Radiopuhe 25.2.1940

Niistä uusista tehtävistä, joiden eteen sota on yhteiskunnan asettanut, on rajaseuduilta ja vihollisen hyökkäysten alaisiksi joutuneista asutuskeskuksista siirretyn väestön huolto kaikkein suurimpia ja vaativimpia. Kyseessähän on enemmän kuin puoli miljoonaa ihmistä, jotka ovat pakkosiirtojen vuoksi tai vapaaehtoisesti, annettujen velvoittavien kehoitusten johdosta, jättäneet kotinsa ja sijoittuneet asumaan vieraitten pariin valtakunnan eri osissa. Suomen kokoisessa maassa puolen miljoonan ihmisen, vaikkapa väliaikainenkin, asuinpaikan vaihtaminen, joka on täytynyt suorittaa nopeasti ja jonka yhteydessä suuri osa heistä on menettänyt miltei kaiken maallisen omaisuutensa, merkitsee sellaista läpi koko yhteiskunnan vaikuttavaa olosuhteiden muutosta, että mitään vastaavanlaista ei meillä ole toista tapahtunut.

Kun ulkopoliittinen tilanne meidänkin maamme osalta viime syksynä kiristyi ja puolustuksemme turvaamiseksi oli maan itärajalla ryhdyttävä erikoistoimenpiteisiin, suoritettiin väestön siirtäminen erinäisistä Karjalan kannaksen ja Laatokan pohjoispuolen rajakylistä sekä muutamilta Suomenlahden saarilta. Tämä toimenpide, joka voitiin toteuttaa rauhan aikana ja laadittujen suunnitelmien mukaan, ei käsittänyt kuin jonkin kymmenen tuhatta ihmistä. Sodan puhjettua oli sitten suoritettava laajojen alueiden evakuointi erittäin vaikeissa olosuhteissa, muutamin paikoin vihollisen tykkitulen alla. Aikaisemmin valmistettuja suunnitelmia ei voitu kaikkialla noudattaa, mutta näin perästä päin tarkastettaessa voidaan todeta, että kaikista arvaamattomista vaikeuksista huolimatta siirron tärkein osa: asukkaiden siirto, voitiin toteuttaa miltei sataprosenttisesti. Kotieläintenkin siirrosta selviydyttiin suhteellisen hyvin, vaikka vaikeudet sen osalle olivatkin edeltäkäsin aavistamattoman suuret. Muu omaisuus sitä vastoin jäi suurilta alueilta pelastamatta, vaikkakin vähäiseltä osalta hyökkääjän saaliiksi. Kun otetaan huomioon se salakavala äkillisyys, millä vihollinen hyökkäyksensä aloitti, on evakuoinnin lopputulosta pidettävä varsin tyydyttävänä. Ja meidän tulee aina muistaa, kun arvioimme tai arvostelemme niitä toimenpiteitä, joita on suoritettu sodan varalta rauhan aikana, että varmuutta sodan syttymisestä ei ole sittenkään muulla kuin sitä hautovalla hyökkääjällä. Päätettyään aloittaa sodan, se myös määrää itselleen sopivaksi luulemansa ajankohdan hyökkäystä varten.

Mutta meidän ei ole syytä enemmältä viipyä siinä, mikä on jo menneisyydessä, sillä meillä on riittävästi huolta ja työtä nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Siirtoväki on pelastettu joutumasta vihollisen valtaan, se on poissa vaarallisista pommituskohteista, nyt on meidän kaikkien yhteisenä velvollisuutena ja tehtävänä huolehtia siitä, että siirtoväkeen kuuluvat hyvin hoidetaan sinä aikana, jonka he joutuvat tilapäisesti olemaan poissa kotiseuduiltaan ja kodeistaan.

