Pääministeri Kekkonen: Herra puhemies! Kun etsimme syitä siihen, että meidän budjettimme menopuoli on päässyt ryöstäytymään irti ja paisumaan niin suureksi, että valtiomme kantokyky ei sellaista sallisi, on ilmeisesti yhtenä tekijänä, johon ei ole riittävästi kiinnitetty huomiota, pidettävä sitä seikkaa, että meillä on tullut suorastaan säännönmukaiseksi tavaksi ratkaista suuret ja menoja aiheuttavat lainsäädäntökysymykset tulo- ja menoarvion käsittelyn ulkopuolella. Kun jokin ministeriö valmistelee jonkin suuren asian, on se tavallisesti kiirehtinyt esittelemään valmiiksi saamansa esityksen hallituksessa ja esitys eduskunnalle on välittömästi tämän jälkeen annettu. Tämä esitys on saattanut tietää miljardien markkojen lisämenoa valtiolle, mutta se ei ole joutunut valtiovarainvaliokunnassa edes käsiteltäväksi. Eduskunta on tämäntapaisen esityksen perusteella käsitellyt kysymyksen kiinnittämättä huomiota sen valtiotaloudelliseen vaikutukseen ja tästä nimenomaisesti on johtunut se, että riittävän kontrollin puuttuessa valtion menotalous on päässyt paisumaan tavattoman suureksi (Eduskunnasta: Oikea johtopäätös!). On tietysti tunnustettava kernaasti, että näin läpiviedyt lait ovat yleensä hyviä ja, miksei, tarpeellisia lakeja, mutta niiden syntymisvaiheessa ei ole tutkittu, onko yhteiskunnalla ollut varaa näiden lakien toteuttamiseen. Toimeliaan ja oman hallitusalansa edistämistä tarmokkaasti ajavan ministerin kannalta on tietysti tämäntapainen menettely ollut suorastaan ideaalinen, mutta kokonaisuuden eduista huolehtimista ei ole valitettavasti tämäntapaisen järjestelyn vallitessa voinut valvoa.

Kuinka suurista summista tässä on todella kysymys? Olen antanut valtiovarainministeriön kansantalousosaston laskea, kuinka paljon valtiolle ovat aiheuttaneet lisämenoja sellaiset lainsäädäntötoimenpiteet, jotka ovat tapahtuneet ulkopuolella tulo- ja menoarvion käsittelyn, ja tämä osoittaa, että neljä vuoden aikana, vuoden 1945 lopusta lähtien, on eduskunnassa hyväksytty lakeja, jotka ovat tienneet valtiolle 17,685 milj. markan lisämenot ja kun otetaan huomioon, että tämä laskelma eräältä osalta on valmistettu sen aikaista rahanarvoa mittapuuna käyttäen, voimme todeta, että kaikki nämä menot, jotka ovat valtiolle aiheutuneet ulkopuolella budjettikäsittelyn, ne edustavat tätä nykyä lähes 20 % koko meidän talousarviomme loppusummasta.

Hallituksen on ollut tämäntapaisen lainsäädäntötoimenpiteen jälkeen pakko ottaa lakisääteisinä menoina lain aiheuttamat lisäkustannukset valtiolle ja tästä nimenomaisesti on aiheutunut se, että kontrolli on revennyt. Ymmärrän hyvin, että minkä tahansa valtiovarainministerin on vaikea olla mukana siinä kilpajuoksussa, jossa toiselta puolelta hallitus ja eduskunta ovat menoja lisäämässä ja valtiovarainministeriö tuloja etsimässä, monta kertaa sillä tuloksella, että riittäviä tuloja ei tahdota löytää.

