Alkusanat

Urho Kekkosen julkisesta toiminnasta ja persoonasta on viime vuosina kirjoitettu paljon - kiistelty on sitäkin enemmän. Pitkä presidenttikausi jätti jälkensä, joidenkin mielestä traumaattisenkin. Maailman sekä ympäristön muuttuminen on ikään kuin pakottanut tilittäytymään "Kekkosen aikaan". Murroskausina näin tapahtuu väistämättömästi. Yhtä väistämättömästi pitkäaikainen presidentti on joutunut debatin polttopisteeseen.

Julkisessa keskustelussa Kekkoseen ja hänen tekemisiinsä on paljolti suhtauduttu mustavalkoisesti, tunteenomaisestikin. Ajallinen läheisyys ei ole liiemmälti antanut tilaa tasapainoisille ja kritiikiltään perustelluille tulkinnoille. "Arkistojen sota" on varastanut huomion itse substanssilta. Toki monien ilmiöiden taustojakin tunnetaan toistaiseksi liian heikosti. Tutkijoilla, perusteellisia muistelijoita unohtamatta, on siis vielä summalti työsarkaa kynnettävänään.

Kekkonen ei enää ole puolustamassa ja arvioimassa toimiaan ja vaikuttimiaan. Ihmistä tekojen takana tunnetaan ehkä vieläkin vähänlaisesti, vielä vähemmän hänen yksityistä, monella tapaa ristiriitaista minäänsä: yhtäaikaista heikkoutta ja vahvuutta, kovuutta ja herkkyyttä, riehakkuutta ja vakavuutta, toisaalta kaipuuta tulla hyväksytyksi, huomatuksi ja yhteiskunnallisesti aikaansaavaksi, missä hän elämänsä varrella sitten vaikuttikin.

Urho Kekkosen kirjoituksia koostettiin ja julkaistiin runsaasti jo hänen elinaikanaan: puheita, pakinoita, tekstejä nimellä ja nimimerkillä. Muistelmissaan ikääntynyt valtiomies palautti mieliin varhaisia lapsuudenmuistojaan. Myllykirjeet, valikoimanakin, kertovat hänestä vallankäyttäjänä, jotakin myös kuohahtelevasta ja pisteliäästä luonteesta. Nuoresta pitäen Kekkonen altisti itsensä julkisuudelle, eikä hän vanhoilla päivilläänkään kaihtanut yksitysluontoisen aineiston julkituloa. Siinä tuli loukanneeksi yhtä jos toistakin. Mahtaako tässä piillä muuan nykyisen Kekkoskritiikin lähtökohdista, monen muun tekijän ohella.

Autenttinen materiaali auttaa ymmärtämään ihmistä julkisivun takana. Päiväkirjoja on saatettu pitää muistin virkistykseksi, ilman henkilökohtaisia äänenpainoja, ja jopa myöhempää julkaisemista silmällä pitäen. Lähiomaisille ja perheenjäsenille lähetetyissä kirjeissä ihminen avautuu vilpittömimmin ja kokonaisvaltaisimmin, niin Kekkonenkin omissaan. Urho ja Sylvi Kekkosen kirjeenvaihdosta lukija voi itse muodostaa kuvan Kekkosen henkilöstä yhtä hyvin kuin avioparin keskinäisestä kanssakäymisestä, iloista ja murheista, runsaan kahden vuosikymmenen ajalta.

Kirjeenvaihto on ensimmäinen osa kirjasarjasta, jossa pyritään luotaamaan Kekkosen elämänvaiheita hänen kirjoitustensa kautta. Teos on julkaistu opetusministeriön myötävaikutuksella.

Maaliskuun 1. päivänä 1960 Urho Kekkonen lähetti Roomassa lomailevalle vaimolleen koskettavan kirjeen:

Rakas Sylvi.

Kirjoitan tämän onnittelukirjeeni hyvissä ajoin, koska postinkulku sinne on niin epävarmaa.

