Alkusanat

Raskaiden sotavuosien jälkeen suomalainen yhteiskunta oli kuilun partaalla. Näin ajateltiin laajasti. Urho Kekkosen poliittinen ura taas oli valinkauhassa. Vastoin porvarillisen yleisen mielipiteen valtavirtaa hän ajoi uutta ulkopoliittista linjaa: sodan hävinneenä maana Suomen oli tunnustettava uudet voimapoliittiset realiteetit ja Neuvostoliittoon oli rakennettava luottamukselliset poliittiset suhteet.

Aktiivisesti Kekkonen rohkaisi kansaa sopeutumaan uusiin olosuhteisiin, mikä ei tuonut hänelle liiemmälti ystäviä. Häntä pidettiin takinkääntäjänä. Oikeisto muistutti hänen vanhoista "synneistään", Akateemiseen Karjala-Seuraan kuulumisesta ja Isänmaallisen kansanliikkeen lakkauttamisesta eikä maalaisliitossakaan aina sulatettu hänen ulkopoliittisia madonlukujaan.

Paasikivi kuitenkin tarvitsi sodassa ryvettymätöntä Kekkosta, joka oli ollut sotapolitiikasta sivussa ja luonut suhteet kommunisteihin, heti välirauhan jälkeen myös Neuvostoliiton täkäläisiin edustajiin. Niinpä Kekkonen nimitettiin marraskuussa 1944 Paasikiven hallituksen oikeusministeriksi.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli oikeusministeri Kekkosen tulikoe. Sen hän hoiti kunnialla, vaikka päälle painoivat yhtäältä kommunistit ja valvontakomissio, toisaalta yleinen mielipide, joka piti taannehtivaa lakia ja oikeudenkäyntiä epäisänmaallisina. Kekkosen toiminta sotasyyllisyysasiassa hankki hänelle luottamusta Moskovassa, mutta teki hänestä loppuiäkseen oikeiston silmissä petturin.

Kansandemokraatitkaan eivät vielä lämmenneet omapäiseksi tiedetylle Kekkoselle. Paaskiven tultua valituksi presidentiksi he torpedoivat Kekkosen pääministeritoiveet. Korvaukseksi hänet nimitettiin 1946 Suomen Pankin johtajistoon. Seuraavana vuonna hänet valittiin eduskunnan ensimmäiseksi varapuhemieheksi ja vuosien 1948-50 valtiopäivillä puhemieheksi.

Keväällä 1948 Kekkonen osallistui YYA-sopimusneuvotteluihin Paasikiven luottomiehenä. Neuvottelut osoittivat ensimmäisen kerran konkreettisesti Kekkosella olevan halua myös ulkopolitiikan johtoon. Saman vuoden eduskuntavaaleissa maalaisliitosta tuli suurin puolue. K.-A. Fagerholm muodosti kuitenkin sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen, mikä harmitti Kekkosta. Kun Kekkonen syksyllä 1949 valittiin maalaisliiton presidenttiehdokkaaksi, hän pyrki kaatamaan Fagerholmin hallituksen. Pyrkimyksessä oli aistittavissa presidentinvaalitaistelun makua. Fagerholm oli potentiaalinen kilpailija tiellä valtaan, kunhan vallanovet joskus aukenisivat.

Vielä 1950 ne eivät auenneet Kekkoselle. Paasikiveä hän ei onnistunut syrjäyttämään, mutta vaali palveli hänen pääministeriehdokkuuttaan. Keväällä Kekkonen nousikin hallituksen johtoon ja pysyi vallankahvassa lähes yhtäjaksoisesti kuusi vuotta.

Käsillä olevaan teokseen on koottu dokumentteja Urho Kekkosen pää- ja ulkoministerivuosilta 1950-56. Kokoelma käsittää kirjeitä, muistiinpanoja, puheita, lehtiartikkeleita ja        -haastatteluja. Urho Kekkosen pääministeriajan kirjallinen tuotanto on laaja. Hän teki runsaasti poliittisia muistiinpanoja, piti puheita eduskunnassa, radiossa ja erilaisissa julkisissa tilaisuuksissa ja kirjoitti aktiivisesti lehtiin, joista tärkeimmät olivat maalaisliiton järjestölehti Kyntäjä sekä Ilmari Turjan toimittamat Suomen Kuvalehti (1950-51) ja Uusi Kuvalehti (1952-55).

