25.9.1964 Helsingissä

MITÄ, MIKSI, MINNE?

Menneistä vaiheista kiinnostuneiden ihmisten mieluisimpia ajanvietteitä on aina ollut pohtia, miten asiat olisivat kehittyneet, jos olisi tehty toisin. Tämäntapainen spekulointi on yleisempää niiden piirissä, jotka tuntevat historian jaloissa joutuneensa kärsimään tai suorastaan tappiolle. Tällöin on pohdiskelun tarkoituksena päästä selville, miten olisi pitänyt menetellä, että vastoinkäyminen olisi vältetty. Silloin kun tällainen hengen uurastus antaa selkeän lopputuloksen, siis varmuuden, että tappio olisi kääntynyt voitoksi, jos siinä ja siinä kohden olisi tehty niin ja niinkin, on ajatusvoimistelija päässyt rauhaan omantuntonsa kanssa. Hän tuntee tapahtuneiden erehdysten kanssa uudelleen painiessaan saavuttaneensa jos ei vallan selkävoittoa niin ainakin selvän pistevoiton.

Tietenkin on niin, että vakaan historioitsijan työmetodeihin ei kuulu spekulointi tapahtumattomilla tapahtumilla, toisin sanoen, hän ei pyri mielikuvitusleikkiin, jonka avaimena on tuo verraton `jos`-sana. Ainakin hän varoittaa tästä toisia. Ja tekee aivan oikein, sillä historian hallitsevaksi piirteeksi voisi helposti tulla jälkiviisaus, joka tunnetun kainuulaisen ajattelijan mukaan on "paras ja imelin viisauven laji, jolla alalla saahaan eniten aikaan".

On ollut aikoja, jolloin historiantutkimuksen tehtäväksi on hyväksytty kertoa, kuinka asiat todellisuudessa ovat olleet. Tällainen käsitys saattaa näyttää mielekkäältäkin, mutta tarkempi perehtyminen asiaan osoittaa, että ei voi olla olemassa tutkijan omasta erikoislaadusta, maailmankatsomuksesta, poliittisista mielipiteistä, ympäristötekijöistä yms. riippumatonta ja siis ehdottoman objektiivista historiankirjoitusta. Pahimmin siinä suhteessa erehtyvät muistelmakirjoittajat ja ne historioitsijat, jotka ovat itse olleet toimivina henkilöinä mukana tapahtumissa, joiden kuvaamiseen he ovat katsoneet olevansa kutsuttuja. Siitä on meilläkin hyvää ja tuoretta havainto-opetusta.

Modernilla historiankirjoituksella on samalla sekä vaatimattomammat että suuremmat tavoitteet kuin aikaisemmalla. Ennallaan se on pyrkimyksessään selvittää, mikä on ollut historiallisen tapahtuman syynä, siis etsiessään vastausta kysymykseen `miksi`. Mutta itse tapahtumien kulkua ja merkitystä kuvatessaan historiantutkija ei enää havittele tulosta, joka aikojen ja olosuhteiden vaihteluista riippumattomana olisi ainoa oikea vastaus kysymykseen `mitä`. Toiselta puolen moderni historiantutkimus on syventänyt tavoitteitaan, kun se - omien rajallisten mahdollisuuksiensa mukaan - pyrkii siirtämään menneisyyden tavat ja opetukset tulevaisuuteen. Tämä saavutetaan, jos sen lisäksi, että selvitetään `mitä` ja `miksi`, pidetään mielessä myös `minne`. Sen vuoksi onkin sanottu, että hyvällä historiankirjoittajalla on tulevaisuus ytimessään.