Kun nyt täytät vuosia, tarjoaa se minulle mahdollisuuden (joka olisi pitänyt käyttää monesti aikaisemminkin) kiittää Sinua kaikesta, mitä olet minulle ollut ja merkinnyt lähes neljän vuosikymmenen aikana. Olen luonteeltani kiintymyksen osoituksissani karu - liian karu - mutta se ei estä minua sanomasta, että olet ollut suurenmoinen puoliso. Sinun apusi ja tukesi ovat monissa vaiheissa olleet minulle ratkaisevaa laatua. En ole mikään mallimies, Sinulla on ollut usein syytä olla minulle vihainen ja minuun tyytymätön. Monesti olet varmaan ollut suruissasi enemmän minun kuin itsesi puolesta. Mutta viisautesi ja ymmärtäväisyytesi ovat luoneet pohjan yhteiselle elämällemme, jonka pohja on kestänyt. Siitä olen sanomattoman kiitollinen.

Olen syvästi kiintynyt Sinuun ja rakastan Sinua syvästi ja aidosti. Kunnioitan Sinua, koska Sinussa ei ole mitään joutavanpäiväistä eikä halpahintaista, vaan olet kohonnut kaiken pienen yläpuolelle. Olen varmasti enemmän iloinen kuin Sinä, kun havaitsen, että ihmiset ovat Sinun henkisen omavaraisuutesi ja luonteesi tasasuhteisuuden ymmärtäneet jouduttuaan Sinun kanssasi tekemisiin.

Olin toivonut naimisiin mennessämme voivani tarjota Sinulle rauhallisemman ja onnellisemman elämän. Minun virheeni ja ulkonaisten olosuhteiden kehitys ovat olleet syynä siihen, että näin ei ole tapahtunut. Mutta onneksi on selvitty. Monesti olet antanut minulle sen rohkeuden, jonka turvin on taas päästy eteenpäin. Olen ihaillut tasapainoasi, kestävyyttäsi ja sisukkuuttasi.

Lähetän Sinulle kaikesta sydämestäni rakkaat onnitteluni merkkipäivänäsi ja toivotan Sinulle onnea nyt ja aina. Miten kohtalomme ulkonainen kulku muovautuneekin, harras toivomukseni on, että yhteinen elämämme sujuisi keskinäisen kiintymyksen ja rakkauden merkeissä ja että antaisit minulle edelleen sen henkisen tuen, jonka tarpeellisuuden sekä aikaisempina vuosina että nyt tällä kertaa ymmärrän paremmin kuin koskaan ennen.

Toivon, että voit täyteläisesti nauttia lomastasi, jonka toivon muodostuvan Sinulle virkistykseksi.

Rakkain terveisin

Sinun Urho

Kirjeen sävy on yhtäältä anteeksipyytävä: elämää oli kuljettu Urho Kekkosen määräämässä tahdissa, eikä suinkaan aina tasatahtiin, molemminpuolisen vuorovaikutuksen merkeissä. Yli 30-vuotinen avioliitto antoi itsekritiikille ulottuvuutta. Toisaalta sanoista kuultaa syvä kiintymys ja kunnioitus elämänkumppania kohtaan. Kekkonen kunnioitti vaimonsa rohkeutta, tasapainoisuutta, kestävyyttä ja sisukkuutta. Epäselväksi ei jää, kumpi monasti oli ollut se heikompi astia.

Puolison henkiseen tukeen Urho Kekkonen oli joutunut turvautumaan vaikeina hetkinä, ja se tuki enemmän kuin mikään muu oli kantanut yli vaikeuksien. Avioliitto oli vaatinut vaimolta kosolti ymmärtämystä ja kieltäymyksiä, sen Urho Kekkonen myönsi auliisti. Sylvi Kekkosella oli kuitenkin uhraukset mahdollistavaa henkistä voimaa. Lopulta kaiken alkulähteenä oli vuosien varrella lujittunut keskinäinen kiintymys.

