Vennamot älkööt vaivautuko.

Äskettäin Tanskassa suoritettu mielipidetutkimus tietää kertoa, että maassa joulukuun 4. päivänä suoritettavien yllätysvaalien tulos olisi seuraavanlainen:

sosiaalidemokraatit              40  (70)

keskustademokraatit            29  ( 0)

edistyspuolue                       18  ( 0)

radikaalivenstre                   26  (27)

venstre                                 22  (30)

konservatiivit                       20  (31)

sosialistinen kansanpuolue   16  (17)

kommunistit                           4  ( 0)

Edellä on suluissa ilmaistu, kuinka paljon kullakin ryhmällä oli valtiopäivämiehiä nyt hajotetussa edukunnassa.

Kun tässä kerrotun mielipidetutkimuksen numeroihin lisätään se, että veronkiertäjälakimiehen Glistrupin perustama edistyspuolue ei kelpaa eikä halua hallitusyhteistyöhön minkäänlaisessa poliittisessa kombinaatiossa, alkaa näkyä, miten vaikeaa Tanskan hallitseminen on tulevien vaalien jälkeen. Eikä tilannetta paljon paranna se, että oikeistomielisyytensä vuoksi sosiaalidemokraateista eronnut ja oman keskustademokraattisen pulueen perustanut Jacobson ei hevillä pääse saman hallituspöydän ääreen yhdessä hylkäämiensä sosiaalidemokraattien kanssa. Pyöritti noita ennakkoarvioinnin lukuja miten tahansa, niin vaikeaa on Tanskassa löytää enemmistöhallitukselle pohjaa.

Parlamentarismi on tyypillisesti kaksipuoluesysteemin tuote tai vaatimus. Hallitseminen enemmistössä olevan puolueen toimesta oli selvää, tuloksellista ja itse asiassa helppoa. Jos seuraavissa vaaleissa entinen oppositiopuolue sai enemmistön, oli uuden, uuteen enemmistöön nojaavan hallituksen toiminta, tietenkin, jos mahdollista, entisestä eroavalla ohjelmalla, taas selvää, tuloksellista ja itse asiassa helppoa.

Mutta kun äänestäjät eivät mahtuneet kahteen puolueeseen tai kun parlamentarismi ympättiin monipuoluemaahan, silloin alkoivat demokraattisen hallitsemisen vaikeudet. Vaalit eivät yleensä tuoneet päivänselvää enemmistöä edustuslaitokseen, vaan vaalien jälkeen piti ryhtyä etsimään poliittista yhdistelmää, kombinaatiota, joka saisi enemmistöpohjan tarpeelliselle hallitukselle.

Meillä Suomessa on vallinnut tällainen poliittinen tilanne koko itsenäisyytemme ajan. Maan asioita on hoidettu kaikkiaan 56 hallituksen voimalla. Siinä on ollut vähemmistöhallituksia jos virkamieshallituksiakin. Ja milloin on päästy enemmistöhallituksiin, joihin yleensä aina on periaatteessa pyritty, ovat ne perustaneet monen puolueen väliseen yhteistyöhön. Erittäin luonteenomaista ja kuvaavaa enemmistöhallituksille Suomessa on se tosiasia, että niitä ei ole kuin poikkeustapauksissa kaadettu eduskunnassa annetun epäluottamuslauseen voimalla. Ne ovat useimmiten hajaantuneet sisäisiin riitoihin, mikä on parlamentaarisesti katsoen ollut varsin kunniaton kuolema.

Onko Suomen osalta tulevaisuudessa mahdollisuuksia saada aikaan lujempi hallitusvalta pysyväisempien enemmistöhallitusten muodossa? Tämä kysymys kiinnostaa tietenkin kaikkia valistuneita kansalaisia.

Valitettavasti siihen täytyy antaa kielteinen vastaus. Näköpiirissä ei ole, että yksikään puolue saavuttaisi eduskuntavaaleissa enemmistön. Näin ollen parlamentaarisesta systeemistä johtuva luonnostaan lankeava pyrkimys enemmistöhallitusten aikaansaamiseen on toteutettava useamman puolueen hallitusyhteistyön avulla. Yhtä vähän tulevaisuudessa kuin tähänkään asti näin kokoonjuostut enemmistöhallitukset eivät ole poliittisen vakavuuden tai tehokkuuden mallikappaleita.

