3

SUOMEN JA NEUVOSTOLIITON SUHTEET

Radiopuhe YYA-sopimuksen vuosipäivänä

6. 4. 1950 Helsinki

Arvoisat kansalaiset,

Tänä päivänä kaksi vuotta sitten allekirjoitettiin Moskovassa Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta. Tämän sopimuksen sisältö on kansamme keskuudessa yleisesti tunnettu, mutta on paikallaan palauttaa mieliin, että sopimus ei ole yksinomaan sitoumus sotilaallisesta yhteistyöstä tietyissä tapauksissa, kuten joskus näkee virheellisesti mainittavan, vaan se on myös sitoumus ystävällisten suhteiden kehittämisestä Suomen ja Neuvostoliiton välillä, millä sanonnalla sopimuksen johdanto alkaakin. Sotilaallisen sisältönsä puolesta sopimus kohdistuu ulospäin, jokaista valtiota vastaan, jonka toimesta Suomi tai Neuvostoliitto Suomen alueen kautta joutuvat aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Tällaisessa tapauksessa Suomi tulee taistelemaan hyökkäyksen torjumiseksi tarpeen vaatiessa Neuvostoliiton avustamana tai yhdessä Neuvostoliiton kanssa. Käytännöllisenä seurauksena tästä on, että Suomen aluetta ei mikään valtaryhmä voi käyttää hyökkäyksen tukialueena tai läpikulkutienä Neuvostoliittoa vastaan. Mutta olisi väärin tehdä tästä se johtopäätös, että sopimus tarkoittaisi yksinomaan Neuvostoliiton etujen suojelemista. Suomelle on nimittäin ensiarvoisen tärkeä merkitys sillä seikalla, että mahdollisen sodan sattuessa Suomen päättävä tahto puolustaa valtakunnan aluetta, tarpeen vaatiessa Neuvostoliiton avustamana, estää- niin toivomme sodan laajenemisen tälle pohjoiselle maailmankolkalle. Tässä mielessä sitoumus sotilaallisesta yhteistyöstä on todella rauhan turvaamista tarkoittava sopimus.

Tämä kaksi vuotta sitten allekirjoitettu tärkeä asiakirja ei sisällä ainoastaan sitoumusta yhteistoiminnasta kolmatta valtiota vastaan, vaan se on sen ohella sitoumus jatkuvasta yhteistoiminnasta sopimuskumppanien kesken. Sopimuksen tarkoituksena on luoda se luja ja kestävä pohja, jolle Suomen ja Neuvostoliiton poliittisten, kaupallisten ja sivistyksellisten suhteiden tulee rakentua. Tämä pyrkimys perustuu siihen kovien kokemusten meillä Suomessa synnyttämään käsitykseen, että hyvien naapuruussuhteiden ja yhteistoiminnan lujittaminen Suomen ja Neuvostoliiton välillä on maamme elinetujen mukaista. Tämän toteuttamiseksi sopimuspuolet vakuuttavat päättäneensä toimia yhteistyön ja ystävyyden hengessä Suomen ja Neuvostoliiton taloudellisten ja kulttuurisuhteiden jatkuvaksi kehittämiseksi ja lujittamiseksi noudattamalla suvereenisuuden ja riippumattomuuden, molemminpuolisen kunnioittamisen ja toisen valtion sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaatteita. Kun vielä lisätään, että sopimuksessa on tunnustettu Suomen pyrkimys pysyä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella, on tämän suurimerkityksisen sopimuksen sisältö tullut pääkohdiltaan selvitetyksi.

Ystävyys- ja avunantosopimuksen solmiminen Moskovassa suoritettiin täyden vilpittömyyden ja hyvän yhteisymmärryksen merkeissä. Meillä mukana olleille oli voimakkaana se käsitys, että tämä sopimus loi perustan Suomen ja Neuvostoliiton välisille luottamuksellisille suhteille. Erityisen arvon sopimuksemme sai sen lämminhenkisen puheen johdosta, jonka generalissimus Stalin piti Suomen valtuuskunnalle järjestetyillä illallisilla. Haluan tässä lainata osan hänen puheestaan, jotta suomalainen kuulija nyt kaksi vuotta sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen voisi saada oikean kuvan siitä, minkä merkityksen Neuvostoliiton suuri valtiollinen johtaja on tälle sopimukselle antanut. Generalissimus Stalin lausui: "Tämä sopimus merkitsee käännettä maittemme välisissä suhteissa. Tunnettua on, että Venäjän ja Suomen välisissä suhteissa on 150 vuoden aikana vallinnut keskinäinen epäluottamus. Suomalaiset ovat suhtautuneet epäluottamuksella venäläisiin ja venäläiset suomalaisiin.

