettiin kokeilut liikkunmden lisäämiseksi polkupyörän ja traktorin avulla. 1970-luvulla kehitettiin liikkuvuuden lisäksi myös pataljoonan tulivoimaa mm lisäämällä kiväärikomppanioihin kevyet kranaatinheitinjoukkueet ja liittämällä pataljoonan kokoonpanoon raskas kranaatinheitinosasto.

Diplomityön keskeimpänä lähteistönä on käytetty Pääesikunnan jalkaväki-, järjestely ja koulutusosaston alkuperäisasiakirjoja. Muita tärkeitä lähteitä ovat olleet Sotilasaikakauslehden, Jalkaväen vuosikirjan sekä Tiede- ja Ase -julkaisun taktiikkaa käsittelevät kirjoitukset ja katsaukset.