Mutta on merkittävää, että tällainen ilmiö ei ole ominaista yksinomaan Suomen valtiotalouden hallinnolle. Äskettäin suoritettiin Ruotsissa talousarvion lähetekeskustelu, jonka aikana Ruotsin valtiovarainministeri Sköld, jonka meidän sosialidemokraattimme varmasti hyvin tuntevat, lausunnossaan mainitsi: "Minä en omalta osaltani tule tekemään päätöstä mistään reformeista, ennenkuin vaadittavat rahat ovat tiedossa. Voidaan hyvin suunnitella toimenpiteitä, niinkuin monet toivovat. Voidaan tehdä ehdotuksia reformien toteuttamiseksi ja kuvitella, että yhteiskunta voi ne tulevaisuudessa kestää, mutta päätös siitä, voidaanko rahat tämäntapaisiin tarkoituksiin käyttää, se on tehtävä sen jälkeen, kun on nähty, onko olemassa rahoja, yhtä vähän kuin voidaan tehdä päätöstä siitä, että käytetään valuuttoja esim. bensiinin hankkimista varten, jos valuuttoja ei ole. Minä luulisin, että se vaihe, johon me nyt valtiotalouden aseman tarkastelussa olemme päässeet, pakottaa meidät joka tapauksessa ajattelemaan asiasta samalla tavalla kuin valtiovarainministeri Sköld Ruotsissa on tehnyt, ja jos tämä vaihe, joka nyt on meidän edessämme, saa aikaan sen, että hallitukset ja eduskunta kieltäytyvät käsittelemästä suuria, monia miljardeja tuottavia lisämenoja muutoin kuin joko tulo- ja menoarvioesityksen yhteydessä tai sillä edellytyksellä, että rahat todellakin on tiedossa näiden reformien toteuttamiseen, niin paljon hyvää on tulevaisuutta silmällä pitäen saavutettu.

Minun täytyy muutamalla sanalla puuttua siihen maalailuun, jonka ed. Varjonen täällä äsken suoritti. Hänen puheenvuoronsa sisältönä oli uhata meitä kaikkia inflatiolla ja osoittaa, että se on hallituksen vika, kun tällainen inflatio sitten myöhemmin tapahtuu, niinkuin hän ilmeisesti odottaa. Täällä on puhuttu jo aikaisemmin edellisessä keskusteluvaiheessa inflatiomielialasta, joka maassa muka on syntynyt hallituksen liioitellusti hälyttävien tietojen perusteella valtion finanssiasemasta, ja sitähän myöskin ed. Ahmavaara täällä pyrki todistelemaan. Hätäiset toimenpiteet - sanotaan - verojen korottamiseksi ovat aiheuttaneet suurta inflatiomielialaa koko kansan keskuudessa. Minun täytyy sanoa, että on totta, että epäluottamus hinta- ja palkkatason säilymiseen on olemassa. Mutta mikä sen on synnyttänyt? Ed. Varjonen on liian vaatimaton, hyvin paljon liian vaatimaton, jos hän ei ota itselleen suurta osaa tästä kunniasta sen onnettoman 7,5 % palkkapäätöksen perusteella, mikä suoritettiin edellisen hallituksen toimesta ja joka todellakin pani alulle ne palkkaliikehtimiset, joiden hallitsemisessa olisi työtä mille hallitukselle tahansa (Eduskunnasta: Aivan oikein!). Mutta toiselta puolen täytyy sanoa, että kun tarkastellaan tätä nykyistä tilannetta inflatiomielialan syntymisen syiden pohjalta, niin minun täytyy sanoa, että sekä sosialidemokraattinen että kokoomuspuolueen lehdistö on tietoisesti kiihoittanut tämän tapaisen mielialan syntymistä (Eduskunnasta: Se ei ole totta!). Minulla on leikkele eräästä kokoomuksen sanomapalvelun kaikille kokoomuksen sanomalehdille lähettämästä uutisesta. 15 päivänä huhtikuuta Helsingistä lähetettiin tämän tapainen uutinen: "Hallituksen tähänastinen palkkapolitiikka on herättänyt laajalti valmistuvaa inflatiomielialaa kansalaisten keskuudessa. Säästöpankeista saatujen tietojen mukaan ihmiset ovat alkaneet nostaa talletuksiaan sijoittaakseen ne muualle." (Eduskunnasta: Se on uutinen!). Se on uutinen, joka on kierrellyt kaikissa kokoomuslehdissä, ja sosialidemokraattisessa lehdistössä on saman tapaisia uutisia myöskin systemaattisesti esiintynyt (Ed. Hakkila: Tosiasioita, faktoja!). Erään sosialidemokraattisen sanomalehden toimittaja, joka myöhemmin lienee tämän tapaisen uutisen värkännyt, oli kääntynyt Säästöpankkiliiton toiminnanjohtajan, maisteri Levämäen puoleen ja tiedustellut, eikö tilanne todellakin ole sellainen, että nyt inflation pelosta säästöpankeista otetaan talletuksia ulos. Maisteri Levämäki oli vastannut, että näin ei asian laita ole, ja hän oli nimenomaan pyytänyt, että kun asianomainen toimittaja oli häneltä haastattelua halunnut, että hänen haastattelunsa todellakin julkaistaisiin ja sanottaisiin, että hän voi todeta, että mitään tällaista inflatiomielialasta johtunutta säästöjen poisottamista pankeista ei ole tapahtunut. Mutta tätä haastattelua ei sanomalehtiin otettu. Sillä tavalla harkitusti pyritään synnyttämään tuollaista vaarallista mielialaa, ja jos se sitten saadaan tämän puuhailun ansiosta syntymään, sitten voidaan sanoa, niinkuin ed. Varjonen halusi sanoa ja niinkuin varmasti tultaisiin sosialidemokraattisessa sanomalehdistössä sanomaan, että "syyhän on kokonaan Kekkosen kunnokkaan hallituksen."