Koettelemukset ja vaiherikkaat kokemukset nousuineen ja laskuineen olivat hioneet suhteesta kestävän. Kumpikin oli oppinut tunnustamaan rajoitteensa ja hyväksymään ne toinen toisissaan. Kuljettu taival oli ollut milloin kivikkoisempi, milloin harmonisempi. Yhteensovittautuminen oli vaatinut työtä ja ymmärtämystä, eritoten Sylvi Kekkosen puolelta. Lapsuuden ympäristö ja kokemustausta ei ollut valmistanut häntä siihen rooliin, jonka hän sittemmin joutui kantamaan.

SYLVI UINO

Sylvi Salome syntyi maaliskuun 12. päivänä 1900 Pieksamäellä. Isä Kauno Edvard Uino, joka toimi tuolloin Pieksamäen maaseurakunnan apupappina, oli juurevaa talonpoikaissukua Artjärveltä. Äiti Emilia puolestaan oli Pietarissa vaikuttaneesta Stenbergien kultaseppäperheestä. Vanhemmat olivat menneet naimisiin joulukuussa 1894 Kauno Edvardin toimiessa Koivistolla apupappina. Esikoinen Toini syntyi 1895, keskosena kuollut Martha 1897, Elin 1898, sitten Sylvi ja hänen jälkeensä Taina 1901, vuotta myöhemmin Uuno ja Aira 1906.

Sylvillä oli ikää puolitoista kuukautta, kun perhe muutti isän työn perässä Heinolan maalaiskuntaan. Lusin pappilasta ovat ensimmäiset merkinnät Sylvistä. Lastensa sairauksista huolestunut äiti kirjoitti: "Sylvi raukan on ollut pitemmän aikaa sormi ja leuka kipeä[n]ä ja nyt on ilmestynyt vähä päähänkin rupea. Kyllä se on vaan hänessäkin taas maitorupea. Viime yönä en saanut nukutuksi jos pari tuntia ihan aamulla kun Sylvi nukkui niin rauhattomasti kun olivat laskeneet huoneet kovin lämpimiksi." Muun jälkikasvun lailla Sylvi poti yhtä jos toista lastentautia, eivätkä erilaiset vaivat jättäneet häntä myöhemminkään rauhaan.

Isän seuraava työpaikka saatteli perheen 1904 Kannakselle Metsäpirtin pappilaan. Siellä perhe asui seesteiset kuusi vuotta. Laatokan saariin tehdyt retket tartuttivat luonnonkaipuun lapsiin. Vanhemmat painottivat mieluusti suomalaisen luonnon arvoja. Kun Toinissa, Elinissä ja Sylvissä ilmeni kirjatoukan vikaa, Emilia-äiti pahoitteli sen voimakkuutta kesäaikaan - silloinhan piti viettää tervettä ja ruumista vahvistavaa ulkoilmaelämää luonnon äärellä.

Pappilanpidon viedessä tarkkaan äidin ajan katraan nuorimmista vastasi lastenhoitaja. Sen ajan tapaan palvelusväkeä oli paljon, ja kouluopetuksenkin alkeet päntättiin kotiopettajan huomassa.

Isä Kauno Edvard oli lähtenyt opintielle 18-vuotiaana tyhjätaskuna. Artjärven tilalla, jossa Sylvikin vietti lapsuudenkesiään, hän oli oppinut talonpojan käden taitoja sekä ajatusmaailmaa. Vilkkaana ihmisenä hän tuli mainiosti toimeen muiden ihmisten kanssa. Kun hän lisäksi oli erinomainen saarnamies - piispa O.I. Collianderin mielestä "puhuja Jumalan armosta" -, hänestä pidettiin yleisesti. Vaalisaarnatkin hän puhui vapaasti ja aina menestyksellisesti. Keväällä 1908 hän kävi pitämässä vaalisaarnan Puumalassa. Hän sai yli 4 000 ääntä, nelinkertaisesti enemmän kuin kahdelle ensimmäiselle sijalle asetetut yhteensä, minkä vuoksi häntä ei ollut sivuuttaminen uutta kirkkoherraa valittaessa.

