90. Tasavallan Presidentin puhe Ruotsissa toimivien suomalaisseurojen järjestämässä tilaisuudessa Tukholmassa 17.3.1974

Kun minulta joitakin kuukausia sitten tiedusteltiin, olisinko valmis suorittamaan vierailun Ruotsissa asuvien suomalaisten luo, vastasin empimättä myönteisesti. Vuosien mittaan olen saanut lukuisia kutsuja Ruotsin suomalaisten yhdistyksen taholta, mutta kutsu tähän tilaisuuteen poikkesi aikaisemmista siinä suhteessa, että sen ovat esittäneet kaikki tärkeimmät Ruotsissa toimivat suomalaiset järjestöt yhteisesti. Osallistumiseni tähän juhlaan ei ole minkään muun vierailun sivutuote, vaan olen tänään tullut tänne Tukholmaan vartavasten teitä Ruotsin suomalaisia tapaamaan. Onhan Ruotsissa tätä nykyä Suomen kansalaisia 200.000 eli lähes saman verran asukkaita kuin Pohjois-Karjalan tai Lapin läänissä: minulla on tärkeätä saada tutustua tämän Suomen kansanosan tilanteeseen, ongelmiin ja toiveisiin. Olenkin iloinen siitä, että olen voinut koota teidät kaikki saman katon alle. Ja toivon vierailuni osoittavan lopullisesti vääräksi sen käsityksen, että Suomi olisi kääntänyt teille selkänsä. Pohjanlahti ei erota teitä Suomen kansan yhteydestä.

Hyvät kuulijat.

Pitää tämän päivän olosuhteissa puhe Ruotsin suomalaisille on tavallaan ylivoimainen tehtävä. Tämä ei johdu siitä, ettenkö jollakin tavalla tuntisi Ruotsin suomalaisten asioita ja asemaa. Olen vieraillut Ruotsin suomalaisten kodeissa. Olen lukenut kaiken Ruotsin suomalaisia koskevan, minkä olen saanut käsiini, ja se ei ole vähän. Mutta juuri sen takia on vaikeutena runsauden pula. Minulla ei ole riittävästi taustaa voidakseni määrätä Ruotsin suomalaisia koskevien ongelmien tärkeysjärjestyksen ja käsitellä sen perusteella lyhyessä puheessa ne kysymykset, jotka ovat ajankohtaisimmat ja polttavimmat. Mutta saanen lohduttaa itseäni sillä, että varmaan jokaisella teistä on omien kokemustenne, omien olosuhteittenne ja vaikeuksienne vuoksi toisista poikkeava tärkeysjärjestys, teidän henkilökohtaisten ongelmienne määrittelemä oma tärkeysjärjestyksensä.

Kieltämättä on epätavallista, että jonkin valtion päämies pistäytyy toisessa maassa tapaamassa maanmiehiään, ikään kuin ohittaen maan hallituksen. Mutta tiedän, että pääministeri Palme ei tätä pane pahakseen. Maittemme välisessä kanssakäymisessä ei muodollisuuksista tarvitse pitää kiinni viimeisen päälle. Suomi ja Ruotsi ovat näet sinut keskenään. Tiedetään hyvin, että eri maiden hallitusten välisten virallisten suhteiden ohella vaikuttavat lukuisat muut yhteydet. Tämä on yleismaailmallinen ilmiö. On luonnollista, että se esiintyy erityisen voimakkaana juuri Suomen ja Ruotsin välillä, joiden yhteiskunnat ovat monisatavuotisen yhteisen historian vaikutuksesta muodostuneet monessa suhteessa samankaltaisiksi.

