1952

Sen vuoden, joka on nyt päättymässä, vuoden 1952, piti merkitä käännekohtaa ns. kylmässä sodassa. Vuodesta 1947 lähtien on näet länsimaissa esitetty eri yhteyksissä sellainen käsitys, että kolmas maailmansota syttyisi viimeistään ja todennäköisesti juuri vuonna 1952. Tätä mielipidettä on perusteltu erityisesti sillä, että jollei Neuvostoliitto aloita maailmansotaa viimeistään vuonna 1952, se on menettänyt etsikkoaikansa, koska länsivaltojen sotilaalliset varustelut ovat kehittyneet niin pitkälle, että vuonna 1953 Neuvostoliitolla ei enää ole sellaista aseellista ylivoimaa, joka voisi taata sille turvallisen alkumenestyksen sodassa.

Nyt kun vuosi 1952 on pian onnellisesti takanapäin, rohkenee todeta, että tämä edellä varsin yleisesti esitetty perustelu vuoden 1952 ratkaisevasta merkityksestä on ollut tulos varsin pinnallisesta ajattelusta, mikäli siihen ajatustyötä on lainkaan käytetty. Jos näet maailmanpoliittinen tilanne on ollut sellainen, että Neuvostoliitto on vain odottanut sopivaa hetkeä aloittaakseen sodan, miksi se ei aloittanut sitä kohta sodan päätyttyä, jolloin länsi joukkojen nopean kotiuttamisen jälkeen oli käytännöllisesti katsoen puolustuskyvytön. Miksi Neuvostoliiton olisi pitänyt odottaa juuri vuoteen 1952 saakka, johon mennessä lännen sotilaalliset toimenpiteet olivat jo saavuttaneet melkoisia tuloksia, ja jolloin oli olemassa lännen maiden laaja suunnitelma sotilaallisesta yhteistoiminnasta ynnä voimakkaasti kehittyvä sotateollisuus eri maissa.

Mutta atomipommi? Churchill on useaan otteeseen vakuuttanut, että lännen pelasti hyökkäykseltä sodan päätyttyä Yhdysvaltain hallussa oleva atomisalaisuus. Jos näin on ollut, miten vuosi 1952 siinä suhteessa olisi muuttanut tilanteen? Tuskinpa ne, jotka vuonna 1949 Berliinin saarron päätyttyä selittivät, että vuonna 1952 sota vasta oikein alkaa, saattoivat tietää - mikä kai piti niiden tietää, jotka noin ennustelivat - että Neuvostoliitto siihen mennessä tulee saavuttamaan sellaisen asteen atomiaseiden valmistamisessa, että se voi turvallisesti aloittaa sodan. Kaiken kaikkiaan tulee kysyneeksi, miksi vuosi 1952 on ollut kriitillisempi kuin vuosi 1948, jolloin Berliinin saarto piti mieliä jännityksessä, tai vuosi 1950, jolloin Korean sota alkoi. Tai miksi vuosi 1953 on jo turvallisempi kuin vuosi 1952, sillä vaikka idän sotilaallinen ylivoima lännen jättiläisvarustelujen vuoksi pienenemistään pienenee, niin ratkaisevaa muutosta voimasuhteissa ei vuoden 1953 aikanakaan tapahdu. On syytä pitää mielessä, mitä kenraali Ridgway lausui jokin aika sitten, nimittäin että Pohjois-Atlantin liiton sotilaallinen voima on vielä vaarallisella tavalla riittämätön. Jos otetaan totena jo vuosikausia kierrelleet tiedot, että Neuvostoliitolla on Euroopassa 175 omaa ja 60 satelliittimaan divisioonaa sekä yli 20.000 ensiluokan lentokonetta, ja kun tiedetään, että Atlantin liiton Euroopassa olevien voimien vahvuudeksi sovittiin Lissabonissa 25 aktiivista ja 25 reservidivisioonaa ynnä vain 4.000 lentokonetta, niin sotilaallisten voimavarojen ero on valtava. Varsinkin kun Lissabonin lukuja ei ole käytännössä vielä saavutettu.

Selvitystä sille teorialle, että maailmansota ei olekaan syttynyt vuonna 1952, ei ole etsittävissä sotilaallisten voimasuhteiden vertailun tietä, selitys on löydettävissä muualta. Tämän kirjoittajalla on se käsitys, että kolmatta maailmansotaa ei ole odotettavissakaan. Se saattaa syttyä, mutta ei niin, että sotaa tietoisesti ja kylmäverisesti laskelmoiden valmisteltaisiin, kuten Hitler teki, vaan se voi syntyä vahingossa, sattumalta, mikä on mahdollista kahden hampaisiin saakka aseistautuneen valtaryhmän kesken. Mitä tasaväkisemmiksi sotilaalliset edellytykset kehittyvät, sitä vähemmän mahdollisuuksia harkitun sodan aloittamiseen on.

