Ranska ilman armeijaa, ilman laivastoa, ilman siirtomaita.

Kun ranskalainen historiantutkija Jacques Bainville vuonna 1924 julkaisi ensimmäisen painoksen sittemmin satoinatuhansina kappaleina levinneestä Ranskan historiastaan, oli hän siihen kirjoittanut mm. seuraavan lauseen: "Ranskalla on vielä arvaamattomaksi ajaksi Euroopan suurin sotilaallinen voima." Bainville kuoli 1936, eikä hänen tarvinnut teoksensa myöhemmissäkään painoksissa korjata tätä lausetta. Vuoteen 1940 saakka pidettiin näet Ranskan maa-armeijaa maailman vahvimpana, jota paitsi Ranskalla oli maailman neljänneksi suurin laivasto.

Tänään Ranskalla ei ole mitään armeijaa eikä yhtäkään sotalaivaa. Ranskan sotilaallinen voima, jonka äkillinen murtuminen sai sinettinsä Hitlerin sanellessa aselevon ehdot Compiegnen metsässä kesäkuun 21. päivänä 1940, tapasi lopullisen tuhonsa marraskuun 27. päivänä 1942, jolloin Ranskan laivaston Toulonin satamassa olleet jäännökset laivasto-osaston komentajan käskystä upotettiin, jotta ne eivät olisi joutuneet saksalaisten käsiin. Eräs maailmanhistorian suurimpia tragedioita oli saanut päätöksensä.

Mehän kaikki tiedämme, millainen maa Ranska on. Se on pinta-alaltaan kolmanneksi suurin valtakunta Euroopassa. Sen asema kolmeen mereen (Pohjanmeri, Atlantin valtameri ja Välimeri) rajoittuvana on geopoliittisesti suotuisa, joskin samalla vaativa. Ranskan maan ulkonainen muoto, säännöllinen kuusikulmio, tarjoaa sille edullisen puolustusaseman, varsinkin kun maarajat suurimmalta osalta ovat luonnolliset. Ranskan ilmasto on ihanteellinen ja maaperä erittäin viljavaa. Maan teollisuus on huomattavan voimakas, osaltaan sen ansiosta, että rautaa on riittävästi omassa maaperässä ja että kivihiiliesiintymät ovat varsin runsaat. Tärkeä niinhyvin Ranskan taloudelle kuin sen poliittiselle merkitykselle on ollut se, että Ranskalla oli hallussaan maailman toiseksi suurin siirtomaa-alue, jonka pinta-ala oli 22 kertaa niin suuri kuin emämaa ja asukasluku noin 70 miljoonaa. Ranskan emämaan asukasluku on 40 miljoonaa. Ranskalaiset tunnetaan työteliääksi ja säästäväiseksi kansaksi. Ranskalainen on älyllisesti lahjakas, gallialainen henkevyys on mainesanana levinnyt yli maanpiirin. Ranskalla on takanaan loistava menneisyys, josta kansa on ylpeä. Ranskalaiset ovat suuria patriootteja, ja isänmaanrakkautensa perusteella he olivat henkisesti kykeneviä ja aineellisesti alttiita puolustamaan isänmaataan. Ranska uhrasikin suunnattomat summat maanpuolustukseen, sen rauhanaikainen armeija oli lähes 800.000 miestä, arviolta yhtä suuri kuin koko muun Euroopan rauhanaikaiset armeijat yhteensä Venäjää lukuunottamatta ennen vuotta 1932. Ranskan laivasto oli Euroopan mannermaiden laivastoista ylivoimaisesti suurin. Ranskalla oli näin ollen kaikki edellytykset suurvalta-asemaan.

Ja nyt tämä valtakunta on menettänyt vapautensa, se on menettänyt siirtomaansa, armeijansa ja laivastonsa, se ei ole enää suurvalta. Mutta se on lisäksi joutunut sellaiseen sisäiseen sekasortoon, että toipuminen ennalleen, olivatpa olosuhteet tulevaisuudessa mitkä tahansa, näyttää inhimillisesti katsoen mahdottomalta.

Jokainen, joka on nähnyt Ranskan sen loiston päivinä ja jonka mielen Ranskan kauneus ja voima on kerran vanginnut, joutuu kysymään, mikä on syynä tähän katastroofiin. Saatetaan näet hyvin käsittää, että suurikin valtakunta voi hävitä sodan, perusteellisestikin. Mutta sitä on vaikea vajavaisella ymmärryksellä tajuta, että juuri Ranskan kansa, jonka vaalilause on sisältynyt sanaan `gloire`, kunnia, on siinä tilassa, missä se nyt on.

Ranskan ulkonaisen ja sisäisen luhistumisen tekijät ovat tietenkin moninaiset. Mutta kaikki nämä tekijät ovat jossakin muodossa imeneet voimaansa ranskalaisten liiallisesta individualismista. Ranskalaisten yksilöllisyys on saanut kehitysasteen, jolla on ollut yhteiskuntaa hajoittava vaikutus. Oikeista mittasuhteistaan uloskasvaneena individualismi on aikaansaanut tuhoisia seurauksia Ranskan sosiaalisessa ja poliittisessa elämässä.