Historioitsija ja poliitikko joutuvat samantapaisten vaatimusten eteen. Molemmille on välttämätöntä tuntea `mitä` ja `miksi`, mitä on todella tapahtunut ja mitkä ovat olleet sen syyt ynnä vaikuttimet. Poliitikolle on kuitenkin monin verroin tärkeämpää kuin historioitsijalle tietää `minne`. Hänenhän täytyy nykyisyyden tarjoamien edellytysten pohjalta pyrkiä muovaamaan tulevaisuus suotuisaksi niille pyrkimyksille, joiden puolesta hän työskentelee. Politiikka on mahdollisuuksien taitamista; täytyy mukautua välttämättömyyksiin ja käyttää niitä hyväkseen. Se pitää paikkansa tänäkin päivänä - huomattakoon - myös kaikkein voimakkaimmissa valtioissa. Tältä pohjalta poliitikko lähtee muovaamaan huomispäivää. Pisimmälle pääsee se, joka kykenee yhdistämään isänmaansa toiveet poliittisesti mahdolliseen. Utopia ei ole mikään poliittinen ohjelma.

Tämä kokous on järjestetty Suomen ja Neuvostoliiton solmiman välirauhasopimuksen 20-vuotispäivän johdosta. Tilaisuus antaisi tietenkin aiheen kosketella sekä sotaa edeltänyttä että sen jälkeistä aikaa. Aineistoa siihen riittäisi. En kuitenkaan viivy pitemmälti kysymysten `mitä` ja `miksi` parissa. Mutta yksi näkökohta itsenäisyytemme alkuvuosikymmenien ulkopolitiikassa ansaitsee tarkempaa käsittelyä, koska sillä on erittäin tärkeä merkitys nykyhetkelle ja tulevaisuudellemme. Kysymyksessä on puolueettomuuspolitiikka.

Kun sodan aikana, v:n 1943 lopulla, pidin esitelmän Suomen asemasta Tukholmassa Ruotsin valtiopäivätalossa, kuvailin Suomen ulkopoliittista kehitystä ja totesin, että 1930-luvun alussa Suomi omaksui Neuvostoliittoon nähden puolueettomuuslinjan, jota se pyrki koko 1930-luvun määrätietoisesti noudattamaan ja kehittämään. Suomi, jonka puolueettomuustahto oli vakavaksi tarkoitettua, vartioi erityisesti vuosina 1937-39 puolueettomuuttaan ja halusi estää kaikki teot, jotka olisivat antaneet Neuvostoliitolle aihetta epäilyksiin. Niin puhuin ja niin ajattelin. Esitykseni oli kuitenkin yksipuolinen, mikä johtui siitä, että olin yhtä kokematon kansainvälisissä asioissa kuin valtaosa Suomen kansaa. Pidin poliittisena todellisuutena viralliseksi selitettyä poliittista kannanmäärittelyä ymmärtämättä, että puolueettomaksi ilmoittautuminen ei meidän oloissamme ollut yksipuolinen ratkaisu. Perusvirhe, johon tein itseni syypääksi, oli se, että en ottanut lukuun, miten Neuvostoliitto suhtautuu puolueettomuusvakuutuksiimme. Politiikassa on varsinkin silloin, kun se on tunnepitoisesti viritettyä, yleensäkin vaikeaa asettua toisen osapuolen asemaan, vaikka menestyksellisen politiikan edellytyksenä on pyrkiä näkemään, miten tuo toinen osapuoli tarkastelee esim. turvallisuuskysymystään, kansallisista kysymyksistä tärkeintä. Kun nyt yli kahden vuosikymmenen jälkeen yritämme asettua Neuvostoliiton asemaan, voimme Hitlerin v. 1941 Neuvostoliittoon kohdistaman hyökkäyksen valossa ymmärtää sen huolestuneisuuden, mitä Neuvostoliitto tunsi ja mitä sen piti tuntea 1930-luvun lopulla turvallisuutensa suhteen.