Mutta ei vielä tällä hyvä. Äskettäin on voitu todeta se, että on joitakin hinnankorotuksia tapahtunut, ja näiden hinnankorotusten perusteella sanotaan, että tämä on aiheutunut siitä, että hallitus on jo ryhtynyt nostamaan puuvillatuotteiden hintoja, kenkien hintoja j.n.e., ja näiden hinnankorotusten perusteella sanotaan, että hallitus toimii taitamattomasti korottamalla hintoja juuri tähän aikaan, jolloin pitäisi herättää luottamusta markan arvoon. On mielenkiintoista tarkastella esim. kysymystä kenkien hintojen osalta. Siinä suhteessa ei nykyinen hallitus ole tehnyt mitään päätöstä, mutta edellinen hallitus kyllä on tehnyt tässä suhteessa päätöksiä, jotka ovat johtaneet hintojen korotuksiin, mutta syy on tietysti nykyisen hallituksen, joka lietsoo inflatiomielialaa taitamattomalla ja tyhmällä toimenpiteellään, niinkuin minä äsken juuri puhuin (Ed. Hiltunen: Ehkä herra pääministeri selittää, mistä edellisen hallituksen päätökset johtuvat?.) Kotimaiset vuodat vapautuivat hintasäännöstelystä viime joulukuun lopulla. Tuottajat nostivat silloin hintoja, mutta tehtaat eivät ostaneet uusilla hinnoilla lainkaan vuotia. Hinnantasaustoimikunta päätti 18 päivänä tammikuuta tätä vuotta lopettaa ulkolaisten vuotien hinnantasauksen helmikuun alusta lähtien, joten ulkomaisten vuotien hinta nousi noin 50 %:lla. Päätös perustui hallituksen talousvaliokunnan kantaan ja, niinkuin me tiedämme, hallituksen talousvaliokunnan puheenjohtajana toimi silloinen ministeri Varjonen. Nahka ja jalkineet vapautettiin valtioneuvoston päätöksellä 27 päivältä helmikuuta hintasäännöstelystä maaliskuun alusta lukien, ja näin ollen se hintojen nousu, josta nykyistä hallitusta syytetään, se on aiheutunut edellisen hallituksen tekemien päätösten perusteella, mutta kaikesta tästä tehdään kuitenkin se mainitsemani johtopäätös, että nykyisen hallituksen toiminta näissä kysymyksissä osoittaa tavatonta taitamattomuutta ja elävien ihmisten tarpeiden väheksymistä. (Ed. Hakkila: Eduskunta lopetti vuotien hinnat!). Tässä yhteydessä on mainittava, että hallitukselle kyllä on tullut tieto siitä, että perusteettomia hintojen korottamisia on eräissä tapauksissa tapahtunut. Niitä on minun ymmärtääkseni tutkittava ja kaikkiin tarpeellisiin ja mahdollisiin toimenpiteisiin on ryhdyttävä, sillä moinen itsekäs menettely kyllä totisesti aiheuttaa sellaista mielialaa, joka ei meidän rahanarvon säilymisen kannalta ole oikein. Me olemme voineet myöskin lukea sanomalehdistä tietoja, että hallitus on suunnitellut sellaisen erillisen autoveron asettamista, joka merkitsisi 100,000 markkaa veroa henkilöautolle ja uutinen on kiertänyt kautta maan sanomalehdistön. Jokainen käsittää, että mitään tällaista ei ole hallituksessa suunniteltu, mutta se on yksi osa siitä systemaattisesta työstä, jota hallitusta vastaan on suoritettu. Leivän hinta - niin muutama päivä sitten selitettin tässä kaupungissa - nousee aivan lähiaikoina; jauhoja koetettiin ostaa ja levottomuus levisi kansalaisten keskuuteen niin suurena, että hallituksen piti ilmoittaa, että leivän hinta ei nouse. Mutta tämäkin oli yksi osa siitä taistelusta, jota on suoritettu hallituksen valtiotalouden tevehdyttämistoimenpiteitä vastaan.