Haluaisin, että pitkästä keskinäisen epäluottamuksen kaudesta, jonka kuluessa me kahdesti olemme sotineet keskenämme, siirtyisimme suhteissamme uuteen kauteen - keskinäisen luottamuksen kauteen. On tarpeen, että solmimamme sopimus poistaa tämän epäluottamuksen ja luo uuden pohjan kansojemme välisille suhteille ja että se merkitsee suurta käännettä luottamuksen ja ystävyyden molempien maiden välisissä suhteissa.

Ei pidä luulla, että kansojen välinen epäluottamus voidaan poistaa yhdellä kertaa. Niin nopeasti se ei käy. Pitkän aikaa säilyvät epäluottamuksen jäännökset, rippeet, joiden poistaminen vaatii paljon työtä ja taistelua, jotta voitaisiin luoda Neuvostoliiton ja Suomen keskinäisen ystävyyden perinteet, tehdä nämä perinteet kestäviksi."

Kun nämä viisasta avarakatseisuutta todistavat sanat nyt uudelleen kuulee, joutuu toteamaan, kuinka tärkeänä tapahtumana Suomen ja Neuvostoliiton välistä ystävyys- ja avunantosopimusta on pidettävä.

Sopimus on nyt ollut voimassa kaksi vuotta. Meidän on valittaen todettava, että maittemme välisten suhteiden kehitys ei ole ollut sellainen kuin olisi ollut toivottavaa. Vaikka emme lähdekään etsimään syitä tähän epätyydyttävään kehitykseen, on kuitenkin välttämätöntä tunnustaa tosiasiat, muuten emme pääse eteenpäin. Ja mikäli me suomalaiset - kuten uskon - haluamme hoitaa maamme asioita "vakuuttuneina siitä, että hyvien naapuruussuhteiden ja yhteistoiminnan lujittaminen Suomen Tasavallan ja Sosialistisen Neuvostotasavaltain liiton välillä on molempien maiden elinetujen mukaista", lainatakseni sanat ystävyys- ja avunantosopimuksen johdannosta, on meidän myös omilla toimenpiteillämme luotava tähän edellytykset. Voin vakuuttaa, että maan hallitusta elähdyttää tässä maallemme niin elintärkeässä asiassa vilpitön tahto. Hallitus pitää toimintansa keskeisimpänä tavoitteena sitä, että olisi olemassa luottamuksellinen ilmapiiri Suomen ja Neuvostoliiton välillä ystävyys- ja avunantosopimuksessa julkituodulle hyvän naapuruussovun politiikalle. Mutta tässä ei riitä yksin hallituksen tahto, tässä tarvitaan koko Suomen kansan myötävaikutusta, sillä tämä on kahden kansakunnan eikä ainoastaan niiden hallitusten välinen sopimus. Nimenomaan vetoan hallituksen nimessä Suomen sanomalehdistöön, jolla on oma edesvastuullinen osansa valtakunnan virallisen, eduskunnan hyväksymän ulkopolitiikan edistäjänä.

Palaan vielä siihen puheeseen, jonka generalissimus Stalin piti ystävyys- ja avunantosopimuksen yhteydessä. Hän lausui siinä seuraavaa: "Neuvostoihmiset ovat sitä mieltä, että jokaisella kansakunnalla - niin suurella kuin pienelläkin - on omalaatuiset erikoisuutensa, oma erikoisluonteensa, joka kuuluu ainoastaan sille ja jota ei ole muilla kansakunnilla. Nämä erikoisuudet ovat se panos, jonka jokainen kansakunta antaa maailman kulttuurin yhteiseen aarreaittaan täydentäen ja rikastuttaen sitä. Tässä mielessä kaikki kansakunnat - pienet niin kuin suuretkin - ovat samanlaisessa asemassa ja jokainen kansakunta on yhdenvertainen minkä muun kansakunnan kanssa tahansa."