Muutenkin maine oli kiirinyt edeltä. Kenraalikuvernööri Bobrikovin aikana hän ei ollut peitellyt perustuslaillisuuttaan. Lusissa Mikkelin läänin kuvernööri, nimismies ja tulkki olivat suostutelleet häntä kuuluttamaan miehiä asevelvollisuuskustuntoihin. "Olen vähäpätöinen pappi tässä seurakunnassa. Asia ei kuulu minulle", hän oli vastannut. Kuvernööri oli sanonut kuulleensa, että kansa kuunteli ja totteli pastoria. "Kun te kuulutatte, niin miehet tottelevat." - "Sitä en tee, se on Suomen perustuslakia vastaan", Kauno Uino oli kuitannut kiivassävyisen keskustelun, josta myöhemmin kerrottiin jälkikasvulle. Tästä isän ihailu entisestään kasvoi.

Puumalaan kirkkoherra Uinon perhe muutti alkukesästä 1910. Seurakunta oli kooltaan toista luokkaa kuin Metsäpirtti, samoin Hietalahti-niminen pappila. Peltoa oli 15, niittyä 20 ja metsää peräti 1 000 hehtaaria, torppiakin seitsemän. Pappila sijaitsi luonnonkauniilla paikalla Puumalan salmen rannalla ja sitä ympäröi kukkea puutarha omenapuineen. Lapsilla oli tilaa, missä telmiä. Lypsykarjaa oli toistakymmentä päätä ja hevosia kolme. Täällä Sylvi sai lähemmän kosketuksen kotieläimiin ja niiden hoitoon. Erittäinkin hän ihastui hevosiin, ja kotipiirissä eloisa kun oli, häntä oli hankala paimentaa pois niiden luota.

Tyttöjenkin kohdalla kirkkoherra Uinon perheessä tähdennettiin koulutusta. Mitenkään itsestään selvää se ei ollut. "Kyllähän sitä tulee noista lasten kouluttamisesta koko huoli", äiti oli kirjoittanut Metsäpirtissä. Sylvi sai kuitenkin tilaisuuden käydä oppikoulun Mikkelissä. Mikään mallioppilas hän ei todistuksista päätellen näytä olleen. Keskinkertaiset todistukset viittasivat siihen, että koulunkäynti ei ollut päällimmäisenä mielessä. Asiaa ei helpottanut Sylvin sanasokeus, lukihäiriöksi nykyään kutsuttu rajoite; etenkin oikeinkirjoitus oli hänelle vaivalloista. Nuoruusvuosien kirjeitä leimaakin kömpelöhkö kieli oikeinkirjoitusvirheineen. Sittemmin kielenkäyttö terävöityi ja luontevoitui, mutta vielä 1950-luvulla julkaistuissa romaaneissa jouduttiin paneutumaan kielenhuoltoon.

Keväällä 1916 Kauno Uino yllättäen kuoli vain 52-vuotiaana. Leski lapsineen muutti koulukaupunkiin Mikkeliin Angervonniemelle. Turvallisen ja ymmärtäväisen isän kuolema oli raskas isku Sylville. Se myös tukaloitti perheen taloutta, eikä puutekaan ollut kaukana noina muutenkin raskaina sodan vuosina. Sylvi sentään sai käydä koulunsa loppuun. Hän pääsi ylioppilaaksi ilman kirjoituksia sotakeväällä 1918. Tuona keväänä Sylvi oli hoitanut punaisia ja valkoisia sairaalassa, mistä hän kertoo omaelämäkerrallisessa romaanissa Käytävä (1955). Kesällä hän pääsi harjoittelijaksi, mutta luopui aikeestaan tulla sairaanhoitajaksi. Ehkä kokemukset olivat liian rankkoja.

Äiti-Emilia, lempinimeltään Miila, oli hento ja sulkeutunut naisihminen, jonka oli kovin vaikea sopeutua suurempaan ihmisjoukkoon mutta jolla oli sisäistä voimaa. Sylvissä oli samoja piirteitä äidin taiteellisuutta myöten. Kun lasten oli itse hankittava elantonsa miten parhaiten taisivat, oli luontevaa, että Sylvi hakeutui töihin Helsinkiin Suomen Käsityön Ystäviin. Pappilan miljööseen ja elämäntapaan käsityöt olivat kuuluneet olennaisena osana. Ja vielä vuosia myöhemminkin Sylvi turvautui oppimiinsa käden taitoihin oman perheen ruokarahoja hankkiessaan.