Lähtökohtani Suomen virallista politiikkaa kuvatessani on vielä tänäänkin käsitys, että sen vilpittömänä pyrkimyksenä oli puolueettomuus mahdollisen sodan varalta. Pääministeri Cajander oli rauhan mies. Hallituksessa oli voimakas sosiaalidemokraattinen edustus. Tällä puolueella oli 1920- ja 1930-luvulla järkevämpi idänpolitiikka kuin siitä oikealla olevilla ryhmillä. Hallituksen puolueettomuuspyrkimyksen ilmauksena oli mm. kieltäytyminen hyökkäämättömyyssopimuksen solmimisesta Hitlerin Saksan kanssa. Samaa tarkoitusta palveli myös yritys kansallissosialismia ihailevan IKL-puolueen lakkauttamiseksi. Näin jälkeenpäin kuitenkin nähdään, että myös virallisen Suomen suhtautuminen Saksaan oli ilmeisessä ristiriidassa puolueettomuuslinjan kanssa. Neuvostoliitto kiinnitti siihen vakavaa huomiota, mikä Suomessa jo 1930-luvulla tiedettiin.

Mutta varmaankin paljon enemmän kuin maamme virallisissa piireissä uskottiin, Neuvostoliiton epäluulot kohdistuivat Suomen yhteiskunnassa varsin yleisiin itäiselle naapurimaalle vihamielisiin, jyrkästi puolueettomuuspyrkimyksiä vastustaviin mielialoihin. Nämä vapaassa kansalaistoiminnassa laajalle levinneet, usein räikeitäkin muotoja saaneet ilmiöt söivät eniten maata virallisen puolueettomuussuuntauksen alta. Olen jo maininnut mustapaitaisen ja mustasydämisen IKL-puolueen. Eräs tämän puolueen kansanedustaja lausui olevansa aina sen puolella, joka on Neuvostoliittoa vastaan, muuta ei hänen tarvinnut ulkopolitiikasta tietää. Tämä ei ollut yksinäinen ääni, se oli melko laajojen suomalaispiirien tunnus.

Ja lopputulos oli puolueettomuuspolitiikkamme luhistuminen talvisodan alkaessa. En hyväksy yhden syyn teoriaa historiallisen tapahtumasarjan selvittämiseksi, mutta väärässä en voi olla, jos totean, että yhtenä vaikuttavana syynä talvisotaan oli, että äärimmilleen kiristyneessä kansainvälisessä tilanteessa puolueettomuuspolitiikkaamme ei luotettu. Sodan aikaisen selitysperusteen mukaan - se lienee eräille vieläkin viimeinen sana - ainoa syy on ollut Neuvostoliiton halu bolsevisoida Suomi. Vuoden 1944 jälkeisten kokemustemme nojalla tästä ei pitäisi olla niinkään varma. Hitlerin varjo oli 1930-luvun lopulla langennut päällemme, eikä Suomen yhteiskunta kokonaan voi vannoa olleensa vapaa siihen kohdistuneesta tietystä myötätunnosta.

Sota oli meille kova koulu. Benjamin Franklin on sanonut, että kokemus on kallis koulu, mutta hullut eivät käy mitään muuta koulua. Tämä ajatelma, joka ei tietenkään täysin sovi meidän tapaukseemme, muistui mieleeni, kun eräs hyvä ystäväni ja ikätoverini kertoi äskettäin, että hänen maisterityttärensä oli luettuaan Olavi Paavolaisen `Synkän yksinpuhelun` tullut hänen luokseen ja sanonut: "Kylläpä olitte höyrypäistä porukkaa."