Suomalaisten muuttoliikkeellä Ruotsiin on vuosisatainen historiansa. Jo Kustaa Vaasa värväsi suomalaisia kruunun tiloille ja kaivoksiin töihin. Suuri muuttoliike alkoi vähän myöhemmin 1570-luvulla, jolloin tuhansittain savolaisia saapui Värmlantiin, muun muassa muutamia Kekkosia. 1800-luvulle tultaessa lasketaan kuudennen osan Värmlannin väestöstä olleen suomalaista alkuperää, ja heistä polveutuu mm. entinen pääministeri Tage Erlander, jota olen kerran opastanut hänen esi-isiensä synnyinseuduille Savoon. Aivan oma luonteensa on Länsipohjan suomalaisasutuksella, jonka keskuudessa suomenkieli on säilynyt elävänä toisin kuin Värmlannissa. Tornionjoki ei uudisasutuksen valta-aikaan suinkaan erottanut suomalaisia ja ruotsalaisia toisistaan, vaan oli yhdistävä tekijä, joka liitti laaksonsa asukkaat omaleimaiseksi ryhmäksi. Ystäväni maaherra Ragnar Lassinantti jopa väittää, että Pohjoiskalotin asukkaat olisi jaettava viiteen heimoon - suomalaiset, ruotsalaiset, norjalaiset, saamelaiset ja tornionjokilaaksolaiset.

Jonkin verran suomalaisia muutti Ruotsiin senkin jälkeen, kun maamme oli erotettu Ruotsin valtakunnan yhteydestä. Mutta todella laajamittaiseksi siirtolaisuus paisui vasta toisen maailmansodan jälkeen, eritoten viime vuosikymmenen vaihteessa. Vuosina 1945-1973 muutti Ruotsiin kaikkiaan noin 370.000 suomalaista, joista runsas kolmannes eli 135.000 henkilöä on palannut takaisin. Vilkkaimmillaan maastamuutto oli vuosina 1969 ja 1970, jolloin yhteensä 80.000 suomalaista siirtyi Ruotsiin ja koko maan väkiluku laski. Eräin paikoin maastamuutto merkitsi suoranaista suoneniskua: kolmivuotiskautena 1968-1970 Lapin lääni menetti 6 % asukkaistaan Ruotsiin ja Oulun lääni 4 %.

Maastamuutolle ei Suomessa ole sota-aikoja lukuunottamatta asetettu esteitä, eikä Ruotsikaan ole koskaan mainittavasti jarruttanut suomalaisten maahantuloa. Näin ollen vuonna 1954 solmittu yhteispohjoismainen työmarkkinasopimus ei ratkaisevasti muuttanut aikaisempaa käytäntöä, vaikkakin työluvista ym. muodollisuuksista luopuminen oli merkittävä askel sinänsä. Toisaalta työmarkkinasopimuksella pyrittiin siihen, että työvoima liikkuisi sopimusmaiden välillä pääasiassa julkisen työnvälityksen kautta, mutta käytännössä tätä pyrkimystä ei onnistuttu toteuttamaan. Koska passiakaan ei enää tarvittu, liikkuminen maiden välillä oli täysin esteetöntä. Näin ollen monet muuttivat naapurimaahan jopa umpimähkään, mikä aiheutti usein vaikeuksia niin muuttajille kuin viranomaisillekin.

Maastamuutto oli etenkin 1960-luvulla seurausta siitä yhteiskunnan rakennemuutoksesta, joka Suomessa oli lähtenyt liikkeelle ja yhä jatkuu. - Muutto Ruotsiin oli osa ihmisten siirtymistä maaseudulta kaupunkeihin, maataloudesta teollisuuteen. Mutta teollisuus-Suomessa ei ollut työtä kaikille sitä tarvitseville, tai jos oli työtä, ei aina ollut asuntoa. Sen vuoksi monen maataloudesta irrottautuneen oli mentävä saman tien Ruotsiin saakka. Tosin läheskään kaikki eivät ole Ruotsiin siirtyneet pelkästään työttömyyden hätyyttäminä. Korkeintaan kolmannen osan Ruotsiin siirtyneistä arvioidaan olleen lähtiessään työttömiä. Maastamuuttoon vaikutti ilmeisesti epävarmuus tulevaisuudesta. Tätä epävarmuutta lisäsivät taloudellisen matalasuhdanteen ohella sellaiset mielialaan vaikuttavat tekijät kuin peltojen paketointi ja teurastuspalkkiot. Osa muuttajista lähti Ruotsin korkeiden palkkojen houkuttelemina. Tätä houkutusta kiihdytti osaltaan markan devalvointi, jonka takia Ruotsin nimellisarvot kasvoivat yht`äkkiä melkein kolmanneksella. Lisäksi eräät ruotsalaiset yritykset harjoittivat häikäilemätöntä värväystoimintaa, joka sittemmin on saatu päättymään.