Edellisessä suhteessa on erikoisesti mainittava syntyväisyyden pienuus ja alituinen aleneminen. Ranska oli rikas maa ja kansa vaurasta, mutta mukavuudenhalu oli niin suuri, että kulloinkin elävä sukupolvi ei halunnut kantaa uhrauksia tulevaisuuden ja Ranskan hyväksi.

Poliittisessa elämässä vallitsi vertojaan etsivä hajaannus. Kansa ei voinut yhdistyä mihinkään suuriin, hallitseviin, poliittisiin ryhmityksiin, mistä oli seurauksena maan poliittisen elämän horjuvaisuus, epävakaisuus ja epävarmuus. Hallituksia vaihdettiin mitä hilpeimmällä kevytmielisyydellä. Lyhytaikaisin hallitus oli satulassa vain yhden päivän, niinkin kauan vain sen ansiosta, että edustajakamari ei ehtinyt aikaisemmin antaa epäluottamuslausetta. Tällainen permanentti sisäpoliittinen kriisi levitti poliittista levottomuutta parlamentin ulkopuolellekin ja aikaansai kärjistyneet suhteet eri kansalaispiirien kesken. Sisäpoliittinen epävakaisuus aiheutti myöskin ulkopoliittisen voimattomuuden ja haparoinnin, mistä puolestaan seurasi luottamuksen puute Ranskalle ystävällismielisten valtioiden keskuudessa. Kun ulkopolitiikkaa Ranskassa usein harjoitettiin sisäpoliittisten hyötylaskelmien mukaan, saattoi jokin ryhmä estää suorastaan välttämättömät ulkopoliittiset toimenpiteet siinä pelossa, että niiden menestyminen tuottaisi kilpailevalle puolueelle sisäpoliittisia laakereita.

Ranskan ulkopolitiikan teemana Versailles`in rauhansopimuksesta lähtien oli kaikissa tilanteissa toistettu vaatimus turvallisuudesta. V. 1914 Ranska oli ollut kuolettavan vaaran partaalla, samanlaiseen asemaan joutuminen haluttiin estää Saksaan kohdistettujen kahlitsemistoimenpiteiden ylläpitämisellä. Tämä huolenpito turvallisuudesta oli myös syynä vahvan puolustuslinjan rakentamiseen Saksaa vastaan. Maginot-linja on eräs Ranskan sotilaallisen tuhoutumisen aiheuttajia. Maginot-linja loi kansaan ensiksikin rajattoman luottamuksen puolustuksen kestävyyteen, ja toiseksi se muovasi kansan ja sotilasjohdon ajatustavan defensiiviseksi, hyökkäystä torjuvaksi. Strategia ja armeijan varustelu suunniteltiin defensiiviä silmälläpitäen. Kun oletettiin Maginot-linjan kestävän, laiminlyötiin panssariaseen ja ilmavoimien kehittäminen jne. Ranskan sotilaallinen luhistuminen liittyy niihin kohtalokkaisiin virheisiin, joita väärä luottamus linnoitettuun rajaan oli aiheuttanut.

Kun Ranskan ulkolaiset ystävät rauhan aikana murehtivat Ranskan poliittisten olojen sekavuutta, lohduttelivat ranskalaiset heitä näin sanoen: me ranskalaiset olemme historiastamme oppineet, että kun vaara uhkaa maatamme, silloin aina nousee johtaja, joka pelastaa Ranskan. Niin olikin käynyt tähän saakka, mutta 1940 puuttui johtaja. Kun saksalaiset Pariisin vallattuaan pikamarssissa etenivät Loire-joelle, kiistelivät Ranskan poliittiset ja sotilaalliset johtajat kiihkeästi siitä, onko taistelua jatkettava ja miten. Osa vaati viipymätöntä aseitten laskemista, osa taistelun jatkamista, kun taas osa vaati joukkojen vetämistä Pohjois-Afrikkaan ja vastarinnan tekemistä sieltä käsin. 84-vuotias marsalkka Petain, Verdunin mainehikas puolustaja, josta oli tullut pääministeri, päätti pyytää aselepoa. Ranska sai sen ja säilytti osan aluettaan miehittämättömänä.