Kun tällainen systemaattisen uutistehtailun jälkeen sitten eduskunnassa todistetaan, että hallitus on synnyttänyt inflatiomielialan, niin asioista on annettu väärä kuva - lievästi sanoen. On myönnettävä, että levottomuutta taloudellisella alalla on sietämättömän paljon, mutta tätä levottomuutta eivät ole valtiotalouden tervehdyttämistoimenpiteet herättäneet, vaan valtion raha-asiat on todellakin saatettu siihen, että tervehdyttämistoimenpiteet ovat välttämättömiä. Levottomuutta herättää pelko siitä, että yhteiskunnassa ei ole riittävästi voimia suorittamaan tätä valtiotalouden tervehdyttämistä; se pitäisi myöskin kokoomuspuolueen eduskuntaryhmän herra puheenjohtajan tietää.

Kun me tarkastelemme hallituksen mahdollisuuksia yleensäkin huolehtia siitä, että valtiotalouden asema pidettäisiin turvattuna, niin minun täytyy sanoa, että vähemmistöhallituksella, niin edellisellä kuin nykyiselläkään, ei ole siihen parhaat mahdolliset edellytykset. Viime marraskuussa eräässä puheessani lausuin jotakin siihen tapaan, että niin paljon tunnustusta kuin silloiselle hallitukselle onkin syytä antaa sen toiminnasta hinta- ja palkkatason vakaana pitämiseksi, niin samaa ei voi sanoa sen kyvystä johtaa valtiotaloutta. Hallitukselta on täysin luisunut käsistään ote eduskunnan työn johtamiseksi. Valtion menot ovat sen vuoksi, että hallitus ei ole saanut eduskunnassa ääntään kuuluville, nousemistaan nousseet. Vähemmistöhallitus ei meidän oloissamme näy voivan tätä vakautumisemme kannalta tärkeää puolta menestyksellä hoitaa. Ja minä mainitsin lopuksi, että jos nykyinen hallitus ennen vaaleja nostaa palkkasäännöstelypäätöksen vastaisesti palkkoja ja panee inflatiovyöryn liikkeelle, joutuu se taloudellisessa suhteessa saman arvostelun alaiseksi kuin muutkin sodanjälkeiset hallituksemme, vaikka se on tähän mennessä yritteliäästi pyrkinyt tässä suhteessa toimimaan niistä poikkeavalla tavalla. - Tämä on valitettavasti totta, mutta tämä pitäisi kaikkien innokkaimpienkin edellisen hallituksen puolestapuhujien muistaa.