Mutta vaikka monet erilaiset seikat, satunnaisetkin, saivat ihmiset liikkeelle, meidän on rehellisesti myönnettävä itsellemme, että näin laaja maastamuutto merkitsi julkista epäluottamuslausetta Suomen yhteiskunnalle. Sitä ei mitenkään voitu verrata varaventtiiliin, joka hetkeksi helpottaa työttömyyspainetta. Se oli pikemminkin kuin koko kansakuntaa heikentävä verenvuoto. Kun Ruotsiin lähtijät olivat suureksi osaksi nuorta ja vireätä väkeä, vinoutui lähtöalueella väestön rakenne siinä määrin, että taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen edellytykset heikentyivät. Tällaiseen elinvoimansa jatkuvaan menestykseen Suomella ei ole varaa.

Emme tietenkään halua ruveta rakentamaan aitoja Suomen ja Ruotsin välille muuttoliikkeen estämiseksi: se ei kuuluisi avoimen yhteiskuntamme luonteeseen. Meidän on muilla keinoin huolehdittava siitä, että pohjoismaiset työmarkkinat toimivat kaikkien osapuolten etujen mukaisella tavalla, niin kuin alun perin oli tarkoituskin. Hyödyllinen askel tähän suuntaan on viime kesänä voimaan tullut Suomen ja Ruotsin työviranomaisten ja työmarkkinajärjestöjen sopimus, jonka tarkoituksena on ohjata muuttoliike mahdollisimman suuressa mitassa virallisen työnvälityksen kautta tapahtuvaksi. Näin voidaan varmistua siitä, että työtä hakeva saa luotettavaa tietoa niin hyvin Suomessa kuin Ruotsissakin avoinna olevista työpaikoista ja muista asiaan kuuluvista seikoista. Kenenkään ei tarvitse eikä pidä umpimähkään lähteä hakemaan työtä toisesta maasta.

Ainoa kestävä ratkaisu siirtolaisuuden ongelmaan on tietenkin luoda sellaiset taloudelliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet, että ihmisten ei tarvitse lähteä muualta työtä ja toimeentuloa etsimään, vaan he voivat luottaa oman maan tulevaisuuteen ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Uskon, että tässä suhteessa on muutaman viime vuoden aikana tapahtunut edistymistä. Tätä osoittavat myös muuttotilastot.

Vaikka Suomessa esiintyy edelleen työttömyyttä tietyillä alueilla ja tiettyjen ammattiryhmien kohdalla, niin kuin Ruotsissakin, niin samalla on runsaasti avoimia työpaikkoja: helmikuussa 24.700 paikkaa. Suomen teollisuuden laajentamissuunnitelmat samoin kuin Neuvostoliiton kanssa sovitut tai neuvottelujen kohteina olevat suurimittaiset teollisuusprojektit luovat jatkuvasti uusia työpaikkoja. Myös asuntotilanne paranee, sillä kahden viime vuoden aikana on rakennettu ennätysmäärä uusia asuntoja, yli 60.000 huoneistoa vuodessa. Palkkataso on edelleen selvästi alhaisempi kuin Ruotsissa, täällähän se on korkeampi kuin missään muualla Euroopassa, mutta ansiotasojen ero ei ole viime vuosina ainakaan suurentunut.

Kansainvälisten järjestöjen suorittamien tutkimusten mukaan kaikista niistä Euroopan maista, jotka ovat luovuttaneet ja edelleen luovuttavat työvoimaansa muiden maiden käyttöön, Suomi on ainoa, joka kuluvan vuosikymmenen loppuun mennessä saavuttaa teollisessa kehityksessään sellaisen tason, että oma työvoima ei enää riitä, vaan sitä täytyy ruveta hankkimaan muualta. Mutta ennen kuin meillä Suomessa ruvetaan edes harkitsemaan kysymystä vierasmaalaisen työvoiman tuomisesta maahan, pyritään luonnollisesti luomaan edellytykset sille, että ne Ruotsiin siirtyneistä suomalaisista, jotka haluavat palata kotimaahan, voivat sen tehdä. Paluuta harkittaessa on kuitenkin hyvä muistaa, että ei vain muutto vieraalle maalle, vaan myös paluu kotimaahan usean vuoden poissaolon jälkeen voi aiheuttaa monenlaisia sopeutumisvaikeuksia. Niiden helpottamiseksi on Suomessa ryhdytty erilaisiin järjestelyihin; mm. palaajien lapsille annetaan nykyään tukiopetusta kouluissa. Epäilemättä voitaisiin ja olisi syytä tehdä enemmänkin paluumuuton helpottamiseksi.