Kun mainitsin siitä ristiriidasta, joka 1930-luvulla vallitsi valtionjohdon puolueettomuustahdon ja merkittävien kansalaispiirien siitä poikkeavien käsitysten välillä, ajattelin, että meillä tänä päivänä paremmin ymmärretään, mitä kansakunnalle merkitsee, että sen omaksumaa politiikkaa kohtaan tunnetaan ulkomailla luottamusta. Tietenkin nyt ovat asiat sanomattoman paljon paremmin kuin 1930-luvulla, mutta meillä on omat `bourbonimme`, jotka puhuvat `perivihollisesta`, väittävät sen odottavan vain sopivaa aikaa valloittaakseen Suomen ja ilomielin yhtyvät ulkomailla levitettyihin mielettömyyksiin, kuinka Suomen ulkopolitiikan johdon tunnuslauseena muka on: meidän jälkeemme venäläiset. Tämän ahtaan ryhmän rehellisyyden kunniaksi on kuitenkin sanottava, että he eivät väitäkään hyväksyvänsä virallista ulkopolitiikkaamme. Heille Paasikivi oli ylimenokauden poliitikko, jonka `linja` on mennyt hänen mukanaan hautaan. Mutta en luule olevani väärässä, jos arvelen, että heitä jo nyt ahdistaa päättymättömän tunnelin kompleksi. He voivat jatkaa kulkuaan, mutta tunneli ei lopu. Valoa ei ala näkyä muutoin kuin että käännytään takaisin.

Mutta sen lisäksi on noussut erikoislaatuinen keskipolven sivistyneistöä edustava ryhtiliike, joka suomii virallista ulkopolitiikkaamme kansallisten arvojen heitteillejättämisestä, myöntyvyydestä jne. sekä vaatii, että meillä tulee olla ulkopoliittinen oppositio, meidän tulee vaihtaa hevosia tai edes kerran panna kova kovaa vastaan. Kun esitin kantanani, että moiset perusteettomat syytökset ja löysät vaatimukset ulkopolitiikan muuttamisesta ovat maalle vahingoksi, väitettiin, että haluan kahlita sananvapautta. Hyvänen aika, enhän minä toki `vapaata sanaa` halua kahlita, niin vapaata kuin se meillä onkin. Huoleni oli seuraava. Minulla on maan etuja valvoessani ollut tapana ulkomailla ja ulkomaille vakuuttaa, että Suomen kansa - tunnetuista poikkeusilmiöistä en ole puhunut, ne ovat itse pitäneet siitä huolen - on virallisen ulkopolitiikan takana. Tämä asenne ja kanta on minusta ollut tärkeä ja hyödyllinen. Mutta sitten kootaan ryhmä tittelinsä puolesta edustavia kirjallisia keskipolven ihmisiä, jotka istuvat suruttomia pitoja Aulangolla ja saattavat julki jyrkän arvostelunsa ulkopolitiikastamme sekä vaativat sen muuttamista. Minun omaksumani asenne oli täten sortunut. Niinpä kirjoitinkin erään kirjan kustantajalle: "Olen joutunut usein asemaan, jossa minun on ollut sanottava, onko Suomen kansa ulkopolitiikkamme takana. Ennen Jugoslavian-vierailua mm. annoin haastattelun ja siinä vakuutin, että politiikkamme onnistumisesta antaa hyvän takeen se, että nyt sen takana on yhtenäinen kansalaismielipide. En ole niin suuri valehtelija isänmaankaan puolesta, että olisin voinut tämän sanoa kirjanne luettuani."

Ei siis ole kysymys sananvapauden kahlitsemisesta. Jos historian kovat opetukset eivät kasvata maan kansalaisia vastuuseen maan tulevaisuuden suhteen, ei pakkotoimin ole mahdollista sulkea tyytymättömien suuta. Mutta säädyllisyyden vuoksi olisi toivottavaa, että ne, jotka vaativat ulkopolitiikan muuttamista, eivät vetäytyisi savuverhon taa, minkä eräät heistä tekevät vannoessaan alituisesti Paasikiven nimeen. Parempaa ja rehellisempää olisi, että he avoimesti julistaisivat sitä uutta ulkopolitiikkaansa. Silloin heidän kanssaan voisi keskustella siitä, mihin he pyrkivät tai mihin heidän neuvojaan noudattamalla jouduttaisiin. Voitaisiin myös todeta heidän kannatuksensa laajuus, niin ettei ulkomailla syntyisi vääriä käsityksiä, mitä tämä haamujen armeija todella merkitsee. Kirjaan ja puolueettomaan julkaisuun painettu teksti näet ilmoittaa sanottavansa yhtä pontevasti, olivatpa sen ajatusten takana laajat kansalaispiirit tai vain kourallinen vastuusta vapaita haihattelijoita. Vaikutus on yhtä vahingollinen.

