Kardinaali Mindszentyn tapaus.

Vapunaattona päätti Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokous lausua tuomionsa niiden pappisvainojen johdosta, joita eräissä Balkanin maissa suoritetut oikeudenkäynnit kokouksen enemmistön mielestä merkitsivät. Ensi kädessä tämä mielipiteenilmaus oli kohdistettu Unkaria vastaan kardinaali Mindszentyn saaman elinkautisen vankeusrangaistuksen takia. Yhdistyneiden Kansakuntien päätös on jatkoa niille arvosteleville lausumille, joita paitsi paavi myös presidentti Truman sekä hänen lisäkseen monet muut lännen johtavat valtiomiehet ovat Mindszentyn tuomion johdosta esittäneet.

Vieraassa maassa suoritetusta oikeudenkäynnistä on tietenkin vaikea mennä yleensäkin esittämään varmoja mielipiteitä. Mindszentyn juttu on tavallistakin sekavampi, sillä monet luotettavilta vaikuttavat tosiasiat puhuvat sen puolesta, että hän olisi ollut syypää ainakin pääasiassa siihen, mistä hänet tuomittiin. Hänen salaisesta arkistostaan löydetyt alkuperäiset asiakirjat, todistajien lausunnot ja hänen oma tunnustuksensa puhuvat yhtäpitävästi sen olettamuksen puolesta, että kardinaali olisi ryhtynyt valmisteluihin järjestelmän muuttamiseksi Unkarissa uuden maailmansodan syttymisen varalta.

Toiselta puolen esitetään, että kardinaali on poliisikuulustelussa pakotettu ottamaan syykseen sellaista, mikä ei ole ollut totta, ja että todistajat on samoin pakotettu todistamaan väärin. Erityisesti edellisen väitteen puolesta puhuu se tosiasia, että Mindszenty oli ennen vangiksi joutumistaan jättänyt viestin, että jos hänen oma tunnustuksensa syyllisyydestä jossakin muodossa esiintyy, ei se ole vapaaehtoisesti annettu vaan syntynyt väärennyksen tai pakotuksen avulla. Kun Mindszenty oli tunnettu erityisen lujaluonteiseksi mieheksi, vaikutti tällainen tieto mielipiteisiin varsin voimakkaasti kardinaalin tunnustusten tapahduttua ensin poliisikuulusteluissa ja sitten julkisessa oikeudenistunnossa. Myöskin se seikka, että kaikissa Balkanin maissa oli ryhdytty vallanpitäjien taholta häikäilemättömästi hyökkäämään kirkkoa vastaan, tuki sitä käsitystä, että oikeudenkäynti Mindszentyä vastaan ei perustunut tosiasioihin, vaan kommunistiseen tarkoituksenmukaisuuteen.

Syytetyn tunnustus on rikosprosessissa se päämäärä, johon poliisikuulustelussa pyritään ja minkä myös oikeus haluaa saada esille tuomion perustaksi. Kuta raaemmat tavat eri aikoina ja eri maissa ovat vallinneet, sitä siekailemattomammin keinoin syytetty on saatettu tunnustamaan rikoksensa. Ja mikä luonnollisempaa, että ruumiillinen kidutus on havaittu sopivaksi kaikkein kristillisimmässäkin tarkoituksessa rikoksen selvittämisessä. Inkvisitio, tuo katolisen kirkon piirissä harjoitettu menettely kerettiläisyyden vastustamiseksi, kehitti keinot syytetyn tunnustamisen helpottamiseksi niin suureen täydellisyyteen, että silloinkin, kun kaikkein kiihkein kommunismin vastustaja maalailee verisin vedoin kommunistien kuulustelutapoja sellaisina kuin esim. valkokaartilaiset niistä ovat kertoneet, hän vertailee niitä inkvisition noudattamiin.

Uhkauksilla ja kidutuksella saadun tunnustuksen arvo totuuteen pyrittäessä on sitä heikompi, kuta ankarampia keinoja syytettyä vastaan on käytetty. Inkvisition aikaiset noitavainot antavat siinä suhteessa hyvää aineistoa todistamaan, kuinka moni henkilö on joutunut polttoroviolle syyttömänä muka syyllisyytensä tunnustaneena.