Kriitilliseksi arvioidun vuoden 1952 "rauhallinen" sujuminen antaa aiheen sellaiseen optimismiin, että maailmansotaa ei lähivuosina olisi pelättävissä. Mutta vuoden 1952 tapahtumat osoittavat, että ns. kylmä sota tulee jatkumaan ties kuinka kauan nykyisessä ja tehostetussakin terävyydessä. Saksan pulman ratkaisu ei ole näköpiirissä, ja mikäli Länsi-Saksa liittyy Euroopan armeijaan, on odotettavissa kahden Saksan ja kahden saksalaisen armeijan syntyminen. Jokainen ymmärtää, että se tuo ruutitynnörin Euroopan sydämeen. Korean sodassa on aseleponeuvotteluja nyt käyty toista vuotta. Niiden aikana on Pohjois-Korealla ollut hyvä tilaisuus rakentaa puolustuslinjat, joita kenraali Eisenhowerin Koreassa käynti ei pysty enempää sotilaallisesti kuin poliittisestikaan murtamaan. Näyttää siltä, että sota - aseleponeuvottelujen kanssa tai ilman - tulee Koreassa jatkumaan. Indokiina astuu vähin erin yhä enemmän etualalle Aasian tapahtumien kehityksessä, ja ainakin näin Suomesta käsin arvostellen Ranskalla ei ole mitään edellytyksiä jatkaa sotaa Indokiinassa itselleen onnelliseen loppuun. Muuan YK:n palveluksessa, vieläpä varsin johtavassa asemassa oleva henkilö lausui kohta Korean sodan alettua, että Aasia ajaa joka tapauksessa valkoiset herrat pois mantereeltaan tapahtuipa se nyt tai parinkymmenen vuoden kuluttua. Tuo arviointi tuntui silloin rohkealta, mutta jokainen vuosi, joka eletään, vahvistaa todeksi kehityksen valtasuunnan järkähtämättömän kulun: Aasia joutuu aasialaisille.

Vuosi 1952, niin moninaisella muotoa kuin sen tapahtumat tulevatkin maailman myöhempään kehitykseen vaikuttamaan, on eräs virstanpaalu sen tien varrella, joka johtaa Aasian maailmanpoliittisen merkityksen kasvamiseen. Mutta ymmärtävätkö länsimaat tätä seikkaa?

Lordi Trevelyan kirjoittaa loistavassa Englannin historiassaan mm. seuraavasti: "1860 esiintyi se ihme, että Englannin ulkoministeri lordi Russel todella tunsi ja ymmärsi Euroopan kysymyksen, joka oli hänen tehtävänsä."

Voidaanko kenestäkään länsimaiden johtavasta valtiomiehestä sanoa, että hän "todella tuntee ja ymmärtää" Aasian kysymyksen, joka - myös - on hänen tehtävänsä. Ja jos todella tuntee, kuka hän on. Onko Aasian poliittisen arvoituksen ratkaissut USA:n Acheson, joka jatkuvasti veikkaa Kiinan mantereelta häädetyn Tsiangkaishekin puolesta! Vai onko oikeassa Englannin Eden, joka on tunnustanut Maotsetungin Kiinan valtiaaksi, mutta ei hyväksy Maon edustajia Yhdistyneisiin Kansakuntiin? Eräs mahdollisuus on, että kumpikaan näistä herroista ei ole perillä Aasian tilanteesta yhtä hyvin kuin Josef Stalin, jolla georgialaisena on itämainen verenperintö ja joka on viettänyt monia vuosia tsaarivallan vankina syvällä Siperiassa. On ehkä syytä korostaa, että Stalin on enemmän kuin yksikään toinen johtava bolshevikki kohdistanut huomiotaan Aasiaan. Silloin kun toiset Neuvostoliiton johtomiehet ahertelivat Länsi-Euroopan kumousliikkeitten suunnittelussa, Stalin piti silmällä erityisesti Kiinaa. 1910-luvun lopulla hän julkaisi kaksi merkittävää artikkelia, joiden otsikot jo osoittavat mistä on puhe. Toinen kuuluu "Älkää unohtako itää" ja toinen taas "Ex oriente lux" (idästä valo). Käsitellessään edellisessä Kiinan, Intian ja Persian (huom.!) oloja, Stalin kirjoitti: `teidän tulee kerta kaikkiaan oppia se tosiasia, että se, joka toivoo sosialismin voittoa, ei saa unohtaa itää".

Aihetta ajattelemiseen juuri näinä päivinä.