Aineiston valinnan on määrännyt kahtalainen pyrkimys: yhtäältä antaa monipuolinen kuva Urho Kekkosesta poliittisena toimijana ja pääministerinä, toisaalta peilata hänen persoonaansa ja monitahoista aloitteellisuuttaan sekä mielenkiinnon aiheitaan. Rungon tekstille tarjoavat hänen kalenterimuistiinpanonsa vuosilta 1953-56. Vuodelta 1951 ne puuttuvat ja vuosien 1950 ja 1952 muistiinpanot ovat niin satunnaiset, ettei niitä ole sisällytetty tähän teokseen. Kekkosen puheenvuorot hallituksen iltakoulussa ja eduskunnassa on jätetty vähemmälle huomiolle, koska ne koskettelevat lähinnä poliittisen päätöksenteon detaljeja, harvemmin suuria linjoja.

Julkaistavat dokumentit on jaoteltu kronologisiin osioihin. Taustoituksessa on käytetty Juhani Suomen perusteellista Kekkos-elämäkerran osaa Kuningastie (1990) samoin kuin Kekkosen muistiinpanoja ja aikalaisten muistelmia. Selitysosassa tarkennetaan käsiteltyjä tapahtumia, esitellään sekä rinnakkaisdokumentteja että kulloistakin asiaa valottavia lähdetietoja. Vieraskieliset dokumentit on suomentanut Risto Hannula.

Kekkosen pääministerinä ylläpitämä tahti oli Heikki Tuomisen sanoin kuin pärekattoa olisi naulattu. Kekkonen eli politiikassa täysillä, jolloin muu elämä kärsi ja välistä paineet kasautuivat ylivoimaisiksi. "Kaikkeen saatanaan sitä ihminen joutuu", hän itse totesikin kerran jouduttuaan politiikan myrskynsilmään.

Jos pääministeriaika oli Kekkoselle enemmänkin myrskyä kuin tyventä, samaa se oli koko suomalaiselle yhteiskunnalle. Suomi oli kokolailla toisennäköinen kuin 2000-lukua käyvä nyky-Suomi. Sodan jälkeen maa nousi hitaasti jaloilleen. 1950-luvun alkaessa materiaalinen puute oli vähitellen hellittämässä. Sotakorvaukset pitivät kuitenkin ohjaksia kireällä aina vuoteen 1952, jolloin viimeinen sotakorvausjuna ohitti raja-aseman. Vähitellen olot vakiintuivat ja suomalaiset saattoivat suunnata katseet tulevaisuuteen.

Suomen väkiluku ylitti vuonna 1950 neljän miljoonan rajan. Kaupungeissa asui ainoastaan yksi kolmasosa suomalaisista. Suuri osa suomalaisista sai edelleen elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Pohjois-Suomesta oli tehty maatalousseutua niin, että siellä väestöstä 55 % sai elantonsa pääasiassa maataloudesta ja sen sivuelinkeinoista. Etelä-Suomessakin lähes 40 % elätti itsensä maatalouden harjoittamisella. Maan nälkä oli edelleen suuri, vaikka yli puolet karjalaisista oli saatu sijoitetuksi viljelijöiksi. Elintarvikepulan vaivaamassa maassa monen toiveena oli oma peltotilkku ja kotitarvelehmä. Suuri maassa- ja maastamuutto oli vielä edessäpäin.

Toisaalta 1950-luvulla luotiin perusta modernin kulutusyhteiskunnan lopulliselle läpimurrolle. Suomessa käynnistyi kiihtyvä muutos maatalousmaasta moderniksi teollisuus-, palvelu- ja kulutusyhteiskunnaksi. Muutosta edisti Suomen kytkeytyminen entistä tiiviimmin maailmantalouteen sekä Länsi-Eurooppaan. Kesällä 1950 syttynyt Korean sota lisäsi vientikysyntää ja edesauttoi kansantalouden toipumista sodasta. Toisaalta maailmanpoliittinen jännitys nostatti sodanpelkoa. Varsinkin Helsingissä kahvia ja sokeria hamstrattiin pahimman varalta.