Kuten helposti havaitaan, olen sitä mieltä, että meidän maamme politiikassa on vallitsevana ulkopolitiikka. Se on muuten nykyään vallitsevana kaikkialla maailmassa. Tämä käsitykseni ei merkitse sitä, etten antaisi erittäin suurta arvoa sille, että maan sisäpolitiikka on hyvässä järjestyksessä. Myönnän, että oikeassa ovat myös ne, jotka sanovat, että menestyksellisen ulkopolitiikan ehto on maan sisäpoliittinen vakaisuus ja rauha. Mutta jos se on ostettava ulkopoliittisen turvattomuuden kustannuksella, en ole kaupanteossa mukana. Kun kerran puolileikilläni sanoin, että jos ulko- tai sisäpolitiikasta toisen pitää olla rempallaan, olkoon se sitten sisäpolitiikka, ovat jotkut vakavastikin otettavat ihmiset väittäneet, että en anna arvoa terveelle sisäpolitiikalle. Se ei ole totta. Sitä paitsi pitää-teonsanan varaan ei saa suuria päätelmiä rakentaa. Kerran Sisä-Suomessa tuli poliisi kylään, jossa tiesi keitettävän pontikkaa, meni pahimmin epäillyn miehen luo ja sanoi: "Täällä pitäisi olla pontikkatehdas." Mies vastasi: "Niin pitäis, mutta kun ei ole."

Kun puheeni otsikossa on sana `minne`, joka on siihen otetuista kolmesta sanasta tärkein, lienee sallittua, että käsittelen erästä kipeää ja minulle henkilökohtaisesti suurta huolta ja mielipahaa aiheuttanutta asiaa.

Viime vuosien poliittisten ja taloudellisten vaikeuksiemme aikana ovat lisää kantavuutta saavuttaneet mielipiteet, joissa ilmaistaan tarve palauttaa ns. punamultayhteistyö valtioelämämme käytännölliseksi toiminnanlinjaksi. Seurattuani esim. lehdistökeskustelua ja poliitikkojemme puheita havaitsen sanotun, että sosiaalidemokraateille on palautettava heiltä riistetty oikeus yhteisten asioittemme hoitoon. Tämä edellyttää - mainitaan tällöin - että sos.dem-puolueelle mahdollisimman viralliselta taholta myönnettäisiin `synninpäästö` ulkopoliittisen kelpoisuuden suhteen. Sanotaan, että nimenomaan tasavallan presidentin tehtävänä olisi vaikuttaa siihen, että epäluulot hälvenisivät siellä, missä luoteisen naapurimaan sosiaalidemokraattien asenteita kansainvälisissä asioissa tarkkaillaan ymmärrettävän kiinnostuneesti. Viimeksi pitämässään puheessa uusi sosiaalidemokraatti, tri Pekka Kuusi vetosi voimakkaasti minuun, jolta samoin kuin omalta puolueeltaankin hän toivoi uusia aloitteita.