Voidaanko muulla kuin ruumiillisella pahoinpitelyllä saada väärä tunnustus esille, se kysymys on askarruttanut myös yleistä mielipidettä jo pitkät ajat ja noussut esille taas kardinaali Mindszentyn jutun yhteydessä. Kun 1930-luvulla Neuvostoliitossa suoritettiin suuria tuholaisprosesseja, herätti koko maailman huomiota, että syytetyt poikkeuksetta tunnustivat itsensä julkisissa oikeudenkäynneissä syypäiksi mitä suurimpiin rikoksiin, joista tiesivät voivansa selviytyä ainoastaan hengen menolla. Silloin esitettiin käsityksiä, että syytetyt oli joillakin huumausaineilla saatettu epänormaaliseen tilaan ja vastoin parempaa tietoaan ottamaan syyn päälleen sellaisena kuin poliisiviranomaiset sen olivat sommitelleet. Tämä johtopäätös tehtiin erityisesti sen vuoksi, että mitään pahoinpitelyyn viittaavaa ei oikeudenkäyntien yhteydessä esiintynyt. Nyt on sama asia kohonnut julkisen keskustelun piiriin Mindszentyn jutun jälkeen. Kovapintainen kirkkoruhtinas teki oikeudessa yllättäviä tunnustuksia eikä näyttänyt joutuneen tortyyrin uhriksi. Oliko tämä seurausta usein annostellusta myrkytyksestä, jolla lamaannutetaan voimakkaankin henkilön tahdonvoima ja saadaan hänet tilaan, jossa hän ei enää urkene vastaamaan puheistaan?

Ammattimiehet eivät ole päässeet yksimielisiksi siitä, voidaanko joillakin lääkeaineilla vaikuttaa siten, että henkilö niiden vuoksi esittää viranomaiselle tunnustuksen, jota hän vapaaehtoisesti ei tekisi. Puhutaan tosin "totuusseerumista", jota saaneelta henkilöltä voi nyhtää helposti totuuden esille, mutta kyseessä lienee lähinnä huijaus. Toiselta puolen on olemassa vakavia tutkijoita, jotka väittävät, että häikäilemättömästi suoritettu poliisikuulustelu voi sopivilla lääkeaineilla tehostettuna johtaa niskottelevan syytetyn täydelliseen tunnustukseen. Mutta se ei tapahdu silloin suinkaan tuon lääkkeen vuoksi, vaan ensi sijassa sittenkin kuulusteluun liittyvän henkisen painostuksen ja ruumiillisen väsyttämisen takia.

Tunnettu kirjailija Arthur Koestler kuvaa kirjassaan "Pimeys ja keskipäivä" kuulustelua, jossa iäisyyden kestäneet keskustelut, psykologisesti mestarilliset todistelut ja syytetyn kuolemanväsymys johtivat tunnustukseen, jonka sekä syytetty että kuulustelija tiesivät vääräksi ja tavallaan yhteisesti totesivatkin vääräksi. Vaikka se ei vastanut tosiasioita, oli se tarkoituksenmukaisuutensa vuoksi jonkinlainen "korkeamman asteen totuus" josta myös Sartre puhuu "Kunniallisessa portossa". Tämä sama lopputulos voidaan saavuttaa vähäisemmälläkin kuulustelutaidolla, jos ruumiillinen väsyttäminen saatetaan viimeisiin johtopäätöksiinsä. Lääketeollisuus on varsinkin viime vuosikymmenen aikana luonut tehokkaita ja valitettavan yleisen käytännön saaneita väsymyksen vastustamislääkkeitä, joista sodan aikana tuli tunnetuimmaksi pervitiini. Jos näitä lääkkeitä viikkokaudet alituisesti kestävien etupäässä yöllä tapahtuvien kuulustelujen aikana annetaan runsaasti ja siten keinotekoisesti poistetaan väsymys ja unentarve, silloin voidaan aikaansaada ruumiillinen ja sielullinen luhistuminen, jonka tapahduttua tunnustaminen, oikea tai väärä, voidaan puristaa esille. Mikään lääkekäsittely ei yksikseen aiheuta poliisiviranomaisen tahdon mukaista puhumista, mutta pitkä, väsyttävä kuulustelu ja sitä tehostava lääkitseminen voivat tietyissä tapauksissa tähän johtaa.

Kardinaali Mindszentyn tapauksessa siis väitetään näin menetellyn. Se on vaivaton selitys yllätystä herättäneelle esiintymiselle sekä poliisikuulustelussa että vielä oikeudenkäynnissäkin. Jos se on totta, on syytä vakavasti suhtautua noihin poppalääkkeisiin, sillä tyhjä ei olisi vaikuttanut tuohon luonteensa järkähtämättömyyden puolesta legendaarisen maineen saavuttaneeseen hengenmieheen.