Näissä sanoissa tulee ilmi se periaatteellinen ohjelma, jonka Neuvostoliitto on kansallisuuskysymyksessä omaksunut. Samalle ohjelmalle rakentuu myös ystävyys- ja avunantosopimuksemme. Generalissimus Stalinin lausumat ajatukset ovat meille suomalaisille läheiset ja tavallaan varmaan tututkin, sillä miltei samoin sanoin olemme perustelleet ja puolustaneet omaa kansallista erikoislaatuamme. Mutta meidän on tässä yhteydessä välttämätöntä muistaa, että kansallisen erikoislaatumme varjeleminen ei saa vääristyä omahyväiseksi eristäytyneisyydeksi eikä silmäkulmien alta kyrääväksi vihamielisyydeksi muita kohtaan, mihin meillä suomalaisilla on luontaiset taipumukset, ja aina se on koitunut omaksi vahingoksemme.

Minulla on se vakaumus, että me suomalaiset voimme toteuttaa ne vaatimukset, jotka kansallisten etujemme varjeleminen politiikallemme asettaa, rauhansopimuksen sekä ystävyys- ja avunantosopimuksen pohjalla tapahtuvassa yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa.

Puhe Hämeenlinnassa ja Hyvinkäällä

5. 1. 1962

Kun ulkopoliittista suuntautumistamme on pyritty lyhyesti määrittelemään, on tullut tavaksi puhua Paasikiven linjasta. Mitä Paasikivi linjallaan tarkoitti? Täsmällistä määritelmää hän ei ole esittänyt, mutta muistelmissaan sortovuosilta hän kirjoittaa, että Suomen maantieteellisen aseman huomioonottaminen mahtavan maailmanvallan naapurina ja "varovaisuuden, neuvottelujen sekä sovittelujen politiikka on ollut se Paasikiven linja, jota omasta puolestani olen noudattanut". Toisessa kohti Paasikivi palauttaa mieliin vanhasuomalaisten ulkopoliittisen periaatteen, ristiriidan välttämisen Venäjän kanssa ja jatkaa: "Meidän oli löydettävä ei vain modus vivendi vaan saatava aikaan hyvät suhteet, jotta Venäjä voi ei ainoastaan sietää Suomen erikoisasemaa vaan vieläpä havaita sen itselleen parhaimmaksi vaihtoehdoksi." Näitä samoja vanhasuomalaisia periaatteita Paasikivi sanoi johdonmukaisesti noudattaneensa, sillä itsenäistyminen ei ollut reaalisesti muuttanut asiaa, kuten hän kirjoitti.

Kun lähdemme siitä, että kaiken kansallisen politiikan ylin päämäärä on maan itsenäisyyden turvaaminen, Paasikiven linja sen ohella ensi sijassa esittelee vain niitä menettelytapoja suhteessa itäiseen naapuriimme, joita se pitää oikeina. Kun Paasikiven linja lisäksi rakentuu kaikessa olennaisessa vanhasuomalaisuuden pohjalle ja perinteille, on luonnollista, että se ei sisällä nykypäivien so. itsenäisen Suomen ulkopoliittista ohjelmaa muuta kuin menettelytavan osalta: varovaisuus, neuvottelut ja sovittelut.

Sodan jälkeisissä oloissa tällä menettelytapoihin rajoittuvalla ohjelmalla oli riittävästi työalaa. Tarvittiin varovaisuutta ja sovittelun tahtoa, jotta olisi selviydytty niistä tehtävistä, joita välirauhanehtojen toteuttaminen meiltä vaati, ja jotta olisi mukauduttu elämään niissä olosuhteissa, joihin hävityt sodat olivat meidät johtaneet. Uudet asiat olivat niin monet ja luonteeltaan niin suuressa määrin toisistaan eroavat, että mitään yhtenäistä sisällöllistä ohjelmaa ei voinut laatia. Oli elettävä päivä kerrallaan ja joskus ajateltava Cromwellin tavoin, että kukaan ei pääse niin pitkälle kuin se, joka ei tiedä, minne on menossa. Tulos oli hyvä, maan itsenäisyys on säilynyt ja maan ulkopoliittiselle asemalle on luotu vakaa perusta.

Paasikivelle ja Paasikiven linjalle ominainen varovaisuus on ollut ratkaiseva tekijä tämän tuloksen saavuttamisessa.

Mutta ulkopolitiikkamme olisi pelkkää tilannepolitiikkaa, ellei sille voitaisi antaa asiallista sisältöä, tavoitetta, johon sen tulee pyrkiä, ohjelmaa, jota sen tulee noudattaa.