Ed. Hiltunenhan täällä tähän seikkaan siinä hallituksen puolustamisoffensiivin pääpuheessa, jonka hän edellisessä istunnossa suoritti, kiinnitti huomiota, ja ed. Hiltunen hänelle ominaisella suvereenisella helppoudella käsitteli myöskin valtion finansseja ja koetti selitellä asiat parhain päin. Hän arvosteli m.m. sitä, että lisämenoarvion loppusumma on niin suuri kuin mitä se on, ja väitti, että se on tämän hallituksen vika. Minun täytyy sanoa, että se on todella suuri, se on yllättävän suuri, ja se seikka, että se on niin yllättävän suuri, pakottaa jokaisen rehellisesti ja vakavasti etsimään keinoja, miten voitaisiin valtiotalous tämänkin jälkeen tervehdyttää. Sillä minun täytyy sanoa, että tämä loppusumma, joka lisämenoarviossa esiintyy, se kuitenkin perustuu sellaisiin tosiasioihin, että minä luulen, ed. Hiltusenkin olevan hyvin vaikea äänestää tämän lisämenoarvion menoposteja vastaan. Se on näin ollen siis suuri, mutta tässä lisämenoarviossa ei ole vielä, ed. Hiltunen, sanottavasti tämän hallituksen jälkeä. Numerot ja luvut, joista ed. Varjonen äsken niin mainiosti puhui, ne ovat kuitenkin edellisen hallituksen ajalta. Joko ne ovat suorastaan edellisen hallituksen päätöksiin perustuvat taikka ne ovat perintönä niistä hoitamattomista asioista, jotka olisi täytynyt hoitaa minkä hallituksen tahansa (Eduskunnasta: Aivan oikein!). Me voimme, tämän nykyisen hallituksen parjatut jäsenet, me voimme sanoa niin kuin vanhan testamentin kärsimyskertomuksen päähenkilö sanoi häntä nuhdelleelle Elifaalle, että "Hänen askelissaan on minun jalkani pysynyt" (Ed. Hakkila: Miksi ennen oppositiossa ollessanne arvostelitte entistä hallitusta?) - minä palaan siihenkin.

Ed. Hiltunen mainitsi puheessaan m.m., että valtiovallan korko- ja kuoletusmenot on aina otettu talousarvioon valtiokonttorin ehdotusten mukaisina eikä valtiovarainministeriössä ole näihin menoihin tehty minkäänlaisia supistuksia koskaan. Ja hän lisäsi vielä, että jos muuten olisi menetelty, se olisi raskas virhe. Minun täytyy kyllä sanoa, että hän on tullut tämän raskaan virheen tehneeksi ja erittäin vakavassa määrässä. Asiakirjojen mukaan nimittäin oli valtiokonttori vuoden 1950 talousarviota varten ehdottanut momentilla 19 Pl. III:4 "Lyhytaikaisen ulkomaisen velan suoritus" 600,600,000 markkaa, mutta hallitus otti tälle momentille ainoastaan 50,000,000 markkaa. Niinikään oli valtiokonttori ehdottanut uutta momenttia "korvauksista pidätettyjen määrien palauttaminen" ja sille otettavaksi 600 milj. markkaa. Tämän momentin hallitus pyyhki kokonaan pois talousarviosta. Tiedetään myös, että valtiokonttori on useasti huomauttanut valtiovarainministeriölle, että kansakoululainoihin tarvittaisiin monta sataa miljoonaa enemmän kuin mitä niihin oli varattu. Mutta tämä huomautus otettiin varteen ainoastaan hyvin vaatimattomassa muodossa. Aliarviointien tiedettiin jo näiden momenttien kohdalla tekevän noin 2 miljardia markkaa. Se, mitä entinen valtiovarainministeri Hiltunen tämän asian kohdalla sanoi, osoittaa, että hän ei muista, miten asianlaita on, tai hän koettaa pakottaa meidät tosiasiat unohtamaan. Me emme valitettavasti voi sitä tehdä, koska ne ovat tämäntapaisia.

Ed. Hiltunen edelleenkin katsoi, ettei arviomäärärahojen saattamista oikeisiin suhteisiin olisi saanut tässä lisämenoarviossa tehdä eikä m.m. siihen nojaten vaatia uusia veroja, uusia tuloja valtiolle. Hän luetteli useita tulomomentteja, joiden perusteella hän saattoi tehdä sen johtopäätöksen, että valtion tulot nousevat suuremmiksi, kuin mitä tulo- ja menoarviossa on edellytetty. On aivan varmaa, että ed. Hiltunen oli tässä oikeassa. Näiden tulomomenttien, ehkä muidenkin, kohdalla tulee nousua, mutta se on kyllä otettu huomioon (Eduskunnasta: Ne eivät näy  missään!). Täällä on sanottu, että kansakoulumenoissa tulee tapahtumaan kaikista supistamisyrityksistä huolimatta huomattavaa menojen lisäystä siitä, mitä menoarvioon on otettu ja muita ylityksiä tulee myös tapahtumaan, sen me varsin hyvin tiedämme etenkin arviomäärärahojen osalta. Tiedämme myös, että se lyhytaikainen velka, joka edellytetään valtiolle saatavaksi, se on vielä saamatta ja vuoden loppuun mennessä saattaa olla vaikea sitä saada. Sitä paitsi tulee muistaa, että lisämenoarvio on vielä syksyllä tarpeen ja sen vuoksi ei pidä ollenkaan pitää erehdyksenä sitä, jos tällä kertaa esitetään eräitä arviomäärärahojen ylityksiä, jotka olivat tiedossa jo tämän vuoden menoarviota laadittaessa. Täytyy sanoa vain, kuten sanoo suomalainen sananlasku, että ei pidä syödä oraan päälle, ei pidä olla vuorenvarma siitä, että oras varttuu viljaksi. Tätä pitäisi myöskin noudattaa valtiotaloudessa nimenomaan nykyisenä aikana, jolloin valtiotalouden tasapainon saavuttamista uhkaavat kiihdytetyt palkkaliikehtimiset.