Vaikka minua saatetaan syyttää puuttumisesta asiaan, joka ei minulle kuulu, jos yritän vaikuttaa jonkin puolueen käsityksiin sen hakiessa uutta tietä poliittisen vaikutusvaltansa lisäämiseksi ja asemansa uudelleen kartoittamiseksi, en käsitä loukkaavani ketään, jos vastaan silloin kun minulta rehellisesti kysytään. Pekka Kuusen esittämän rauhanvetoomuksen toivoisin ennen muuta tekevän vaikutuksen hänen omassa kentässään. Silloin kun hänen näkemistapansa kansainvälisestä tilanteesta ja Suomen asemasta yleistyvät hänen valitsemassaan poliittisessa työyhteisössä, luulisin jo ratkaisevaa paljon voitetun suomalaisen kansalaisrauhan ja -kokonaisuuden kannalta. Enkä epäile, että Kuusen realistisesti suorittama asenteiden uudelleenmäärittely, joka niin suuresti poikkeaa takavuosien sos.dem.-kaavasta, saavuttaa vastakaikua myös siellä, mihin esitetty vetoomus niin ikään tarkoituksellisesti tähdätään, siis Neuvostoliitossa. Valitettavasti vain taitaa olla niin, että sosiaalidemokraattien omasta leiristä kantautuneet toiveikkaat uudet kevätäänet eivät vielä ole saavuttaneet riittävää kaikupohjaa heidän omassa keskuudessaan. Se, mitä puolueen puheenjohtaja Rafael Paasio ja häneen lujasti tukeutuva Kuusi sekä tamperelainen Kansan Lehti ja sen ympärillä olevat piirit yrittävät rakentaa, näkyy yhtä innokkaasti revittävän toisaalla samanaikaisesti hajalle. Tämä asenteiden epäloogisuus on tavallaan hämmästyttävää, koska sivullinen ei voi käsittää, minkä vuoksi nimenomaan puolueen kansainvälisiä suhteita normalisoimaan pyrkivä enemmistö - minulle on sanottu että se on enemmistö - aina tuntuu joutuvan tappiolle niiden toimesta, joilla ei pitäisi olla virallista asemaa puolueensa päätäntäelimissä.

Kun siis minulta on tiedusteltu, voinko tehdä jotakin vastaan tullakseni, sanon, että tulen vastaan puoliväliin ja tarpeen vaatiessa sen ylikin. Miksi juuri minä olisin yhteistyön vihollinen? Olen istunut pääministerinä ja ministerinä yhteishallituksissa sosiaalidemokraattien kanssa kauemmin kuin yksikään toinen suomalainen. Tiedän hyvin, että tällä argumentilla ei kovan tullen pitkälle päästä, mutta olen tähän halunnut viitata sen vuoksi, että minulle on tästä yhteistyöstä jäänyt hyvät muistot, osittain sen tuloksellisuuden vuoksi (esim. elinkustannusindeksi kohosi v:sta 1951 v:n 1955 loppuun vain 1 %), osittain sen vuoksi, että jouduin tätä yhteistyötä niin lujasti puolustamaan milloin oikeistoa milloin maalaisliittoa vastaan. Nykyisessäkin asemassani haluan toimia yhteistyön aikaansaamiseksi sosiaalidemokraattien kanssa. Sos.dem.-puolueen ja koko maan etu kuitenkin vaatii, että mitään ei tehdä maan ulkopolitiikan primäärisyyden, ensisijaisuuden kustannuksella. Se ei näet onnistu.

Viime aikoina on siis ilahduttavasti nähty, että myös sosiaalidemokraateista valmistautuu kantavia voimia tämän meitä yhäti painavan epäsovun taakan siirtämiseen kansakunnan hartioilta. Toivon hartaasti, että nämä voimat hyväksytään vihdoin sosiaalidemokraattien omassa leirissä, jolloin puolue tulee näkemään, että sikäläisissä `juhlapuheissa` minun henkilöni automaattisesti siirtyy toisarvoiseen asemaan. Olen muuten viime vuosina ihmetellyt, miksi minun ei sallittaisi olla virallisen ulkopolitiikan linjalla.

