Taikuri itsekin oli hämmästynyt

Kuluvan toukokuun alkupäivinä Suomi suoritti poliittisen avauksen, jonka merkitystä ei vielä tällä erää osata arvioida. Kaikkien Euroopan maiden hallituksille sekä USA:lle ja Kanadalle jättämissään muistioissa Suomen hallitus ilmoitti olevansa valmis toimimaan eurooppalaisen turvallisuuskonferenssin isäntämaana. Jos ennen varsinaista konferenssia olisi tarpeellista pitää alustavia kokouksia Suomi tarjoutui niidenkin järjestäjäksi.

    Suomen hallituksen aloite oli varsin yllättävä. Ei suinkaan siksi, että siinä suositeltiin Euroopan turvallisuuskonferenssin pitämistä, sama ajatushan on vuosien mittaan tullut tavan takaa esille. Erikoista oli se, että Suomen hallitus teki ehdotuksen käytännöllisiin toimenpiteisiin ryhtymisestä. Puheet ja päätöslauselmat voivat sellaisinaan olla hyödyllisiä, mutta jos niitä ei seuraa täsmällinen ehdotus toteuttamisen tavasta, ne jäävät helposti riippumaan ilmasta. Suomen hallituksen aloite merkitsi siirtymistä päätöslauselmista käytännön toimiin.

    Epäilijä voi tietenkin sanoa, että Suomi oli tarjoutunut maailmanhistorialliseen tehtävään, joka menee paljolti yli maan tosiasiallisten mahdollisuuksien. Hän on sikäli oikeassa, että Suomi ei voi vaikuttaa niiden maiden kannanottoon, jotka jostakin syystä eivät katso voivansa hyväksyä ehdotusta. Mutta tähän asiaintilaan liittyy myös Suomen ottaman askeleen positiivinen puoli. Kun Suomea ei voida pitää maana, joka yrittäisi tyrkyttää tietynlaisia mielipiteitä tai kannanottoja hyväksyttäviksi, on yksi este osanoton tieltä poissa.

    Kaikesta huolimatta Suomen hallituksen toimenpide oli omalla tavallaan uhkarohkea. Suomi asetti näet puolueettomuuspolitiikkansa kansainväliseen tulikokeeseen. Jos nimittäin Suomen ehdotus olisi saanut oikopäätä kielteisen vastaanoton, olisi se voitu tulkita epäluottamukseksi puolueettomuuspolitiikkaamme kohtaan. Torjuva suhtautuminen olisi joka tapauksessa tuottanut meille kansainvälisen arvonannon menetystä ja syynä olisi silloin ollut huonosti harkittu toimenpiteemme. Pilkkakirveet niin koti- kuin ulkomaillakin olisivat saaneet tilaisuuden juhlimiseen. Tästä kaikesta on kuitenkin vältytty. Päinvastoin, ehdotuksen vastaanotto on ollut niin läpikotaisin suopea, että tapaukseen ehkä voidaan soveltaa tunnettua kompalausetta: taikuri itsekin oli hämmästynyt.

    Kun puhumme ulkomaiden myönteisestä kannanotosta, emme tarkoita sitä, että hallitukset olisivat tehneet virallisia päätöksiä osanotosta konferenssiin. Myönteisyys rajoittuu niihin positiivisiin lausuntoihin, joita eri hallitusten puolesta tai epävirallisesti on esitetty Suomen ehdotuksesta. Suomen kansainvälisen aseman kannalta on ollut - sen perusteella, mitä edellä on sanottu - ratkaisevan tärkeää, että riidaton alkumenestys on saavutettu. Meidät voidaan myöhemmin hallitusten virallisilla kannanotoilla lyödä ulos kehästä, mutta se on taas asia sinänsä.