Olisin tietysti iloinen, jos yhä useammat Ruotsiin muuttaneista suomalaisista päättäisivät palata Suomeen ja voisivat myös tyydyttävällä tavalla sijoittua kotimaahan. Mutta tahdon samalla tehdä selväksi, että en ole tullut tänne värvärinä. Tiedän kyllä, että eräät suomalaiset työnantajat ovat yrittäneet houkutella Ruotsin suomalaisia palaamaan ettei suorastaan harhaanjohtavin lupauksin niin kuitenkin kovin ylimalkaisin tiedoin Suomessa tarjolla olevista taloudellisista eduista. Tällainen menettely on jyrkästi tuomittava. Se on väärin niitä monia suomalaisia kohtaan, jotka ovat aikanaan lähteneet Suomesta vaikeiden olojen häätäminä ja täällä kovalla työllä luoneet itselleen ja perheelleen hyvän toimeentulon ja tunnustetun yhteiskunnallisen aseman. Emme voi nyt vaatia, että he uhraisivat sen, minkä he ovat saavuttaneet. Kysymys mahdollisesta paluusta Suomeen täytyy jokaisen voida ratkaista itsenäisesti puhtaasti asiallisin perustein.

Ei vain paluumahdollisuuksien harkitsemista varten vaan elävän kosketuksen säilyttämiseksi kotimaahan on pidettävä välttämättömänä, että Ruotsin suomalaisilla on tilaisuus jatkuvasti seurata Suomen tapahtumia. Tässä tarkoituksessa Suomen hallituksen asettama siirtolaisasiain neuvottelukunta ehdotti viime vuonna, että lähinnä Ruotsin suomalaisia varten perustettaisiin kaksikielinen aikausjulkaisu. Sittemmin aikauslehtisuunnitelmia on kehitetty edelleen, niin että ne ovat enää julkistamista ja toteuttamista vailla.

Kun puhutaan työvoiman siirtymisestä maasta toiseen, on tietysti aina muistettava, että kysymys on ihmisistä, perheistä ja lapsista, joita ei sovi käsitellä pelkkinä rattaina teollisuuden tuotantoprosessissa. Muuttoliikkeen tilastot kätkevät sisäänsä mitä erilaisimpia ihmiskohtaloita. Erityisesti niille, joilla lähtiessään oli hyvä ruotsinkielen taito, muutto Ruotsiin on voinut merkitä sellaisten edistymisen mahdollisuuksien avautumista, joita heillä ei kotimaan rajojen sisällä ole ollut. Monille se on merkinnyt sopeutumattomuutta uuteen maahan ja vieraantumista entisestä. Erilaiset yksilölliset tekijät ja näkökohdat vaikuttavat päätökseen siitä, jäädäänkö Ruotsiin vai palataanko Suomeen. Ratkaisua tehtäessä on joka tapauksessa välttämätöntä ottaa tarkoin selville, millaiseksi elämä uudessa ympäristössä muodostuisi. Kovin ylimalkaisten tietojen varassa ei kannata muuttaa sen paremmin ulkomaille kuin takaisin Suomeenkaan, koska yksityistapaukset voivat poiketa paljonkin yleistilanteesta.