Suomen oloissa ei sisäinen siirtolaisuus ole koskaan yleisemmin suuntautunut maaseudulta muualle maaseudulle, vaan maaseudulta kaupunkeihin. Nyt tapahtuneet väestönsiirrot ovat jotakin aivan erikoislaatuista siinäkin suhteessa, että nyt kokonaiset kansanheimot joutuvat jokapäiväiseen kosketukseen toistensa kanssa. Usein ennenkin on tosin venäläinen vihollinen rynnännyt maahan, mutta milloinkaan ennen eivät asukkaat rajaseuduilta ole päässeet kunnittain ja kihlakunnittain siirtymään pois vihollisen jaloista. Nyt on käytännöllisesti katsoen esim. koko kaunis Karjalan kannas tyhjä siviiliväestöstä ja kannaksen monessa suhteessa niin erikoislaatuinen ja omaperäinen asujaimisto on jätettyään kotiseutunsa maan toisten seutujen ja heimojen huolenpidon varassa.

Vuosisatojen mittaan ovat toistensa vaikutuksesta suhteellisen eristettyinä eläneet heimomme saaneet runsaasti erikoispiirteitä, jotka erottavat ne usein jyrkästikin toisistaan. Kansanluonne on erilainen, jokapäiväiset tavat ja tottumukset, työtavat jne ovat samoin erilaiset. Ei sen vuoksi ihme, jos mukautuminen uusiin ihmisiin ja olosuhteisiin ei aina ole ollut helppoa, kun on kysymyksessä jatkuva oleskelu toistensa parissa arkipäivän oloissa ja vaikeuksissa. Mutta meidän on ennen kaikkea kiitettävä karjalaisten sopeutuvaa luonnetta siitä, että siirtoväen keskuudessa mieliala on kaikesta huolimatta säilynyt hyvänä ja luottavaisena. Sitä rauhallisuutta ja iloista rohkeutta, vaikka kaikki maallinen omaisuus on menetetty, sitä kaikkeen alistuvaista mieltä ja vakaata luottamusta onnelliseen tulevaisuuteen, jota karjalainen ja pohjoisenkin rajaseudun siirtoväestö on osoittanut, ovat minulle monet Hämeen ja Satakunnan miehet ylistäen kuvailleet. Ja he ovat avoimesti tunnustaneet, että jos heidän maakuntansa väestö olisi joutunut lähtemään hävitetyistä kodeistaan muualle, ei se olisi voinut kantaa kohtaloaan sillä rohkeudella ja maltilla kuin nykyinen siirtoväki sen tekee. Mutta asia on niin, että raja on kasvattanut asukkaansa kovaakin päivää varten. Elämää katsellaan itärajan naapuruudessa toisesta näkökulmasta kuin sisämaassa. Sukupolvet ovat sukupolvien jälkeen oppineet näkemään ja tuntemaan sen väärän, mikä rajan takaa uhkaa, ja elämä niissä oloissa, ilman sitä optimismia ja kestäväisyyttä pahimman aikana, joka on ominaista rajan asukkaille, ei olisi mahdollista.

Kun siirtoväkeen kuuluvien asemaa tarkastellaan erityisesti siinä mielessä, että koetetaan löytää oikea suhtautumistapa heihin, on visusti pidettävä mielessä eräs perustavaa laatua oleva seikka. Sen muistaminen tekee isäntäväelle helpoksi niiden pikku vaikeuksien voittamisen, joita saattaa elämän arkipäivässä sattua. Tarkoitan sitä, että siirtoväki on eräällä tavalla valtion palveluksessa. Se on menettänyt kotinsa ja joutunut siirtymään muuanne valtion edun vuoksi. Siirtoväkeen kuuluvien oma syy se ei ole ollut. Jos syystä voidaan puhua, on heidän syytänsä ainoastaan se, että he eivät ole hämäläisiä, satakuntalaisia, varsinaissuomalaisia tai eteläpohjalaisia, joiden keskuuteen he nyt ovat tulleet. He ovat valtion tahdosta, valtion edun vuoksi joutuneet turvautumaan toisten apuun, mutta tästä seuraa, että heille osoitettu hyväntahtoisuus ja annettu apu ei ole viime kädessä sittenkään heille tehtyä palvelusta, vaan valtiolle tehtyä palvelusta. Se huolto, jota siirtoväelle annetaan, ei ole hyväntekeväisyyttä, se on velvollisuuden täyttämistä niitä kohtaan, jotka ovat meidän kaikkien yhteisen asian hyväksi luopuneet kalleimmastaan, kodistaan, se on velvollisuuden täyttämistä viime kädessä valtiota kohtaan. Mikäli tämä perustavaa laatua oleva asianhaara todella muistetaan, silloin ei ole vaikeata löytää oikeata suhtautumistapaa siirtoväkeen. Muistettava on, että ihmisten, jotka ovat rauhan onnellisina vuosina omalla työllään ansainneet toimeentulonsa eivätkä ole koskaan turvautuneet armopaloihin, on vaikeaa ottaa vastaan näissäkään oloissa ylläpitoa, jos se annetaan ikään kuin almuna, sillä he tuntevat sydämessään ja tunnossaan, että heidän kohtalonsa ei saa riippua almuista vaan valtion ja sen heitä onnellisemmissa oloissa elävien kansalaisten velvollisuudesta.

