Suurmaihinnousun uhkasta kaappaushyökkäyksen torjuntaan : Suomen meripuolustuksen maihinnousuntorjuntakyvyn kehittyminen jatkosodan päättymisestä 1960-luvulle

Abstract

Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten Suomen meripuolustuksen maihinnousuntorjuntakyky kehittyi jatkosodan päättymisestä vuoteen 1966, jolloin puolustusvoimissa siirryttiin alueelliseen puolustusjärjestelmään. Maihinnousuntorjuntakyvyn kehittymistä tarkastellaan sotakokemusten, uhka-arvioiden, operatiivisten suunnitelmien, materiaalihankintasuunnitelmien sekä meri- ja rannikkotaktiikassa tapahtuneiden muutosten perusteella. Tutkimusmenetelmänä on käytetty perinteistä historiantutkimuksen metodia: tutkimusongelma on ratkaistu kvalitatiivisesti valittua lähdeaineistoa analysoimalla ja vertailemalla. Lähdeaineisto koostuu pääosin primäärilähteistä, joista tärkeimpiä ovat Kansallisarkistossa säilytettävät puolustusvoimien arkistoaineistot, yksityiskokoelmat ja sotilaslehdistössä julkaistut artikkelit. Meripuolustuksen maihinnousuntorjuntakyvyn kehittäminen jakaantui vuosina 1944–1966 kolmeen vaiheeseen: 1940-luvun loppupuolen epävarmuuden ja vakiintumattomien suunnitteluperusteiden vuosiin, 1950-luvun alkupuolen sopeutumisen aikaan ja 1950-luvun puolivälissä alkaneeseen pitkäjänteisen kehittämisen kauteen. Maihinnousuntorjuntakyvyn kehittäjinä toimivat yleisesikuntaupseerikoulutuksen saaneet tai päällikkötehtävissä toimineet meri- ja rannikkotykistöupseerit. Heidän ajatuksensa jalostuivat muistioiden, lehtikirjoitusten ja tutkimusten myötä kehittämisohjelmiksi, ohjesäännöiksi sekä operatiivisiksi suunnitelmiksi. Maihinnousuntorjunnan kehittämisen lähtökohdat alkoivat hahmottua 1950-luvun alussa, kun päätös puolustusvoimien uuteen rauhan ajan organisaatioon siirtymisestä oli tehty. Vahvaa meripuolustusta ei pidetty enää muutoinkaan tarpeellisena, koska 1940-luvun lopulla pääasialliseksi uhkaksi mielletty länsivaltojen hyökkäys muuttui 1950-luvun alussa lähinnä teoreettiseksi vaihtoehdoksi. Maihinnousuntorjuntakyvyn pitkäjänteinen kehittäminen aloitettiin 1950-luvun puolivälissä. Se perustui ensisijaisesti ajantasaisiin operatiivisiin suunnitelmiin sekä operaatiotaidon ja taktiikan kehittämiseen. Materiaalihankintoja pidettiin toissijaisena keinona, koska ne eivät mahdollistaneet puolustustaisteluiden käymistä määrällisesti ylivoimaista hyökkääjää vastaan. Lisäksi puolustusvoimien vaatimattomat hankintamäärärahat pakottivat suuntaamaan kehittämisen painopisteen sodankäyntitaitoon. Meripuolustukselle kehittyi heikosta lähtökohtatilanteesta huolimatta 1960-luvun puoliväliin mennessä edellytykset koordinoitujen torjuntataisteluiden käymiseen. Tuolloin kaikkien puolustushaarojen operaatiot kyettiin yhdistämään yhdeksi kokonaisuudeksi niin suunnitelmatasolla kuin käytännön toiminnassa.

This research explains how Finland’s ability to repel landing operations developed from the end of the Continuation War to 1966 when the Defence Forces adopted the territorial defence doctrine. The development of this ability is examined on the basis of war experiences, threat estimates, operational plans, procurement plans and the changes that took place in Finnish naval and coastal warfare tactics. The research method is the traditional method in history research: the research problem has been solved qualitatively by analyzing and comparing the chosen sources. The sources are mostly primary sources, the most important being the Defence Forces Archives stored in the National Archives, private collections and articles in military publications. The development of the Finnish Navy’s ability to repel landing operations happened in three stages during 1944–1966. The end of the 1940’s was a time of uncertainty and unestablished planning principles. The early 1950’s was a period of adjustment. Longterm development began in the mid 1950’s. The work was done by General Staff Officers or naval and coastal artillery officers who had worked in command positions. They wrote memorandums, articles and research which later developed into development programs, field manuals and operational plans. The principles of how to develop the ability to repel landing operations began to take form at the beginning of the 1950’s as the decision to adopt a new peacetime organization had been made. The decision to merge the coastal forces with the Army temporarily interrupted the development of coastal warfare tactics and organizations. Also, a strong naval defence was no longer considered necessary since an attack by western countries – the prevailing threat scenario since the end of the 1940’s – had become a theoretical possibility by the beginning of the 1950’s. Long-term work to develop the ability to repel landing operations began in the middle of the 1950’s. It was mostly based on up-to-date operational plans as well as the development of operational art and tactics. Materiel procurement was considered secondary since it did not enable defensive warfare against a numerically superior enemy. In addition, the quite modest procurement budget of the Defence Forces forced to focus the effort on operational art. Despite the poor starting point, by the mid 1960’s the Defence Forces was able to conduct coordinated repelling operations. All the services were capable of joint action both in the planning and practical phase of operations.