Vaikka paluumuutto jatkuisi nykyisellään tai vielä voimakkaampana, niin kuin toivon, Ruotsiin jää huomattava suomalaisväestö. He ovat yhtä lailla suomalaisia kuin kotimaassakin asuvat, ja sen tähden Suomen yhteiskunnan on tunnettava vastuunsa myös Ruotsin suomalaisia kohtaan. Ensisijainen vastuu heidän yhteiskunnallisista tarpeistaan kuuluu luonnollisesti Ruotsin valtiolle. Heidän työpanoksensa koituu Ruotsin hyväksi, tänne he maksavat veronsa. Kun pyrimme asiallisesti arvioimaan miten Ruotsi tämän vastuunsa hoitaa, niin on todettava, että siirtolaisten vastaanottajamaiden joukossa Ruotsi sijoittuu kärkeen. Ruotsinsuomalaisten asema Ruotsin yhteiskunnassa on esimerkiksi paljon parempi kuin niiden miljoonien siirtotyöläisten, jotka nykyään työskentelevät Keski-Euroopan teollisuusmaissa. Ruotsin viranomaisten pyrkimyksenä on luoda siirtolaisille edellytykset toimia Ruotsissa tasa-arvoisina yhteiskunnan jäseninä ja samalla säilyttää yhteytensä omaan kieleensä ja kulttuuriinsa. Virallisen siirtolaispolitiikan tavoitteisiin kuuluu tasa-arvo sosiaali- ja terveyspalveluissa, työmarkkinoilla ja asunnon saamisessa, oikeus järjestölliseen ja sivistykselliseen osallistumiseen, turvatut perheolot ja mielekäs vapaa-ajan vietto. Missä määrin nämä hyvät pyrkimykset ovat joka suhteessa käytännössä toteutuneet, on kysymys, johon varmaan jokaisella täällä läsnä olevalla on oma vastauksensa. Yhteiskunnallinen todellisuus ei ole missään aivan yhtäpitävä poliittisten ohjelmien kanssa.

En kuitenkaan malta tässä yhteydessä olla kiinnittämättä huomiota erääseen puutteellisuuteen. Valtiollisen ja kunnallisen äänioikeuden puute asuinmaassa johtaa siihen, että Ruotsin suomalaisten mahdollisuudet osallistua ja vaikuttaa Ruotsin poliittiseen elämään ovat erittäin rajoitetut. Tästä syystä Suomen hallitus teki vuonna 1972 Pohjoismaiden neuvostossa ehdotuksen, että kussakin pohjoismaassa myönnettäisiin kunnallinen äänioikeus määräajan maassa asuneille pohjoismaiden kansalaiselle. Ehdotusta on siitä lähtien eri elimissä tutkittu, mutta vielä ei ole valmista syntynyt. Minusta tuntuu, että tutkimuksilla ei enää ole löydettävissä sellaisia uusia näkökohtia, joita ei jo tiedettäisi. Päätöksen tekoon tarvitaan poliittista tahtoa. Toivon, että tällainen poliittinen tahto pian syntyy.

Ruotsin suomalaisten, kuten muidenkin ulkosuomalaisten, kannalta on pidettävä tärkeänä mahdollisuutta myötävaikuttaa kotimaan yhteiskunnalliseen kehitykseen. Tässä tarkoituksessa Suomessa uudistettiin vuonna 1972 valtiollisia vaaleja koskevaa lainsäädäntöä. Näin ollen seuraavissa eduskuntavaaleissa ovat äänioikeutettuja myös ne 18 vuotta täyttäneet ruotsinsuomalaiset, jotka ovat tai ovat olleet merkittyjä Suomen väestörekistereihin. Täällä asuvien äänioikeutettujen piiri on siten suuresti laajentunut, kohoten pitkälti toisellesadalletuhannelle. Toivon, että mahdollisimman monet käyttävät tätä oikeuttaan, kun vaalit seuraavan kerran pannaan toimeen.

Arvioitaessa Ruotsin suomalaisten edellytyksiä todella toimia tasa-arvoisina Ruotsin yhteiskunnan jäseninä nousee etualalle ratkaisevana tekijänä ruotsinkielen taito. Onhan selvää, että kielitaidottomuus eristää ihmisen normaalista osallistumisesta yhteiskunnalliseen toimintaan ja muutenkin rajoittaa hänen mahdollisuuksiaan. Tähän ongelmaan on kautta aikojen tarjottu siirtolaisia vastaanottavissa maissa yksinkertaista lääkettä: oppikaa maan kieltä, ja ellette itse siihen pysty, niin huolehtikaa siitä, että ainakin lapsenne oppivat. Tässä suhteessa on kuitenkin tapahtunut tärkeä asennemuutos. Tällä en tarkoita, etteikö edelleenkin olisi jokaiselle siirtolaiselle hyödyllistä oppia maan kieltä; siitä on hyötyä siinäkin tapauksessa, että hän haluaa palata Suomeen. Mutta samalla yhä yleisemmin tajutaan, että siirtolainen voi säilyttää oman identiteettinsä, oman kansallisen olemuksensa, vain jos hän saa omalla kielellään tiettyjä yhteiskunnan palveluksia.