Lakot ja taistelut hinnoista ja palkoista peittivät Suomessa kuitenkin sen uhan, jota Korean sodan aiheuttaman suhdanteen myötä kasvanut suursodan varjo sai aikaan. Villisti laukkaava inflaatio oli 20 % vuonna 1950 ja sitä pyrittiin hillitsemään vakauttamissopimuksilla. Vuonna 1951 solmittua "linnarauhaa" jatkettiin monen poliittisen kädenväännön jälkeen vakauttamissopimuksella aina vuoden 1955 loppuun saakka. Näissä olosuhteissa syntyi tuloneuvottelujen asetelma, jossa varsinaiset neuvottelut käytiin SAK:n ja STK:n välillä ja valtiovalta oli aktiivinen osapuoli erityisesti elintarvikkeiden hintojen säätelyssä. Reaaliansiot nousivat vähitellen, vaikka varsinaisia palkankorotuksia ei tehtykään. 1950-luvun alun työmarkkinalevottomuus huipentui lopulta vuoden 1956 yleislakkoon.

Millaiset sitten olivat suomalaisten elinolot? Sodan jäljiltä erityisesti kaupungeissa vallitsi kova asuntopula. Karjalan siirtoväen ja rintamamiesten kotiuttaminen vaati ponnistuksia. Asuntopulaa hellittämään luotiin 1949 Arava-järjestelmä. Se helpotti tilannetta, mutta 1950-luvun alussa asuntokannasta lähes 70 % oli pienempiä kuin kahden huoneen ja keittiön huoneistoja. Yli kolmannes suomalaisista asui ahtaasti eli huonetta kohti asui enemmän kuin kaksi henkilöä. Kotitalouksista 77 prosentilla oli sähkövalo, WC 17 prosentilla ja vesijohto 25 prosentilla.

Sodan aikana voimassa ollut säännöstelyjärjestelmä purettiin 1947-54. Viimeisinä säännöstelystä vapautettiin voi ja lopulta kahvi 1954. Niukkuuteen tottuneet suomalaiset saivat vähitellen maistaa ruokapöydästä pitkään puuttuneita herkkuja sekä myös ennen näkemättömiä uutuuksia. Ajan oloon suotuisa talouskehitys alkoi näkyä kansalaisten arkipäivässä. Yksityinen kulutus kasvoi verraten nopeasti. Elokuvia ahmittiin ja tanssit, ohjelmalliset iltamat, urheilu ja radio vetivät kansaa puoleensa. Myös opiskelunhalu oli voimakas. Kirjastojen lainausmäärät kasvoivat ja oppikoululaisten määrä kaksinkertaistui 77 000:sta vuoteen 1955 mennessä.

Arvomaailmaltaan Suomi ei kaikesta huolimatta poikennut paljonkaan 1930-luvun Suomesta. Moni vannoi vielä kodin, uskonnon ja isänmaan nimiin. Eliitin ja kansan välillä oli vielä selkeä juopa, jota talvisodan kokemukset olivat kuitenkin kuroneet jonkin verran umpeen. Tiukka jako korkea- ja kansankulttuurin välillä heijastui esimerkiksi rillumarei-elokuvia ja -iskelmiä kohtaan niin oikealta kuin vasemmaltakin tulevana voimakkaana kritiikkinä sekä Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaanin vastaanotossa. Urheilussa kansa löysi yhteisen sävelen. Olympialaisten kisakuume otti valtaansa kaikki ja kesällä 1952 suomalaiset valtasi voimakas yhteisyyden tunne, joka oli jo ennättänyt pahasti rapistua sodan jälkeen. Myös amerikkalaisuus - autot, elokuvat, musiikki jne. - oli laajan ihastelun kohteena. Urho Kekkonenkin kävi syksyllä 1949 amerikkalaissävyisen vaalikampanjan. Hän matkusteli eri puolilla maata, tapasi valitsijoitaan henkilökohtaisesti, selvitteli näyttävästi toimintaansa ja politiikkaansa. Kekkosen tyyliä ei katsottu hyvällä, koska sitä pidettiin epäisänmaallisena - muissa amerikkalaisuuden ilmiöissä ei kuitenkaan nähty tätä puutetta. Vika ei ehkä ollutkaan vaalikamppailun reklaamiluonteessa, ei menossa ja meiningissä, vaan henkilössä. Urho Kekkonen oli kiistanalainen persoona ja sitä kiistellympi mitä tiukemmin hän pääministerinä takertui vallankahvaan.

Urho Kekkosen syntymän 100-vuotispäivänä

Ari Uino