Luovutetun alueen kunnat.

Moskovan rauhanteossa Venäjälle luovutetulla tai vuokratulla alueella oli 4 kaupunkia, 2 kauppalaa ja 39 maalaiskuntaa, siis yhteensä 45 kuntaa, jotka menettivät koko alueensa. On tietenkin luonnollista, että nämä kunnat, joiden asukkaat ja toimielimet ovat siirtyneet nykyisen Suomen alueelle, eivät voi pysyväisesti jatkaa toimintaansa. Niillä ei ole sitä alueellista perusosaa, kunnan aluetta, jonka piirissä se harjoittaa julkista valtaansa. Niiden jäsenet tulevat aikanaan uusien asuinkuntiensa äänivaltaisiksi jäseniksi, joten vanhojen Karjalan kuntien olemassaolo ei senkään vuoksi ole tarpeellista.

Mutta vaikkakin luovutetun alueen kunnat ovat rauhanteossa menettäneet alueensa, eivät ne ole rauhanteon johdosta ilman muuta lakanneet olemasta. Siirtokunnat, niinkuin luovutetun alueen kuntia on yleisessä kielenkäytössä alettu nimittää, ovat oikeushenkilöinä edelleen olemassa ja ne ovat jatkaneet kunnallista toimintaansa niissä rajoitetuissa puitteissa, joissa se on ollut uusissa olosuhteissa mahdollista. Paitsi kunnan omien asiain selvittelyä, joka varsinkin suurempien kuntien osalta on suhteellisen laajakantoinen ja aikaavievä työ, että siirtokuntien viranomaisille annettu suoritettavaksi pika-asutusta, sotasiirtolaisten yhteiskunnallista huoltoa ja korvausmenettelyä koskevilla laeilla runsaasti uusia tehtäviä. Siirtokunnat ovat siis tosiasiallisesti jatkaneet toimintaansa Suomen nykyiselle alueelle siirtyneinä. Niiden toiminta on osittain perustunut 16/3 1940 annettuun lakiin sellaisen kunnan hallinnosta, josta väestö on sotatilalain nojalla poistettu. Tämän lain mukaan joka oli valmistettu sota-ajan tilapäiseksi oletettuja väestönsiirtoja varten, on sisäasiainministeriö määrännyt siirtokuntiin hoitokunnat, joille on kuulunut kunnan sekä päätäntö- että täytäntöönpanovallan käyttäminen.

Siirtokuntien asema on joutunut ajankohtaiseksi sen vuoksi, että valtioneuvoston 17. päivänä lokakuuta 1940 tekemällä päätöksellä siirtokunnat, luovutetulla alueella toimineet kuntayhtymät, seurakunnat ja muut uskonnolliset yhdyskunnat, joiden jäljelle jäänyt omaisuus ei riitä velkojen maksuun, on määrätty luovuttamaan jäljelle jäänyt omaisuutensa kulumassa olevan joulukuun aikana valtion käytettäväksi. Mikäli tämä päätös näet toteutetaan, merkitsee se sitä, että eräs osa Karjalan kuntia, ehkäpä suurin osa niistä, tulee pakotetuksi luovuttamaan omaisuutensa valtiolle ja joutuu tämän hallinnollisen määräyksen nojalla suoritetun pakkotoimenpiteen yhteydessä myös lakkautetuksi.

Tällaista menettelyä vastaan voidaan kuitenkin esittää painavia huomautuksia. Kunnan lakkauttaminen, vaikkapa se olisi menettänyt alueensakin, on puheenaolevanlaisessa tapauksessa laillisesti suoritettavissa ainoastaan lainsäädäntötietä. Kun korvauslaissa siirtokuntien omaisuutta ei ole määrätty luovutettavaksi valtiolle, on kysymyksenalaista, voidaanko sitä määrätä valtiolle luovuttamaan siinäkään tapauksessa, että kunnan jäljelle jäänyt omaisuus ei vastaa velkoja, jolloin valtio korvauslain mukaan suorittaa kunnan omaisuudella maksamattoman osan veloista. Mutta vaikka valtioneuvoston luovutusmääräystä pitäisi laillisenakin, niin sitä ei voi pitää tarkoituksenmukaisena. Siirtokuntien toiminnan jatkuminen jäljelle jääneiden varojen turvin riippuu täysin tilapäisistä seikoista, ensi sijassa siitä, missä määrin kunta evakuoinnin aikana sai omaisuutta mukaansa. Aikaisemmin täysin samanlaisessa asemassa olevat kunnat voivat nyt joutua erikoiseen asemaan kunnallisen hallinnon jatkamisessa, eikä ole olemassa mitään asiallista perustetta, joka jakaisi siirtokunnat lakkaaviin ja toimintaansa jatkaviin. Siirtokuntien lakkauttaminen merkitsee vihdoin sitä, että niiden jäsenet menettävät osanotto-oikeutensa kunnalliseen itsehallintoon aina vuoden 1943 alkuun, josta lähtien he joulukuun 1942 kunnallisvaalien perusteella pääsevät vasta käyttämään itsehallinto-oikeuttaan. Ne kunnat taas, joihin omaisuudenluovutusvelvollisuus ei kohdistuisi, voisivat jatkaa toimintaansa ja niiden jäsenillä olisi hallitusmuodossa kansalaisille vakuutettu oikeus ottaa osaa kuntien hallintoon. Kun lisäksi otetaan huomioon, että valtiota ei ilman muuta ole katsottava kuntien perijäksi, on ilmeistä, että luovutetun alueen kuntien lakkauttaminen vaatii lainsäädännön, jossa siirtokunnille on varattava riittävä aika asioittensa selvittämiseen ja jossa tulee olla myöskin määräykset siitä, miten kunnan jäljelle jäänyt omaisuus on käytettävä. Selvittelyn aikana tulisi sallia siirtokuntien valtuustojen toiminnan jatkua, mikä olisi osoituksena siirtoväen yhdenvertaisesta asemasta maan muiden kansalaisten kanssa kunnallisen itsehallinnon osalta.