Erityisen tärkeäksi on havaittu, että siirtolaisten lapset voivat säilyttää äidinkielen taitonsa ja kehittää sitä, samanaikaisesti kun he opettelevat myös ruotsinkielen. Mutta heitä uhkaa vaara jäädä puolikielisiksi, jotka eivät täysin hallitse kumpaakaan kieltä: se saattaa kohtalokkaasti häiritä heidän henkistä kehitystään. Pidänkin erittäin ilahduttavana, että Ruotsin opetusviranomaiset ovat nyttemmin asettaneet tavoitteekseen kaksikielisyyden toteuttamisen siirtolaislasten koulutuksessa. Tämä on todellakin jotakin uutta - sen tietävät hyvin Norrbottenin suomalaiset, jotka ovat aikoinaan kokeneet todellista kielisortoa.

Samalla on todettava, että ollaan vielä kaukana kaksikielisyystavoitteen saavuttamisesta. Tällä alalla ei voida tuloksia odottaakaan kädenkäänteessä, sillä tehtävä on laaja ja monitahoinen. Onhan Ruotsissa jo nyt 34.000 Suomen kansalaisten lasta peruskoulussa ja lisäksi saman verran kouluikää nuorempia suomalaisia lapsia. Kun joka kymmenes suomalainen lapsi syntyy tällä hetkellä Ruotsissa, on odotettavissa, että suomalaisten lasten lukumäärä Ruotsin kouluissa tulee paluumuutosta riippumatta 70-luvulla jatkuvasti kasvamaan. Kaksikielisyystavoitteen toteuttamiseksi tarvitaan huomattavasti lisää suomenkielisiä opettajia niiden 400 opettajan lisäksi, jotka nyt toimivat Ruotsin peruskoulussa, ja samanaikaisesti tarvitaan entistä laajempaa ja tehokkaampaa suomenkielen opetusta ja tukiopetusta myös lukioasteella ja ammattikouluissa.

Tiedän, että harkitaan myös suomenkielisten rinnakkaisluokkien luomista ruotsalaisiin kouluihin. Ajatus tänne perustettavista suomenkielisistä lukioistakaan ei enää ole vieras. Ruotsinsuomalaisten kansankorkeakoulu on jo aloittanut työnsä.

Kieli- ja koulukysymys on edelleen vaikein ja vakavin Ruotsin suomalaisten ongelmista. Vaikka paljon on tehty ja vaikka Ruotsin viranomaisten valmius auttaa ratkaisujen löytämisessä on eurooppalaisessa mittakaavassa esimerkillinen, silti on sanottava, että se mitä on tehty, ei alkuunkaan riitä. Vasta on raapaistu pintaa.

Suomalaisista lapsista ja nuorista täällä uhkaa tulla kadotettu sukupolvi, jonka harteille sälytetään lopullinen lasku kuluneen vuosikymmenen ruhjovasta taloudellisesta muutoksesta ja kiihkeästä kasvuvauhdista.

Äidinkielen merkitys persoonallisuuden ja ajattelun kehitykselle on uusimpien tutkimuksien valossa ratkaisevasti tärkeämpi kuin muutama vuosi sitten tiedettiin. Kieltä ei voi muuttaa niinkuin passia tai auton rekisterikilpeä. Me olemme sidotut äidinkieleemme - me ja meidän lapsemme. Ellei se saa kehittyä, syntyy syviä vaurioita. Vain äidinkielen ja persoonallisuuden tasapainoisen kehityksen varaan voi rakentua kyky oppia vierasta kieltä ja mukautua vieraisiin olosuhteisiin.

Kun suomalaisten lasten ja nuorten menestys ruotsinkielisissä kouluissa on ratkaisevasti huonompi kuin samanikäisten ruotsalaisten lasten, tämä selittyy kielellisen kypsyyden eroista. Lahjakkuus sinänsä voi olla samaa tasoa, mutta jos toinen juoksee samaa rataa urheiluasussa ja piikkareissa, toinen monoissa ja palttoossa, kyllä sen tietää miten siinä käy.