Ministeri Sukselainen täällä mainitsi erään yksityiskohdan, jota en voi olla liioin palauttamatta edustajain mieleen. Hän mainitsi, että satoja miljoonia valtion käytettävinä olevia varoja oli sijoitettu pankkeihin, joista samoista pankeista valtion samaan aikaan piti lainata noin 3 % korkeammalla korolla varoja itselleen. Valtiolle aiheutui tästä paitsi siis kassatilanteen osalta vaikeutta myös suoranaisia lisämenoja. Se on asioiden hoitoa, jota ei minun ymmärtääkseni voi pitää hyvänä ja oikeana (Eduskunnasta: Eikö ed. Hiltunen tiedä? - Ed. Hakkila: Ei kuulu Hiltuselle!).

Täällä sekä ed. Varjonen että ed. Hiltunen edellisellä kerralla sanoivat, että hallituksen taholta esitettyjä varoituksia viime syksynä talousarviota käsiteltäessä ei otettu varteen, ja minun täytyy myöntää, minä myönnän mielelläni, että ed. Hiltunen viime syksynä varoitteli eduskuntaa: ei pitäisi niin löysällä kädellä lisätä menoja, kun ei ole tiedossa, kyetäänkö ne maksamaan. Mutta se, mikä tästä ed. Hiltusen menettelystä silloin puuttui oli se, että hän ei pannut tunnettua arvovaltaansa vaakalaudalle. Hän hankki kyllä, - minä sen silloin huomasin - hän hankki itselleen heikon alibin ja nyt hän sitä heikkoa alibia käyttää hyväkseen. Mutta se ei ole riittävä silloin, kun mies joutuu vastaamaan valtion varoista (Ed. Hakkila: Kyllä eduskunnan pitää myös vastata!). Minä toivon, että eduskunta kykenee vastaamaan siitä, mitä se on tehnyt. Mutta jos se aikoo siitä vastata, sen täytyy tunnustaa myöskin tosi asiat ja lisätä myöskin valtiolle tuloja.