NUORI URHO KEKKONEN

Sylviä puoli vuotta nuorempi Urho Kekkonen kävi oppikoulun Kajaanissa. Koulun keskeytti sisällissota, johon Urho osallistui valkoisten puolella Kajaanin Sissi-Rykmentin riveissä. Päästyään keväällä 1919 ylioppilaaksi hän suoritti Helsingissä armeijan ja jatkoi lehtikirjoitteluaan ja urheilurientojaan. Aktiivinen ja riehakas Urho oli tuttu näky siellä, missä jotakin tapahtui. Ujouden karsiuduttua teini-iässä tanssi, laulu ja tytöt kuuluivat vapaa-aikaan. Vakavampaa kouliintumista elämään edustivat lukeminen, poikakirjoista klassikkoihin, järjestöelämä sekä kirjoittaminen. Hän tähtäsi pitkälle, mutta minne?

Isän ammatti viittasi metsänhoitajan uraan, Kajaanin Lehden toimittajuus taas lehtimiehen vakanssiin. Lehtiin sitä saattoi sentata työn ohellakin, hän päätteli, mutta juristina saattoi päästä eteenpäin vasta itsenäistyneessä Suomessa. Siispä hän syksyllä 1921 pakkasi kapsäkkinsa, matkusti Helsinkiin ja kirjoittautui yliopiston lakitieteelliseen tiedekuntaan. Alkoi ankara opiskelu, jota tosin hidasti samanaikainen työteko; opinnot näet oli jotenkin rahoitettava.1

Kesällä 1919 Urho Kekkonen oli tuttujensa kautta saanut paikan Yleisesikunnan passiosastolta, josta sittemmin tuli Etsivä Keskuspoliisi (EK). Sen palvelukseen Kekkonen hakeutui armeijasta päästyään - meriitiksi hänelle luettiin vapaaehtoinen palvelu vapaussodassa. EK:n työ noihin aikoihin oli lähinnä Suomen Kommunistisen Puolueen toiminnan seuraamista ja todellisten tai oletettujen salahankkeiden ennaltaehkäisyä. Viraston palvelukseen rekrytoitiin Kekkosen kaltaisia nuoria rintamamiehiä.

Ensi alkuun Kekkonen palveli Kajaanin alaosaston kanslistina. Helsinkiin muutettuaan hän siirtyi EK:n pääosaston palvelukseen Ratakadulle. Hän pyrki eteenpäin elämässään, eikä poliisityö merkinnyt poikkeusta. Vakaata palvelusta seurasi asteittainen arvonnousu: ensin syyskuussa 1923 pääosaston nuoremmaksi esittelijäksi, sitten vanhemmaksi esittelijäksi toukokuussa 1924 ja lopulta pääosaston tutkimustoimiston kuulustelijaksi 1926. Kajaanin alaosaston päällikön tehtäviä hän hoiti kesinä 1921, 1922 ja 1924.

URHON JA SYLVIN KIRJEENVAIHTO

Sylvi Kekkonen jätti Suomen Käsityön Ystävät kesällä 1923. Hän sai paikan EK:n pääosastolta. Tehtäviin kuului etupäässä henkilökortiston pito. Lähimpänä esimiehenä sattui olemaan Urho Kekkonen. Ei aikaakaan, kun avoin ja impulsiivinen Urho kiinnitti huomionsa ulkonaisesti hiljaiseen Sylviin. Paremmin tutustuttuaan Kekkonen havaitsi Sylvissä rempseyttä ja voimaa, joka veti entistä enemmän puoleensa. Sylvi puolestaan lienee ihastunut Urhon urheilijamaisen rentoon olemukseen, johon yhdistyi kunnianhimoinen päämäärätietoisuus. Oli miten oli, esimiehen ja tuoreen alaisen välillä roihahti rakkaus. Kekkonen unohti nopeasti Kajaanin-aikaiset "tyttöystävänsä", ja nuoripari alkoi talvella 1923-24 pitää tiiviisti yhtä.