Puolueettomuuspolitiikkamme onnistuminen edellyttää, että meihin luotetaan. Tämän luottamuksen hankkiminen on hallituksen, poliittisten puolueiden, puolustuslaitoksen ja koko kansan asia. Me voimme julistaa ystävyyttämme, vakuuttaa puolueettomuuttamme, ja vedota perinteisiimme, mutta jos siihen ei luoteta, valuu vaivannäkömme hukkaan. Vanhat ohjelmat eivät auta. Selaillessani Paasikiven muistelmia sattuivat silmiini tunnetun sosiaalidemokraattisen kansanedustajan Yrjö Mäkelinin sanat v:n 1914 valtiopäiviltä: "Porvarillisten politiikka on tähän asti tarkoittanut vanhojen papereiden hakemista ja niiden tutkimista. Tämä työ ei meitä auta." Totta on, että tämänkään päivän politiikassa ei selvitä `vanhoilla papereilla`, sillä kansan turvallisuus ei ole siinä, mikä on ollut ja mitä on yritelty, vaan siinä, mikä nyt on ja mikä on rehellinen pyrkimyksemme nyt ja vastaisuudessa.,

Tänä aikana, jolloin maailmankuvamme muuttuu ja kehittyy yllättävän nopeaan, ihmisiltä ja kansoilta vaaditaan ajan merkkien vaarinottamista ja ennakkoluulottomuutta. Tavallisin virhe politiikassa on se, että itsepintaisesti pidetään kiinni edellytyksistä, joiden aika on jo ohi ja halutaan välttyä henkilökohtaisesti epämiellyttäviltä johtopäätöksiltä. Suomen osalta on sanottava, että ne kuvitelmat, joihin verhottu ja salamyhkäinen epäluulon kylväminen Suomen ja Neuvostoliiton luottamuksellisen yhteistyön tielle perustuu, ovat auttamattomasti utopiaa, joka ei kelpaa poliittiseksi ohjelmaksi. Tuo turha touhu onkin kenties henkilökohtaisen pettymyksen, kaunan ja kateuden manifestaatio, ele, mielenosoitus. Tietyille henkilöille sen terapiana ja henkisenä huojennuksena kylläkin soisi, mutta tietyssä asemassa olevien omaksumana se on jarru suotuisan poliittisen tasoittumisen tiellä.

Kun Paasikivi marraskuussa 1944 aloitti välirauhanehtojen toteuttamisen laakson pohjasta joka oli syvä kuin rotko, sai hän ja saimme me hänen hallitustoverinsa toimia epäkiitollisissa oloissa. `Ruskeakielinen` oli se herjaava mainesana, jonka me usein saimme kuulla ja nähdä. Ei ole suinkaan katkeruutta, että tällaisen ikävän seikan palautan mieleen, vaan se on osoitus juuri siitä, että asiasta voidaan nyt puhua ilman katkeruutta. Asiat eivät suinkaan aina menneet niin mutkattomasti ja vaivattomasti kuin nyt 20 vuoden kuluttua kaikki näyttää tapahtuneen. Mutta esim. neuvotellessani pääministerinä, ulkoasiainministerinä ja tasavallan presidenttinä Neuvostoliiton edustajien kanssa olen aina saanut ja voinut esittää Suomen kannan avoimesti ja kiertelemättä, keskustelut ovat olleet korrekteja ja asiallisia, painostusta ei ole esiintynyt eivätkä tehdyt sopimukset ole olleet Suomen etujen vastaiset. Minun ei ole koskaan tarvinnut orjailla, nöyristellä tai toimia vastoin kansallista arvokkuutta. Näin on ollut neuvotteluissa myös Stalinin, Vysinskin ja Molotovin kanssa. Nykyisten Neuvostoliiton johtomiesten keskuudessa minulla on runsaasti henkilökohtaisia ystäviä, joten yhteistyö on kestävällä pohjalla.

