Herra Päätoimittajalle^52                     13/5 1973

  Hyvä ystäväni Ilmari Turja on lehdessänne kirjoittanut kauniisti talvisodan esivaiheista ja sodan merkityksestä. Kirjoitus on aiheutunut minun 4.4.1973 pitämässäni puheessa esitetystä katsauksesta Suomen ja Neuvostoliiton välillä talvisodan alla käytyihin neuvotteluihin. Tapani ei ole vastata lausuntojeni aiheuttamiin reaktiohin - takavuosina sitä varten olisi pitänyt olla mieslukuinen konttori - mutta kun olen Ilmarille lähettänyt jonkinlaisen vastineentapaisen, arvelen, että ei veisi vikaan, vaikka sen sisältö julkaistaisiin "Avussa".

  Selostettuani vuosina 1937-39 käytyjä neuvotteluja joista myöhemmin on ilmestynyt Juhani Suomen hyvin mielenkiintoinen väitöskirja " Talvisodan tausta Neuvostoliiton Suomen ulkopolitiikassa 1937-1939)" - esitän lopputoteamuksena: "Olen edellä yya-sopimuksen esivaiheista puhuessani esittänyt näkökohtia, jotka saattavat, kun asioita käydään ennakkoluulottomasti, laajempia historiallisia yhteyksiä silmälläpitäen tutkimaan, muodostaa pohjan uudelle näkemykselle eräästä lähihistoriamme ratkaisevimmasta vaiheesta. Sellaisen etsimistä ja esittämistä ei ole torjuttava sen vuoksi, että se ei ole meillä tähän saakka vallinneiden käsitys- ja selitystapojen mukainen." Kuten havaitaan, olen puhunut varsin varovaisesti pyytäessäni tilaisuutta ennakkoluulottomalle, laajempia historiallisia yhteyksiä huomioonottavalle tutkimukselle, joka saattaisi tuoda esille uusia näkökohtia eräästä lähihistoriamme ratkaisevimmasta vaiheesta. Ilmari joka itse on sotamies Hytin tapauksessa ollut valmis ja tarpeeksi rohkea esittämään uusia näkökohtia yhden ihmisen tähän asti vallinneiden käsitystapojen mukaan oikeasta kohtelusta mutta meidän mielestämme hänen oikeudettomasta tappamisestaan, tämä Ilmari ei voine tuomita, jos historia ottaa tutkittavakseen sellaistakin, joka hänen käsitystensä mukaan saattaa antaa epämieluisen lopputuloksen.

  Vuoden 1946 helmikuun 11. päivänä silloinen pääministeri J.K. Paasikivi sanomalehtimiehille pitämässään puheessa lausui mm. seuraavaa: "1920- ja 1930-luvuilla tämä raja kuitenkin meni mukiin sen vuoksi, että Neuvosto-Venäjä silloin oli heikko, ja täällä Suomessa katsottiin, että heikkouden tila oli juuri se normaalitila, jossa Neuvosto-Venäjä ja Venäjä ylipäänsä tulee olemaan ja jossa sen täytyy olla työnnetty Suomenlahden itäiseen pohjukkaan, joka oli niin ahdas, että - niinkuin Tartossa venäläiset sanoivat meille - siellä suuri sotalaiva tuskin mahtuu kääntymään. Mutta vuonna 1939 oli asia toisin. Silloin olisi meidän pitänyt jo asia ymmärtää paremmin. Minä olin silloin sitä mieltä, että Stalinin maltilliset ja kohtuulliset vaatimukset varsinkin Kannaksella olisi ollut hyväksyttävä. Mutta viisaampaa politiikkaa olisi ollut sanoa: me myönnymme rajan vetämiseen Kannaksella aina Suvannon ja Summan linjalle asti, annamme puolet Kannaksesta - mikä muutoin oli Neuvostoliiton sotilaiden minimivaatimus, niinkuin Stalin neuvotteluissa sanoi - ja tehneet sen pohjalla sovinnon ja sopimuksen Stalinin kanssa. Se olisi ollut valtioviisautta, mutta sitä meillä ei ollut eikä sitä ollut myöskään minulla. Minä sen vuoksi nöyrästi tunnustan, että olen ollut mukana näissä kohtalokkaissa poliittisissa virheissä, jotka osoittivat kaukonäköisyyden puutetta. Ulkopolitiikka ei ole niinkään helppo taito." Siinähän asia sanottiin sellaisella ehdottomalla varmuudella, mitä minä en tehnyt. Miksikähän Paasikiven lausuntoa ei aikoinaan julkisesti osoitettu vääräksi eikä sitä vastaan nostatettu syytöstä "uudesta historiankirjoittamisesta"?

  Ruotsalainen diplomaatti ja historiantutkija Sven Allard on äskettäin suomeksikin ilmestyneessä kirjassaan "Stalin ja Hitler" kertonut varsin yksityiskohtaisesti Suomen ja Neuvostoliiton salaisista neuvotteluista 1937-1939. Tämä Neuvostoliiton vastaisista asenteistaan tunnettu tutkija tekee neuvotteluista seuraavan yhteenvedon:

  "Edellä kuvattua tapahtumien kehitystä ajatellen tulee kysyneeksi, olisiko Suomen hallitus - suhtautumalla heti alun perin vakavasti Jartsevin ehdotuksiin ja suostumalla lopuksi edes Steinin varsin vähäisinä pidettäviin vaatimuksiin - saattanut säästyä niiltä paljon suuremmilta vaatimuksilta, jotka Stalin esitti Suomelle syksyllä 1939 tehtyään Hitlerin kanssa sopimuksen.

  Se on mahdollista, mutta ei läheskään varmaa.

  Keväästä 1938 alkaen oli taivaanrannalle kerääntynyt pilviä. Tulevaisuudennäkymät eivät olleet valoisat. Niinpä Suomen varovaisen ulkoasiainjohdon olisi ollut tartuttava mahdollisuuteen joka vallitsevissa oloissa oli merkityksellinen asia. Näin olisi ollut meneteltävä siitäkin huolimatta, että vaatimuksiin suostuminen kenties olisi vain johtanut uusiin, vieläkin ankarampiin vaatimuksiin."

  Eiköhän varsinkin miehestä mieheen harjoitetussa arvostelu- ja huhukamppanjassa voisi ylläpitää tietynlaista suhteellisuutta, esimerkiksi Paasikiven linjalla.