Tästä alkoi kiinteä, joskus lähes päivittäinen kirjeenvaihto. Kumpikin oli altis tilittämään tuntojaan ja ikäväänsä erojaksojen aikana. Ja niitä riitti, sillä opiskelua, työntekoa ja seurustelua oli hankala sovittaa yhteen. Sittemmin eroja aiheuttivat Urhon ulkomaanmatkat Keski-Eurooppaan ja muun muassa olympialaisiin Los Angelesiin. Kun perhe kasvoi, Sylvi poikineen puolestaan oleskeli kesät maaseudun rauhassa. Urhon kiireet pitivät hänet paljon Helsingissä. Niin myös sotavuosina, jolloin Kekkosten tilanhoito jäi Sylvin harteille. Kirjeet kulkivat ahkeraan tuolloinkin. Sodan jälkeen kirjeenvaihto hiipui, sillä matkat tehtiin ja lomat vietettiin paljolti yhdessä. Erossa ollessaan puolisot muistivat toisiaan postikorteilla tai puhelinkeskusteluilla.

Urho ja Sylvi Kekkosen kirjeenvaihtoa säilytetään Tasavallan Preidentin Arkistosäätiön tiloissa Orimattilassa. Se käsittää yli 600 kirjettä. Niistä on tähän kirjaan valittu noin puolet. Ajan saatossa kirjeitä on joutunut hukkaan, syystä taikka toisesta. Siten dialogi on joinakin vuosina yksipuolista, mutta antanee kuvan molempien tunnoista, kokemuksista ja tavoitteista. Koska Sylvi oli harvasanaisempi ja askarteli arkisemmissa puitteissa, teoksessa painottuvat enemmän Urho Kekkosen rikassävyiset ja -sisältöiset kirjeet.

Aineistoa on ensi sijassa seulottu sillä perusteella, että mukaan otetut kirjeet valaisisivat pariskunnan kulloistakin elämäntilannetta, suhteen kasvua ja vakiintumista, kummankin keskeisiä luonteenpiirteitä sekä toimintaympäristöä. Toistoa on yritetty välttää ja pyritty korostamaan yleistä mielenkiintoa herättäviä tapahtumia. Alkuperäiseen kieleen ei ole puututtu, ei edes nuorenparin viljelemään tyyliin, joka avautui lähinnä omintakeiseen huumoriin vihkiytyneille, lähinnä heille itselleen. Kirjeiden persoonallinen sävy ja murteelliset ilmaisut on pyritty säilyttämään. Luettavuutta ja ymmärrettävyyttä haittaavia kömmähdyksiä on toki paikka paikoin korjailtu.

Kirjeet eivät jakaudu tasaisesti vuosille 1924-45. Joiltakin vuosilta on säilynyt vain muutama kirje tai ei yhtäkään. Kirjeen luonne ja sisällön yhteys elettyyn elämään on sanellut sen, onko se otettu mukaan. Kunkin vuoden alkuun on liitetty johdannonomainen insertti, jossa selostetaan taustaa: kotia, matkoja, työtä, vapaa-aikaa, tunnelmia. Taustoittamisessa on käytetty paitsi tutkimuskirjallisuutta Sylvi ja Urho Kekkosen päiväkirjamerkintöjä sekä muuta kirjeenvaihtoa. Selitysosassa tarkennetaan lyhyesti kirjeissä käsiteltyjä tapahtumia ja henkilökuvia. Loppuun on liitetty henkilöhakemisto. Siinä mainitaan kirjeissä esiintyvät keskeiset henkilöt. Henkilö löytyy kirjeen järjestysnumeron perusteella. Kirjeen lähettäjä on merkitty marginaaliin seuraavasti: SU = Sylvi Uino, SK = Sylvi Kekkonen, UK = Urho Kekkonen.