Ed. Hiltunen tunnusti, että hänen suurin virheensä valtiovarainministerinä ollessaan oli se, että hän päästi läpi liikevaihtoverolain alentamisesityksen. Se on kaunis tunnustus ja se on tosi tunnustus. Mutta minkä takia ed. Hiltunen vielä valtiovarainministerinä ollessaan lisäsi tätä erehdystään jättämällä vähää ennen hallituksesta eroaan uuden esityksen liikevaihtoveron helpottamisesta, joka olisi tiennyt valtiolle noin 450 miljoonan markan verojen vähennystä. Se täytyi nykyisen hallituksen valitettavasti peruuttaa. Ja jotta ed. Hiltunen nyt oikein tyystin pudotettaisiin alas niiltä koturneilta, joihin hän on kiivennyt valtion finanssien aseman huolekkaana valvojana, niin täytyy palauttaa mieliin apukoulua koskevan lakialoitteen käsittely täällä eduskunnassa viime maaliskuun 23 päivänä, vajaat viikko hallituksen vaihdoksen jälkeen. Niinkuin hyvin muistetaan esillä oli silloin ed. Malkamäen lakialoite apukoulujen perustamisesta ja tätä lakialoitetta käsiteltäessä opetusministeri Heljas lausui: että apukoululaitoksen perustaminen ja ylläpitäminen aiheuttaisi täten, paitsi valtiolle, myös kunnille huomattavia lisärasituksia. Pelkät rakennuskustannukset voidaan laskea nousevan ainakin muutamaan miljardiin markkaan. Ja minulle ilmoitettiin tämän asian käsittelyn aikana, että valtiolle aiheutuisi tämän lain toteuttamisesta noin 4 miljardin lisämenot vuodessa, ainakin ensi alkuun. Kun tästä asiasta eduskunnassa äänestettiin, niin ed. Hiltunen äänesti tämän ed. Malkamäen lakialoitteen puolesta (Oikealta: Ai, ai!). Se, että joku meidän miehemme vuoden 1950 talousarvion käsittelyn yhteydessä omia paikallisia intressejä valvoessaan äänesti jonkun lisämäärärahan puolesta - se ei ole kai sentään niin suuressa määrin virheellinen toimenpide kuin se, miten sanoisin hieman liian suuri huolettomuus, jota entinen valtiovarainministeri, joka on kiivaillut valtion menojen lisäämistä vastaan ja arvostellut eduskuntaa sen vuoksi - miten hän menetteli tässä apukoulukysymystä koskevassa asiassa (Ed. Hakkila: Eikö ollut parempaa valttia kuin apukoulu?). Se ei ole mikään valtti, eikä sitä ole valtiksi haluttu käyttää, tätä esimerkkiä on haluttu käyttää ed. Hiltuselle ja myöskin ed. Varjoselle siitä, että ei pitäisi koettaa asettua tuollaisen kovin korkealta katselevan oikeuden tekijän asemaan silloin, kun ei ole siihen edellytyksiä (Ed. Hiltunen: Sama pätee puhujaan parhaiten!).

Ei hallituksella ollut suinkaan harhaluuloja silloin, kun se esitti ohjelmansa valtion finanssiaseman parantamiseksi. Me kyllä käsitimme, että tosiasiat, jotka meidän on pakko valtiontalouden asemasta esittää, ne ovat sellaisia, että niiden olemassaolo on pakko myöntää. Me ymmärsimme toiselta puolen, että sosialidemokraatit haluavat viimeiseen saakka kaunistella valtiontalouden asemaa, ja me tiesimme myöskin, että ehkäpä joku kansantalousmies pyrkii toteuttamaan tuon klassillisen määritelmän kansantalouden tutkijoista, jotka riitelevät huonekalujen hinnoista talossa, joka palaa, ja me olemme nähneetkin tämäntapaisen loistoesimerkin kansantaloustutkijain menettelystä tässä asiassa. Mutta me käsitämme kyllä, että eduskunnassa ja kansan parissa yleisesti ymmärretään, että maan ja valtion talouselämä on joutunut vaikeuksiin, sillä me tiedämme, että kukkaroon katsomalla pääsee tavallisesti tosiasioista selville, ja tässä se on suoritettu (Hilpeyttä eduskunnassa).

Yksimielisiä tiettävästi ollaan eduskunnassa yleisesti siitä, että toimenpiteitä valtiontalouden tervehdyttämiseksi tarvitaan. Ja nämä toimenpiteet eivät voi olla mitään muuta kuin sitä, että joko tuloja lisätään tai menoja vähennetään. Se ohjelma, jonka hallitus esitti, se on juuri tämäntapainen ohjelma, ja täytyy sanoa, että kun hallituksen ohjelmaa tässä arvostellaan, niin pitäisi muistaa, että finanssitoimikunta myöskin on suunnilleen samalla kannalla ollut, kuin mihin hallitus lopuksi päätyi. Tuloja pyrittiin lisäämään sitä näkökohtaa noudattamalla, että ne piirit, joilta voidaan saada valtiolle lisätuloja, ne joutuisivat nämä lisätulot valtiolle suorittamaan ja erityisesti pyrittiin siihen välillisten tulojen osalta, että vaikeimmassa asemassa olevat mahdollisuuden mukaan säästyisivät lisäverojen suorittamisesta. Siksi valittiin verokahvi - on nimenomaan muistettava, että se on verokahvi - ja tupakka; sokeri jo tässä suhteessa on kriitillisempi ja samaten on bensiinin laita. Sokeri ja bensiini eivät ole samassa asemassa kuin verokahvi ja tupakka ovat, mutta täytyy muistaa, että esimerkiksi Englannin sosialidemokraattisen hallituksen budjetissa, jota sikäläinen Cripps puolustaa, esiintyy bensiinin hinnan korottaminen yhdellä kolmanneksella. Se on esimerkki ainoastaan siitä, että sosialidemokraattisenkin hallituksen eräässä maassa etsiessään valtiolle lisätuloja on täytynyt turvautua tämäntapaiseen voimakkaaseen verotusmenettelyyn.