Suomalaiset nuoret jäävät täällä jälkeen joka kierroksella. Vain pieni murto-osa suomalaisista oppilaista verrattuna vastaavaan ruotsalaiseen ikäluokkaan pääsee jatkamaan lukioissa. Yksilöllisistä taakoista tulee yhteiskunnallinen murhenäytelmä: kokonainen kansanluokka, jolle elämä ei antanut reilua mahdollisuutta.

Syntyneitä vaurioita on koetettava paikata ja uusien syntymistä estää. Tutkimus edistyy ja keinoja löytyy. Rivakan edistyksen edellytyksenä on, että Ruotsin suomalaiset itse ovat heränneet tässä asiassa ja vaativat koulutuksellista ja sivistyksellistä tasa-arvoa kaksikielisyyden pohjalta. Olen varma siitä, että ruotsalainen yhteiskunta vastaa myönteisesti tällaiseen sivistyspyrkimykseen. Se olisi osoitus vähemmistökulttuurin merkityksen tunnustamisesta. Suomi puolestaan on valmis moninkertaistamaan ponnistuksensa koulukysymyksen ratkaisemiseksi yhdessä Ruotsin kouluviranomaisten kanssa ja ulkosuomalaisten kulttuuriyhteyden säilyttämiseksi ja lujittamiseksi kotimaahan.

Suomenruotsalaisten määrä Ruotsissa on arviolta 60.000, mikä merkitsee sitä, että noin joka viidennellä Ruotsissa asuvalla suomalaisella on ruotsi äidinkielenään. Suomenruotsalaisten maastamuutto on ollut suhteellisesti suurempaa kuin Suomen koko väestön muuttoliike: joka kuudes suomenruotsalainen asuu nimittäin nykyään Ruotsissa. Suomenruotsalaisten muuttoliikkeen huippu saavutettiin viisikymmenluvun alkupuolella ja se koski erityisesti Pohjanmaan maanviljelyskuntia. Suomenruotsalaisen muuttoliike Ruotsiin laski kuitenkin melko vaatimattomalle tasolle 60-luvun loppupuolen muuten vilkkaassa muuttoaallossa.

Tällä hetkellä on suomenruotsalaisten maastamuutto suhteellisesti katsottuna melko vähäistä verrattuna koko Suomen väestön muuttoliikkeeseen. Suomenruotsalaisten Ruotsiin muuton tyrehtymistä voidaan pitää merkkinä siitä, että tälle osalle Suomen väestöä on nyt luotu paremmat mahdollisuudet viihtyä kotimaassaan. Ottaen huomioon Suomen ruotsinkielisten jatkuvasti vähenevän määrän ovat nämä pienentyneet muuttoluvut myönteinen ilmiö.

Kaksikielisyys on meille Suomessa rikkaus. Koko Suomen kansa on nyttemmin tajunnut, että ruotsinkielen säilyttäminen Suomessa ja ruotsinkielisen kansanosan aseman vahvistaminen on tärkeä tehtävä, joka vaatii yhteisiä ponnistuksia.

Suomenruotsalaisten asema täällä Ruotsissa helpottuu luonnollisesti sen takia, ettei heillä ole kieliongelmia. Suomenruotsalaisilla on hyvät mahdollisuudet levittää tietoutta Suomesta ruotsalaisessa yhteiskunnassa ja tällä tavalla edistää oikeisiin tietoihin perustuvaa ymmärtämystä maittemme välillä. Heidän edellytyksensä sillanrakentajina tiedotus- ja yhteistoiminnassa yhdessä Ruotsissa asuvien suomenkielisten kanssa ovat myös hyvät.

Olen kuitenkin tietoinen siitä, että muutto maasta toiseen tuo mukanaan sopeutumisvaikeuksia, vaikka hallitseekin uuden maan kielen. Suomenruotsalaisten ponnistukset säilyttää omaleimaisuutensa täällä Ruotsissa, erityisesti kulttuurin alalla, ansaitsevat tukea sekä Ruotsissa että Suomessa.