Minun piti kerran lähteä lomalle Neuvostoliittoon. Luokseni saapui eräs oikeistolainen ministeri, jolla oli aluksi pikkuasioita, mutta oivalsin pian, että pääasia oli huoli tulevan matkani suhteen. Hän sanoi näet, että hänen puolueensa piirissä on levottomuutta matkani vuoksi, pelätään näet, että joudun antamaan sen aikana periksi Neuvostoliiton vaatimuksille. Taisin hiukan kirkastua kun vastasin: "Olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että en ole koskaan joutunut matkustamaan Moskovaan jotakin antamaan, vaan olen aina sieltä jotakin saanut. Ja minulla on sen verran poliittista älyä, että jos uskoisin, että Suomen on Moskovassa jotakin annettava, en sinne suinkaan minä menisi, vaan lähettäisin sinut." Siihen se oikeiston huoli päättyi.

Kun yhteistyö Suomen ja Neuvostoliiton välillä kaksikymmentä vuotta sitten aloitettiin, katsoivat monet sen pakonomaiseksi, meille ulkoapäin sanelluksi. Paasikivi näki kuitenkin selvästi, että aktiivinen yhteistyö Neuvostoliiton kanssa on meille suotavaa ja kaikkien ponnistelujen arvoista. Tämän käsityksen on kuluneitten vuosien kehitys vahvistanut oikeaksi. Yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa ei voida enää pitää minkäänlaisena pakon sanelemana välitilana. Se on kansallisen etumme mukaista ja siksi se on jatkuvasti Suomen politiikkaa. Me voimme olla erityisen iloisia siitä, että luottamukseen perustuvan ja luottamusta nauttivan idänpolitiikkamme turvin ja yhteydessä me voimme ylläpitää ja kehittää yhteistyötä lännen kanssa, johon suuntaan meillä on niin paljon historian ja elämänkäsitysten luomaa yhteenkuuluvuutta.

Päivälleen 20 vuotta sitten pidin yleisradiossa puheen Suomen uudesta asemasta ja sen velvoituksista. Pyrkiessäni edellä mainitsemassani sodan aikaisessa esitelmässä, jonka pidin Tukholmassa, hahmottelemaan Suomen ulkopoliittista suuntausta sodan jälkeen olin päämääräksi asettanut Suomen puolueettomuuden. "Suomen etu ei voi olla, että se on jonkin suurvallan äärimmäisenä Venäjän rajalla olevana ja ensimmäiseksi vihollisen jalkoihin joutuvana liittolaisena. -- -- Liioin emme voi rakentaa tulevaa ulkopolitiikkaamme Venäjän ja sen nykyisten liittolaisvaltioiden ennusteltuun epäsopuun. Jos tuo epäsopu todella syntyisi, Suomi olisi kuitenkin joutunut Venäjälle vihamielisen suurvaltaryhmän alituisesti taistelevaksi, eteen työnnetyksi tukikohdaksi."

Kun välirauhasopimuksen jälkeen pääsin esittämään käsitykseni yleisradiossa, rakentuivat ne tämän sodanaikaisen puheeni pohjalle. Päätin puheeni: "Suomen kansa on sille määrätyn uuden poliittisen tien alussa. Valmiit, leveät tiet on meiltä suljettu, meidän on rakennettava yli soiden ja vaarojen uusi tie kansalliselle elämällemme. Onneksi me olemme raivaajakansa, joka sivujensa sitkeydellä ja henkisellä kestävyydellään tulee selviämään niistäkin vaikeuksista, jotka tulevaisuudella on meidän varallemme."

Puheeni oli mielestäni realistinen mutta voimakkaan optimismin sävyttämä. Kun tarkastelemme kuluneita kahta rauhan vuosikymmentä, voimme olla erittäin tyytyväisiä siihen kehitykseen, mikä maassa on tapahtunut. Jos sodan tiettyjen ihmisten sydämeen jättämät haavat olisivat täysin parantuneet, olisivat saavutuksemme varmaan olleet vielä suuremmat. Pyytäisin niitä, jotka eivät myötäile rauhan ulkopolitiikkaamme, muistamaan roomalaisen historioitsijan Liviuksen sanat: "Kaikista onnettomista valtioista onnettomin on se, joka ei voi hyväksyä rauhaa eikä voi kestää sotaa."