Maamme asema Paasikiven aikana oli vielä niin epävarma ja vakiintumaton, että hän ei pyrkinyt tätä ohjelmaa luomaan. Hänen päämääränsä oli saada Suomelle tunnustetuksi puolueettomuus-politiikan linja. Hän piti sen vuoksi erittäin tärkeänä, että ystävyys- ja avunantosopimuksen johdantoon saataisiin määräys Suomen oikeudesta pysytellä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella. Hän piti pohjoismaista yhteistoimintaa Suomelle välttämättömänä. Mutta kun hän havaitsi, että Neuvostoliitossa ei ystävyys- ja avunantosopimuksesta puhuttaessa koskaan mainittu johdantolauseen määräystä, hän ei liioin siihen vedonnut. Vain kerran hän varovaisesti siihen viittasi. Ja kun Neuvostoliiton lehdistö arvosteli pohjoismaista yhteistyötä ja Pohjoismaiden Neuvostoa, Paasikivi katsoi, että Suomen ei pitänyt pyrkiä Pohjoismaiden Neuvoston jäseneksi ja hän varoitteli niitä, jotka esittivät tästä asiasta julkisuudessa vaatimuksia.

Omasta puolestani olen täysin hyväksynyt Paasikiven linjan, so. varovaisuuden menettelytavoissa. Pääministerinä ollessani yritin kuitenkin etsiä sisältöä ja ohjelmaa ulkopolitiikallemme. Sodan aikana olin v. 1943 Tukholmassa pitämässäni puheessa yrittänyt hahmotella Suomen sodanjälkeistä ulkopolitiikkaa rakennettavaksi Neuvostoliiton tunnustaman puolueettomuuden pohjalle. V. 1952 esitin, että loogisena jatkona Suomen ja Neuvostoliiton ystävyys- ja avunantosopimukselle, joka turvaa Suomelle oikeuden pysytellä suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella, voitaisiin ajatella skandinaavisten maiden puolueettomuusliittoa, joka poistaisi teoreettisenkin hyökkäyksen uhan Neuvostoliittoa vastaan Suomen alueen kautta.

Sen määrätietoisen toiminnan ansiosta, joka on pyrkinyt hankkimaan Neuvostoliiton luottamuksen Suomen ulkopolitiikalle ja sille viralliselle Suomelle, joka vastaa Suomen ulkopolitiikan jatkuvuudesta, ovat Suomen ja Neuvostoliiton suhteet kehittyneet 1950-luvulla erittäin myönteiseen suuntaan. Parhaana todistuksena siitä on v. 1955 tapahtunut Porkkalan vuokra-alueen luovuttaminen Suomelle ja Neuvostoliiton hallituksen ilmaisema hyväksyvä kanta Suomen puolueettomuuspolitiikalle, mikä tapahtui vuonna 1956. Viime vuonna tekemieni valtiovierailujen aikana ovat myös Englanti ja Yhdysvallat ilmoittaneet tukevansa Suomen puolueettomuuspolitiikkaa.

Kun tarkastelemme ulkopoliittisen suuntauksemme kehitystä, niin ei voida kieltää sitä, etteikö Suomen ulkopolitiikalla tänä päivänä olisi toisia piirteitä kuin Paasikiven aikana. Sille on tullut menettelytapojen lisäksi asiallista sisältöä, ohjelma. Suurvaltojen tunnustama puolueettomuus on tämä ulkopoliittinen ohjelmamme. Se oli kieltämättä Paasikiven ajatus, mutta aika ei ollut ehtinyt niin pitkälle, että ajatus olisi hänen aikanaan voitu saada poliittiseksi todellisuudeksi.

Puolueettomuuspolitiikan läpivieminen on tuonut meille enemmän ulkopoliittista liikkuma-alaa kuin aikaisemmin. Skandinaavinen yhteistyö on laajentunut ja saanut kiinteät muodot Pohjoismaiden Neuvoston piirissä. Suhteet läntisiin valtoihin ovat parantuneet, mistä ovat osoituksena Tasavallan Presidentin valtiovierailut. Kansainvälinen asemamme on vahvistunut ja puolueettomuuspolitiikallamme, jota olemme YK:ssa johdonmukaisesti ja mielestäni taitavasti toteuttaneet, alkaa olla kansainvälinen hyväksyminen ja arvonanto. Kehitys on ollut ilahduttava ja rohkaiseva.