Suomen on kaikin tavoin tuettava Ruotsissa asuvien suomalaisten pyrkimyksiä. Ruotsin suomalaisten vireä järjestötoiminta tarvitsee paitsi taloudellista tukea ruotsalaiselta yhteiskunnalta myös virikkeitä Suomesta päin, mitä esim. taiteilijavierailujen muodossa on jonkin verran esiintynytkin. Huomiota on kiinnitettävä lisäksi Ruotsin suomalaisten uskonnollisiin tarpeisiin, joista huolehtivia työntekijöitä voitaisiin heidän nykyisin maksamillaan kirkollisveroilla saada moninkertainen määrä.

Maastamuutto on - kuten puheeni alkupuolella jo mainitsin - Suomen kannalta haitallista, vaikka se ei enää saavuttaisikaan 1960-luvun loppuvuosien mittasuhteita. Eräistä merkeistä päätellen ei siirtolaisia vastaanottavissakaan maissa enää katsota ulkomaisen työvoiman maahantuloa pelkästään myönteiseksi asiaksi. Onkin pidettävä selviönä, että yhteiskunnan kannalta pääoman liikutteleminen maasta toiseen on edullisempi vaihtoehto kuin työvoiman siirtyminen. Vaikka myös kansainvälisiin pääomansiirtoihin liittyy monia ongelmia, ne ovat käsittääkseni verrattomasti helpompia ratkaista kuin siirtolaisten kokemat vaikeudet. Jostakin syystä pääomansiirtoihin on näihin saakka kiinnitetty kovin vähän huomiota, vaikka asia olisi monien muidenkin maiden kuin Suomen ja Ruotsin kannalta tutkimisen arvoinen. Mielestäni eräs kehityskelpoinen keino - jota SAAB-Valmetin autotehtaan osalta on menestyksellisesti jo sovellutettu - on teollisten yhteistyöhankkeiden aikaansaaminen. Tuotantolaitoksia, jotka toimisivat esim. puoliksi kummankin maan rahoittamina, olisi voitava luoda etenkin kehitysalueille niin taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen turvaamiseksi.

Suomen ja Ruotsin välinen yhteistoiminta on nykyään vankemmalla pohjalla kuin milloinkaan aikaisemmin historiassa. Kummankin maan itsenäisesti noudattama puolueettomuuspolitiikka vaikuttaa samansuuntaisesti rauhan ja turvallisuuden hyväksi Pohjolassa, joka on säilynyt rauhallisena kolkkana monien jännitysten maailmassa. Taloudellinen vuorovaikutus on kehittynyt yhä monipuolisemmaksi. Ruotsi on kohonnut kärkisijoille Suomen kauppatuttavien joukossa, ja myös tuotannollinen yhteistoiminta on osoittautunut molemmille hyödylliseksi. Taloudellisen yhteistoiminnan jatkumisen kannalta on myös tärkeää, että Suomi ja Ruotsi ovat päätyneet samankaltaisiin ratkaisuihin järjestäessään suhteensa Euroopan talousyhteisöön.

On myönnettävä, että Ruotsin yhteiskunta on Suomelle pysyvänä haasteena. Kun naapurinamme on valtio, jonka palkkataso on korkea ja yhteiskunnan kansalaisille tarjoamat palvelukset myös korkealla tasolla, Suomen yhteiskunnan on jatkuvasti pystyttävä osoittamaan kehityskykynsä ja elinvoimansa. Tietenkään en tarkoita sitä, että meidän pitäisi ryhtyä rahalla ja kulutuksella mitattavaan elintasokilpailuun Ruotsin kanssa. Mutta meidän on kyettävä kehittämään yhteiskuntaamme siten, että elämisen laatu Suomessa kestää vertailun Ruotsinkin kanssa. Olen vakuuttunut siitä, ettei tehtävä ole ylivoimainen.

Pyydän kiittää isäntiä siitä, että olen saanut tilaisuuden puhua näin suurelle ja edustavalle Ruotsin suomalaiselle yleisölle yhteisistä asioistamme. Ruotsin suomalaiset järjestöt, jotka ovat tämän juhlan järjestäneet, suorittavat arvokasta kulttuurityötä, joka ansaitsee Suomen puolelta ei vain kiitosta ja tunnustusta vaan myös kouriintuntuvaa tukea. Toivotan teille jatkuvaa menestystä toiminnassanne Ruotsin suomalaisen väestön sekä Suomen ja Ruotsin yhteistyön hyväksi.