Petainin Ranskan ulkopoliittinen asenne voidaan luonnehtia sanalla: odottelu. Maa ei ole asettunut Saksan käytettäväksi, ja se on pysyttäytynyt viileällä kannalla liittoutuneisiin. Ranska on tiennyt, mihin se saattaa nojata uuden nousunsa: siirtomaihinsa ja laivastoonsa sekä sodalta säästyneisiin vuosiluokkiinsa. Avoin asettuminen Saksan kannalle olisi johtanut liittoutuneiden hyökkäykseen siirtomaita vastaan, eikä tällaisella politiikalla olisi ollut mitään kannatusta Ranskan kansan parissa. Täytyy myöntää, että tämä sodan onnenvaihteluja tähyilevä odottelu oli ollut omiaan vahvistamaan Ranskan asemaa Euroopassa. Kunnes tuli liittoutuneiden maihinnousu Pohjois-Afrikkaan, joka yhdellä iskulla pudotti pohjan Ranskan jalkojen alta. Puhtaasti puolustukselliset seikat vaativat Saksaa ja Italiaa marssimaan Välimeren rannalle, ja Toulonin sotasataman miehitys oli tämän toimenpiteen välttämätön seuraus. Mutta juuri se johti Ranskan katastroofin täydellisyyteen, kun maan laivasto tuhosi itsensä.

Mutta ennen kuin näin pitkälle oli päästy, oli saatu nähdä, että Petainin seuraajaksi määrätty Ranskan puolustusvoimain johtaja amiraali Darlan oli siirtynyt yhteistoimintaan liittoutuneiden kanssa ja Petainin nimissä vienyt mukanaan koko Ranskan siirtomaavallan. Sama hajaantuneisuus, joka on ollut Ranskan kirous rauhan vuosina, on jatkunut sodan aikana ja muodostanut esteen johdonmukaiselle politiikalle. Vanha marsalkka ei ole kyennyt kokoamaan henkilönsä ympärille Ranskan kansaa eikä sen johtajia. Hän on nähnyt, miten turmiollinen tämä sisäinen erimielisyys on ollut, ja suorastaan järkyttävänä kaikuivat hänen sanansa Pohjois-Afrikkaan siirtyneille apulaisilleen: "älkää tehkö isänmaan onnettomuutta vielä suuremmaksi".

Ei ole mahdollisuutta eikä syytä arvostella, mitä suuntausta noudattaen Petainin Ranska olisi voinut välttyä siltä kohtalolta, mihin se on joutunut. Mutta yksi asia on selvä: jos kansa ja sen johtajat olisivat voineet yksimielisinä yhdistyä määrätietoisesti ajamaan johdonmukaista politiikkaa, olisi se luonut edellytykset Ranskan nousulle. Historia on meille näet opettanut jo ennen Ranskan murheellista esimerkkiä, että uhanalaisessa asemassa elävä kansa, jonka parissa riehuvat hillitsemättömät riitaisuudet ulkopolitiikassa noudatettavasta suuntauksesta, ei kestä tosiasioitten rautaista marssia. Jos maa on joutunut tilanteeseen, että sen poliittinen ja sotilaallinen johto ovat katsoneet maan etujen mukaiseksi omaksua jonkin ulkopoliittisen linjan, on kansan seurattava hallitusta tällä tiellä. Sillä vaikka tuo suuntaus tulevien tapahtumien valossa olisi ollut vääräkin, voi maa pelastua vain, jos suuntauksen takana ku itenkin on ollut koko kansa, yhtenäisenä ja yksimielisenä. Tämän opetuksen on Ranska saanut kalliisti maksaa.

Mikä on Ranskan asema nyt? Petainin Ranska on kadottanut merkityksensä Euroopan politiikassa. Omaksuipa `Auvergnen hevoskauppias`, joksi Lavalia parlamenttipiireissä aikoinaan nimitettiin, minkä linjan tahansa, Ranska ei kykene kohoamaan vaikuttavaksi poliittiseksi voimakeskukseksi. Varaukseton liittyminen `uuteen Eurooppaan` löytää Toulonin tapauksen jälkeen Ranskan kansan parissa yhä vähemmän myötätuntoa, ja muuhun suuntaukseen ei ole mahdollisuuksia.

Mutta Ranskan tulevaisuus? Saavuttaako maa takaisin suurvalta-asemansa? Muuta ei voida sanoa, kuin että jos tuo suurvalta pystytetään muitten kuin yhtyneitten ranskalaisten työllä, kärsimyksillä ja veriuhreilla, se ei rakennu terveelle eikä kestävälle pohjalle. Tosinhan on kansojen kohdalta niin kuin Bainville sanoo: "Työt jatkuvat päivien mukaan, ja kansojen päivät ovat pitkät." Mutta mikään imperiumi ei ole noussut heikkoudesta, päättämättömyydestä ja eripuraisuudesta. Ranskan kansa on saanut osakseen riittävästi passiivista kärsimystä, mutta se tarvitsee puhdistavaa kärsimystä ja itsensä unohtavaa uhrautumista voidakseen kohota niiden kansojen rinnalle, jotka tämän suuren sodan kuluessa ovat teoillaan ja uhrauksillaan todistaneet elinkelpoisuutensa.

"Fluctuat nec mergitur" on venhettä aalloilla esittävän Pariisin vaakunan tunnuslause. Huojuu, mutta ei huku. Hukkuiko Ranskan vene Toulonissa laivaston mukana, se kysymys on perusteltu. Siihen ei anna vastausta Nostradamus, se saadaan tulevaisuudelta, joka ei suosi heikkoja.

2.12.1942.