Puolueettomuuspolitiikkamme on kestänyt tulikokeensa. Tarkoitan Novosibirskin neuvotteluja. Meidän on pidettävä mielessä, että Neuvostoliitolla oli keskinäisen sopimuksen suoma oikeus ehdottaa sotilaallisia neuvotteluja Suomen kanssa. Niiden suorittamatta jättämistä voitiin menestyksellä perustella ainoastaan sillä edellytyksellä, että Neuvostoliiton hallitus luottaisi Suomen tahtoon ja kykyyn ylläpitää puolueettomuuttaan. Tämä oli Novosibirskin neuvottelujen solmukohta. Neuvottelujen kuluessa osoittautui mahdolliseksi tällaisen jatkuvan luottamuksen turvaaminen, ja kun Neuvostoliiton taholta oli selitetty, että Suomen puolueettomuus on osa Neuvostoliiton rauhanpolitiikkaa Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella, oli päästy myönteiseen lopputulokseen. Olen sanonut aikaisemmin ja sanon sen uudelleen, että tällainen tulos toi lisääntyvää vakaisuutta puolueettomuuspolitiikallemme. Jokainen suomalainen, joka oli nootin jälkeen havainnut, kuinka maailmanpolitiikan kiristyminen oli järkyttänyt meidänkin turvallisuudentunnettamme, osasi antaa arvoa sille rauhoittavalle tiedonannolle, joka saatettiin julkisuuteen Novosibirskin neuvottelujen jälkeen.

Olen havainnut eräissä oikeiston ja sos.-demokraattien piireissä kernaasti selitettävän, että on olemassa ero Paasikiven-linjan ja sen ulkopolitiikan välillä, jota vuodesta 1956 on maassa noudatettu. Totta onkin, että Paasikiven linjan ohella puhutaan Paasikiven-Kekkosen linjasta. En minä tätä uutta linja-nimitystä ole pannut liikkeelle enkä sitä ole koskaan käyttänyt. Se ärsyttää monia ihmisiä. Mutta jos halutaan tehdä ero Paasikiven ajan ulkopolitiikan ja minun presidentinkautenani noudatetun ulkopolitiikan välillä, niin ero näkyy puolueettomuusohjelmassa. Tämä tulee erittäin selvästi esille neuvostoliittolaisessa poliittisessa kielenkäytössä, siellä juuri Suomen puolueettomuuspolitiikkaa nimitetään Paasikiven-Kekkosen linjaksi.

Kun olin radiossa vastaamassa puolueiden edustajille, havaitsin, että minut yritettiin varsin nenäkkäästi esitetyllä kysymyksellä saattaa naurunalaiseksi puolueettomuuspolitiikkani vuoksi. Herra Koivulainen ei lainkaan ymmärtänyt, että minun lauseellani: työskennellä viimeiseen hengenvetoon puolueettomuus-politiikan puolesta, oli kokonaan toinen tarkoitus kuin oman itseni korostaminen. Neuvotteluja lokakuun nootin johdosta ei vielä ollut aloitettu eikä ollut mitään tietoa, mihin ne mahdollisesti tulisivat johtamaan. Vaikka omasta puolestani olin optimisti asian päättymisestä tyydyttävään tulokseen, koska tiedän luottamukseen perustuvien Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden lujan perustan, oli tilanne kuitenkin uusi ja kansainvälinen jännitys entistä kärjistyneempi. Saatoin olettaa, että tasavallan presidenttinä jossakin vaiheessa joudun määräämään kantani neuvotteluihin tai niissä esille tuleviin kysymyksiin. Sen vuoksi katsoin tarpeelliseksi voimakkain sanoin ilmaista sen kiintopisteen, josta en tule luopumaan, Suomen puolueettomuuspolitiikan. Lausuntoni oli osoitettu sekä omalle kansalle että ulkovalloille. Tämä aikaisessa vaiheessa esitetty kannanotto oli minun mielestäni selvä ja epävarmassa tilanteessa rohkeakin kannanmäärittely: tähän saakka, mutta ei edemmäs. Eikä tämä kannanilmaisuni ole menettänyt merkitystään Novosibirskin neuvottelujen päätyttyä, se on voimassa myös tulevaisuudessa. Sellaisena sillä näin ollen on ei vain minun, vaan luulisin koko Suomen osalta pysyvä periaatteellinen merkitys. Myönnän avoimesti, että olin syvästi masentunut, kun minut yritettiin häpäistä teon vuoksi, jolla tiesin palvelleeni niin voimakkaalla tavalla kuin vallassani oli kansamme etuja erittäin kriittisessä tilanteessa. En suinkaan sano tätä sääliäkseni itseäni, vaan sääliäkseni niitä, joiden poliittisen umpisilmäisyyden edessä mitkään valtakunnalliset edut eivät merkitse mitään.