Jos oikein tarkkaan syynäillään tulevien aikojen hallitusratkaisujen laatua, niin voidaan sanoa, että enemmistöhallitusten aikaansaaminen on jopa tähänastista vaikeampaa. Se johtuu siitä, että puoluehajaannus on meillä enenemään päin. Tällä kertaa meillä on 13 puoluerekisteriin merkittyä puoluetta, tai vaikka olisi yksinlaskien jo 14. Lisäksi näyttää siltä, että muutamissa puolueissa on vallalla niin voimakas sisäinen ristiveto, että eroamisia, erottamisia tai loikkauksia saattaa sattua, niin että rekisterinpitäjällä on täystyöllisyys taattuna. Ja kuta useampi puolue saa edustajansa valtiopäiville, sitä hankalampaa on koota soliidin enemmistön taakseen saavia hallituksia.

Kun Vennamo ryntäsi 17 uskollisensa kanssa eduskuntaan, näyttivät kuolonkellot soineen enemmistöhallituksille, sillä enempää sosialistit kuin ei-sosialistitkaan eivät halunneet eivätkä voineet käydä hallitusyhteistyöhön Vennamon kanssa. Vennamolaisten kanssa kenties, mutta ehdottomasti ei Vennamon. Asiat ovat kuitenkin sujuneet odotettua paremmin, sillä vasemmiston ja keskustan yhteistyöllä on saatu kokoon myös enemmistöhallituksia.

Tulevissa vaaleissa Vennamo tuskin saa vaa`ankieliasemaa, mutta sen voivat hankkia kristilliset. On hyvin todennäköistä, että kristillisten poliittinen epämääräisyys on jo tähän mennessä johtanut siihen, että he saavat tehdä seuraa Vennamolle ryhmänä, jonka kanssa ei voida olla hallitusyhteistyössä.

Pienet jyrkkyydellään tai haparoinnillaan itsensä eristävät puolueet vaikeuttavat parlamentarismin toteuttamista. Levottomina aikoina ne voivat suorastaan toimia parlamentarismin haudankaivajina.

Suomen valtiollinen elämä saa todennäköisesti olla kiitollinen Vennamolle, että hänen uuden tulemisensa ajankohta sattui niin aikaiseen kuin se tapahtui. Näyttää näet siltä, että poliittisessa elämässä tietyt yleiset kehityssuunnat, hienosti sanottuna trendit, ilmenevät samoihin aikoihin valtakuntien rajoista riippumatta. Ruotsissa on nyt porvareille myönteinen trendi, samoin Norjassa. Saa nähdä, miten on Suomen laita.

Kun Vennamo repäisi itselleen vyörynomaisen kannatuksen, se oli lähinnä suomalainen ilmiö. Köyhän maaseutuväestön syrjitty asema, peltojen paketointi ja väitetyt väärinkäytökset (joista oli esim. eduskunnan taloudenhoidosta näytöksiä) saavuttivat maaseudulla kannatusta. Kaupungeissa lienee Vennamon suosiota kasvattanut hänen peittelemätön antisovjetisminsa.

Mutta nyt on havaittu, että näillä eväillä ei varsinkaan vastuuttoman demagogian keinoin pitkälle potkita. Ja kun Vennamon puolue Führerin häikäilemättömien diktaattorielkeitten vuoksi hajosi, tunsi Vennamo saaneensa luun kurkkuun.

Jos Vennamon tuleminen tapahtuisi nyt ja hän ottaisi keskeiseksi tai ainoaksi työaseekseen verojen alentamisen, sillä tehtäisiin jatkuvasti terää. Nyt, kun hänen pitäisi epäonnistumisensa jälkeen lämmittää ohjelmansa verojen vastustamiseen, siinä on sen verran astian makua, että se ei tule onnistumaan.

Mutta verorasituksen helpottaminen on niin suosittu, niin kansaanmenevä asia, niin kansainvälinen asia, että jos joku arvossapidetty yrittäjä perustaa poliittisen liikkeen vain sen ohjelman pohjalle, niin siitä syntyy uusi tekijä poliittiseen elämäämme. Inflaation mukana verotus kohdistuu tätä nykyä niin ankarana esim. keskituloisiiin, että kyllästymys alkaa vuotaa yli äyräiden ja sen mukana arvostelu kohdistuu puolueuskollistenkin piirissä omaan puolueeseensa. Ja kun ennennäkemättömän verontuoton rohkaisemina valtion menoja on lisätty antamisen ilon hurmiossa, niin on olemassa kaikki suopeat tekijät verotuksen alentamisen merkeissä perustetulle poliittiselle liikehtimiselle.

Mutta edellytyksenä on, että sen johdossa on vastuuntuntoiseksi tunnettu arvovaltainen henkilö.

Vennamot älkööt vaivautuko.