    Ratkaisevaa Suomen hallituksen tekemän ehdotuksen saamalle kannatukselle on ollut se seikka, että Suomen on uskottu toimineen itsenäisesti, omasta aloitteestaan eikä esimerkiksi Neuvostoliiton painostuksesta, toimeksiannosta, ohjauksesta tai toivomuksesta. Näin on asianlaita. Suomen jättämä muistio oli tosin laadittu melkoisen taitamattomasti, kun se alkoi viittauksella Neuvostoliiton Euroopan maiden hallituksille esittämään turvallisuuskonferenssia koskevaan kannanottoon ("Neuvostoliiton hallitus on äskettäin kääntynyt jne"). On syytä todeta, että kun Euroopan hallitukset ovat suhtautuneet luottamuksella Suomen ehdotukseen eivätkä ole käsittäneet asiaa niin, että Suomi on lähtenyt liikkeelle Neuvostoliiton pyynnöstä, on se tapahtunut ei Suomen hallituksen muistion takia vaan siitä huolimatta.

    Syynä siihen, että hallitukset ja länsimainen lehdistö ovat antaneet enemmän arvoa Suomen muistiossa käsitellylle asialle kuin muistion epäonnistuneelle alulle, on se, että ehdotuksessa oli neljä vakuuttavaa momenttia: 1) konferenssin tulisi kokoontua ilman mitään ennakkoehtoja; 2) konferenssia tulisi huolellisesti valmistella; 3) konferenssin osanottajiksi pitäisi kutsua kaikki eurooppalaiset valtiot ynnä USA ja Kanada; ja 4) molempiin Saksoihin omaksumansa tasapuolisen asennoitumisen vuoksi, Suomi saattoi kohdistaa kutsun niinhyvin Länsi- kuin Itä-Saksallekin.

    Kun tarkastellaan näitä kohtia voidaan havaita, että esim. ennakkoehtojen torjuminen on vastoin itäryhmän monta kertaa esittämää käsitystä, että Euroopan status quon tunnustaminen on ehtona konferenssin osanotolle. Liioin ei itäryhmän taholta ole koskaan avoimesti hyväksytty Yhdysvaltojen mukanaoloa, koska se ei ole eurooppalainen valtio. Neljäs kohta, jossa todetaan Suomen esittäneen muistionsa molemmille Saksoille, on erityisen mielenkiintoinen. Yksikään toinen eurooppalainen puolueeton maa ei noudata suhteissaan Saksoihin samaa tasapuolista linjaa kuin Suomi. Sen takia todella ainoastaan Suomella oli edellytykset kääntyä sekä Länsi- että Itä-Saksan puoleen.

    Kun etsimme niitä tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet Suomen ehdotuksen hyväksi, on myös pidettävä mielessä, että ajankohta on ollut suotuisa. Sodan päättymisestä on kulunut kohta 25 vuotta eikä kukaan enää voi järkisyillä puolustaa monien avoinna olevien kysymysten jäädyttämistä nykyiselleen. Konrad Adenauer kuvitteli saavansa Saksan yhdistämisen aikaan voimapolitiikan avulla. Tällä hetkellä ei kukaan enää vakavissaan kuvittele, että sotilaallisella voimalla uhkaaminen saisi Neuvostoliiton taipumaan lännen vaatimuksiin. Sodankaan ei uskota tuovan toivottua ratkaisua. Jäljelle ei jää muuta kuin rauhanomainen tie toisen maailmansodan luoman epänormaalin tilan lopettamiseksi. Tähän ovat mielipiteet kypsyneet, sen vuoksi eurooppalaisen konferenssin ajatus on tänä ajankohtana saanut laajaa periaatteellista kannatusta.

    Siitä mieluisasta tosiasiasta, että Suomen ehdotus on heti alkuun saanut periaatteessa myönteisen vastaanoton, ei suinkaan ole tehtävä sellaista johtopäätöstä, että konferenssin valmistelut olisivat kohtapäätä alkamassa. On syytä valmistautua pitkään prosessiin, sillä esim. Länsi-Saksan on enemmän kuin vaikeaa istuutua neuvottelupöytään Itä-Saksan kanssa. Tässä lieneekin koko asetelman vaikein kynnys. On vain toivottavaa, että Neuvostoliitto ja Yhdysvallat voivat kahdenkeskisillä neuvotteluilla löytää avaimen tämän pulman ratkaisemiseksi.

    Mutta on varauduttava siihenkin, että Suomen ehdotus kaatuu mihinkään tuloksiin johtamatta. Silloinkin se on ollut ensimmäinen askel kerran kuitenkin toteutettavaan eurooppalaiseen turvallisuuskonferenssiin johtavalla tiellä.