Tämä siirtoväen aseman ymmärtämiselle välttämättömän lähtökohdan korostaminen on tässä tapahtunut isäntäväen takia, mutta ei ole lainkaan tarkoitettu siirtoväelle itselleen. Tosin isäntäväki yleensä on ollutkin tästä selvillä, mutta muutamia yksityisiä tapauksia on sattunut, joiden vuoksi se, mikä edellä on sanottu, on ollut tarpeen sanoa. Mutta toiselta puolen on sattunut ehkäpä huomattavastikin runsaammin tapauksia, joissa siirtoväkeen kuuluvat ovat esiintyneet liian vaateliaasti valtiovallan velvollisuutta korostaessaan. "Me olemme valtion täyshoidossa", on kuultu puolittain vakavassakin mielessä sanottavan. On kieltäydytty työstä, jota on ollut tarjolla, ja perusteltu kieltäytymistä sillä, että kyllä valtio pitää huolen, että valtio on korvaukseksi kärsimyksistä velvollinen tarjoamaan huolettoman elämän jne. Tämä kaikki on ollut valitettavaa harkitsemattomuutta ja kevytmielisyyttä, jota ei olisi saanut ilmetä. Siirtoväen pitäisi, jos kenenkä, tietää, miten vaikeaa aikaa valtakuntamme nyt elää ja kuinka välttämätöntä voitto meille on. Mutta voittoa ei saavuteta, ellei kaikkia voimia jännitetä, ellei jokaista käsivartta saada tekemään työtä, missä muodossa sitä sitten tarjoutuukin tehtäväksi, maan hyväksi. Siirtoväkeen kuuluvan henkilön velvollisuus on, kuten jokaisen muunkin kansalaisen, ensi sijassa itse, omilla varoillaan tai omalla työllään, huolehtia toimeentulostaan. Se merkitsee sitä, että hänen on etsittävä työtä ja pyrittävä työllänsä elättämään itsensä. Ja jos ansiotyötä ei ole saatavana, on pyrittävä tekemään sellaisia palveluksia, jotka koituvat tavalla tai toisella sen taistelun hyödyksi ja menestykseksi, jota maamme nyt käy vapautensa puolesta. Nykyisenä aikana ei kenelläkään suomalaisella, olipa hänellä mitä oikeuksia tahansa valtiota vastaan, ole ainakaan sitä oikeutta, että hän voisi kieltäytyä tekemästä työtä yhteiskunnan hyväksi. Ja nyt koituu yhteiskunnan hyväksi kaikki hyödyllinen työ, olipa sen teettäjänä valtio, kunta tai yksityinen.

Ansiotyön hankinta siirtoväelle on osoittautunut erittäin vaikeaksi tehtäväksi. Kun siirtoväen työkykyiset miehet on nyt otettu suurelta osalta työvelvollisiksi, pitäisi jälellejääneille miehille löytyä maataloudessa kyllä riittävästi työtä. Samaten pitäisi nuoret pojat samoin voida sijoittaa näihin töihin, ja naisten on kevään tullen yhä laajemmassa mitassa opittava suorittamaan kaikkia miesten töitä maataloudessa, sillä miehet tarvitaan muualla maan palveluksessa. Hyvällä tahdolla pitäisi voida - vastaisuudessa enemmän kuin tähän mennessä - siirtoväkeen kuuluville jo yksin maataloustöissä järjestää ansiomahdollisuuksia. Mutta tällöin on isäntäväen muistettava, että tarpeellisesta ja kunnollisesti tehdystä työstä on myös siirtoväkeen kuuluville maksettava kunnollinen palkka. Mitään ns. etuilua siirtoväen kustannuksella ei saa tapahtua. Se olisi huonoa kansalaishenkeä ja kansalaistoveruutta osoittavaa menettelyä, johon kukaan kunnon ihminen ei tee itseään syypääksi.

