Helsinki 10/3 1940.

Rakas, rakas Sylvi.

Olen Sinulle kirjoitellut milloin murheellisia, milloin toivorikkaampia kirjeitä. Mutta tämä on murheellisin. Toivo siitä, että me emme alistuisi, on enää 1 %:nen. Paniikki on saavuttanut tavattomat mittasuhteet, ja vaikka länsivallat ovat luvanneet huomattavasti entisestään suurempia apujoukkoja, ei se kykene vaikuttamaan hallituksen kantaan. Samaan aikaan ryssät lisäävät vaatimuksiaan. Kun sanon, että P:kallio kuuluu vaadittujen alueiden piiriin, niin voitpa arvata, että vaatimuksia on ollut. Ja siihen on viime yönä suostuttu, mikäli tiedän. Eilen olin presidentin luona, ja hän tuntui olevan sitä mieltä, että mahdottomiin ei voida suostua. Mutta sittenkin on niin käynyt. Kaikki toivo kunniallisesta jatkamisesta on tiettävästi jo mennyt.

Minä en rauhan puolesta äänestä.

Täytyy kuitenkin elää kun on elämään jäänyt.

En osaa, enkä kykene jatkamaan. Mieli on musta, miten maa ja kansa tästä selviää ja miten voittamaton armeija esim. Laatokan pohjoispuolella sen sulattaa.

Kaipa rauha pian saatetaan julki.

Teidän tänne tulosta puhutaan sitten myöhemmin.

Rakkaat terveiset Sinulle, rakas Sylvi ja rakkaat pojat. Voikaa hyvin.

Teidän isä.