Työkysymys on eräässä mielessä siirtoväen huollon keskeinen kysymys: työn puute tai haluttomuus työhön taikka huonosti korvattu työ, ne voivat vaikuttaa siirtoväen henkiseen tilaan mitä arveluttavimmalla tavalla. Sen vuoksi sekä siirtoväen itsensä ja heidän luottamusmiehensä kuin myöskin isäntäväen ja sijoituskuntien viranomaisten olisi kiinnitettävä aivan erikoista huomiota työmahdollisuuksien järjestämiseen. Jos siirtoväen itsensä parissa on havaittavana haluttomuutta työhön, on siihen saatava parannus, ellei muuten niin pakkotoimenpitein. Ja jos taas siirtoväellä on aiheellista syytä valittaa, että heidän työstänsä ei suoriteta sitä palkkaa, mikä olisi pakko vapailla työmarkkinoilla maksaa, silloin on myös saatava parannus välttämättä aikaan.

Kaikella sillä, mitä edellä olen sanonut, olen pyrkinyt edistämään isäntäväen ja siirtoväen keskinäistä sopeutumista toisiinsa, toistensa elämäntapoihin ja tottumuksiin. Meillä ihmisillä on taipumus yrittää saada kanssaihmisemme tekemään niin kuin me tekisimme, yrittää saada heidät elämään ja toimimaan niin kuin me itse elämme ja toimimme. Tämä taipumuksemme meidän on nykyisenä aikana voitettava, meidän on opittava ottamaan enemmän kuin tähän asti huomioon lähimmäistemme tarpeet ja mielipiteet. Siirtoväen ja heidän nykyisten isäntäväkensä kesken tällaista mukautumista on runsaasti tapahtunut. On opittu ymmärtämään, että käsissämme olevat mahdollisuudet pakottavat siirtoväen tinkimään jokapäiväisistä tottumuksistaan ruuan ja elämäntapojen ym. suhteen ja samoin isäntäväen vastaavasti luopumaan omista vaatimuksistaan heidän luonaan asuviin nähden.

Ennen kaikkea nyt tarvitaan hyvää tahtoa. Hyvällä tahdolla selviämme nykyisistä vaikeuksista.

Vielä muutama sana siirtoväen huollon hallinnollisen puolen järjestelystä.

Siirtoväen virallinen huolto tulee kussakin läänissä maaliskuun 1 päivästä lukien siirtymään lääninhallitusten johdettavaksi. Kuhunkin kuntaan, johon on sijoitettuna siirtoväkeä, asetetaan lääninhallitusten toimesta siirtoväen huoltojohtaja, jonka tehtäväksi tulee siirtoväen majoituksen, muonituksen ja muun huollon järjestäminen sekä siirretyn omaisuuden sijoittaminen, säilyttäminen ja hoito. Jotta siirtoväen virallinen huolto pääsisi välittömään kosketukseen siirtoväen kanssa, on annettu ohje, että lääninhallitus määrää huoltojohtajalle avustaviksi neuvottelijoiksi luottamushenkilöitä siirtoväen omasta keskuudesta. Näiden luottamushenkilöiden erikoisena tehtävänä tulee olemaan siirtoväen mielipiteiden ja tarpeiden esittäminen, mutta toiselta puolen tyytyväisen mielialan säilyttäminen siirtoväen keskuudessa. Kun varsinkin alussa siirtoväen huoltojohtajalla tulee olemaan runsaasti kanslia- ja järjestelytöitä, olisi siirtoväen itsensä tarjouduttava vapaaehtoiseen työhön, jotta huoltohallinnossa ei uudelleenjärjestelyn yhteydessä tapahtuisi mitään keskeytystä.

Siirtoväen huoltoa varten on perustettu sisäasiainministeriöön siirtoväen huollon keskus

-niminen osasto. Sen toiminta ei välittömästi ulotu siirtoväkeen, se toimii pääasiassa lääninhallitusten kautta. Mutta erään tärkeän tehtävän tulee siirtoväen huollon keskus välittömästi hoitamaan, nimittäin siirtoväen menetetyn omaisuuden luetteloinnin. On välttämätöntä, että aivan läheisessä tulevaisuudessa saadaan selville kaikki se omaisuus, minkä siirtoväki on joutunut jättämään jälkeensä, jotta nämä luettelot olisivat valmiina käytettävissä, kun valtiovalta rauhan palattua voi ryhtyä järjestämään korvauskysymyksiä.

Toinen tehtävä, jonka siirtoväen huollon keskus hoitaa välittömästi, on evakuoitujen alueiden kuntien hallinnon valvonta ja ohjaus. On tärkeää, että evakuoitujen seutujen kuntien elämä ja toiminta jatkuu, vaikkapa kunnat eivät voi toimia omilla alueillaan. Tämän toiminnan järjestelyssä tulee esiintymään monia erikoislaatuisia juriidisia ja taloudellisia kysymyksiä, jonka vuoksi evakuoitujen kuntien hallinto on asetettava tehostetun valvonnan mutta toiselta puolen monien taloudellisten huojennusten alaiseksi.

Ja vihdoin on siirtoväen huollon keskuksella tehtävänä jälleenrakennuksen suunnittelu. Mehän elämme kaikki siinä varmassa vakaumuksessa, että siirtoväki palaa rauhan tullen takaisin rakkaille asuinsijoilleen. Ne seudut, jotka nyt ovat joko hävitettyinä vihollisen hallussa tai sodan näyttämönä, rakennetaan uudelleen entistä ehommiksi niiden asutettaviksi, joiden omia nuo alueet ovat olleet ja edelleen ovat. Samaten kuin suurvaltojen yleisesikunnissa oli koko maailmansodan ajan laaja osasto, jonka tehtävänä oli demobilisation, joukkojen koteihin palauttamisen suunnittelu, samaten meillä on jo sodan kuluessa valmisteltava suunnitelmia hävitettyjen rajaseutujen jälleenrakentamista varten. Eräät perustavaa laatua olevat selvitykset ovat jo suorituksen alla.

Kuten alussa mainitsin, siirtoväkeä koskevat asiat muodostavat kokonaisuutena suuren yhteiskunnallisen probleemin. Rauhan aikana olisi puolen miljoonan ihmisen asuinpaikaltaan siirtämiseen ja sijoittamiseen muuanne maahan jouduttu kiinnittämään suuri hallintokoneisto, asiantuntijoineen kaikilta elämänaloilta. Nyt ovat sen meillä hoitaneet muita tehtäviä varten asetetut viranomaiset omien tehtäviensä ohella. Se on ollut mahdollista sen vuoksi, että kansan uhrautuvaisuus on niin runsaissa mitoissa tarjonnut vapaaehtoista työtä siirtoväen hyväksi. Se vapaaehtoinen alttius on edelleenkin saatava säilymään, jotta ne monet velvollisuudet, joita viralliset elimet eivät parhaalla tahdollakaan voi nykyisissä oloissa täyttää, tulisivat täytetyiksi palkkaa ja tunnustusta kysymättömän rakkauden työn avulla.

Kun puhutaan kotirintaman kestämisestä, ei siirtoväen osa siinä ole suinkaan vähäinen. Jos me kykenemme ylläpitämään siirtoväen parissa sen rohkeuden ja luottavaisen mielen, joka tähän saakka on ollut vallitsevana ja joka - kuten on kerrottu - on levittänyt ja lujittanut uskoa isäntäväenkin mieliin, niin me olemme suorittaneet tärkeän palveluksen kotirintamalla. Ja me kykenemme tämän palveluksen tekemään, sillä sen hyväksi suoritetut henkilökohtaiset uhrit ovat sittenkin pienet niiden uhrien rinnalla, mitä monet muut, ensi sijassa sankarilliset sotilaamme rintamilla, joutuvat antamaan saman suuren asian, Suomen vapauden, puolesta.