Me olemme voineet todeta, että välittömien verojen ohjelmaa vastaan on nimenomaisesti Kansallinen Kokoomuspuolue r.y. jo julkilausumassaankin esiintynyt (Oikealta: Kokoomus!). Kansallinen Kokoomus r.y., anteeksi - ja tässä julkilausumassa, aivan niinkuin eduskuntaryhmän puheenjohtajan täällä esittämässä lausunnossa sanotaan, että tämäntapainen välitön verotus heikentää pääoman muodostusta. Se on aivan totta. Se on selvä, että tämäntapainen verotus on minunkin mielestäni erinomaisen raskas. Se aiheuttaa juuri pääoman muodostuksen heikentymistä, mutta täytyy sanoa, että perusteluna ei olekaan mikään muu kuin hätätila, joka valtiontaloudessa on esillä. Ja kun tällainen hätätila on syntynyt, silloin normaalissa ja toivottavassa kehityksessä on pakko alistua keskeytymiseen taikka vauhdin hiljentymiseen. Minä olen voinut lukea sen, että vientiteollisuuden piirissä on kohotettu arvostelua tätä välitöntä veroa vastaan, ja tämän arvostelun yhteydessä sanotaan, että tämäntapaista verotusta ei pitäisi toteuttaa, koska se saattaa johtaa raaka-aineiden hintojen alentamiseen. Kantohintaa, niinkuin tiedetään, ei voida suuressa osassa maata enää alentaa. Se on näet siellä jo alle nolla pisteen (Eduskunnasta: Alle!). Niin, siitä pitäisi hieman maksaa metsänomistajan, ennen kuin se kelpaisi vientiteollisuuden harjoittajalle. Sillä tavalla se on alle nolla pisteen. Kantohinta on vientiteollisuudelle erinomainen reservi. Jos veroja nostetaan, nousu otetaan kantohinnoista, ja jos palkkoja nostetaan, nousu otetaan kantohinnasta. Mutta tuntuu hieman yllättävältä, että vientiteollisuus turvautuu tämäntapaiseen propagandaan, kun se pyrkii ajamaan omia etujaan. Olisimme me tienneet muutenkin, mihin vientiteollisuus turvautuu, silloin kun se väittää joutuvansa vaikeuksiin.

Kun valtion tulot eivät riitä menoihin ja kun tuloja ei haluta lisätä, niinkuin eduskunnan eräässä osassa tehdään, niin siitä huolimatta kuitenkin katsotaan voitavan vaatia suurempia menoja, niinkuin esim. virkamiesten palkankorotusvaatimuksien tukeminen tietää. Ei voida päästä siihen miellyttävään lopputulokseen, että virkamiesten palkkoja voitaisiin korottaa, ellei valtiolle samanaikaisesti hankita tuloja, ja siinä on pulma, johon varmasti kokoomuspuolueen täällä olevat edustajat antavat meille hyviä neuvoja. Jos me saamme sellaisen ohjelman, joka tietää sitä, että menoja voidaan lisätä lisäämättä tuloja, niin me olemme mielihyvin sitä toteuttamassa ja me annamme kokoomuspuolueelle täyden kunnian siitä, että se on teidän keksintönne. Emme me siitä halua hankkia itsellemme poliittista etua.

Minä tiedän, että tähän sanotaan joka puolelta tätä kamaria, että ei pidä pyrkiä tulojen lisäämiseen, vaan on vähennettävä menoja (Eduskunnasta: Sano maalaisliitolle!), ja se on tietenkin hyväksyttävä tie, ja hallitus on päättänytkin osaltaan sitä tietä kulkea. Mutta minä voin vakuuttaa herroille kansanedustajille, että se on helpommin sanottu kuin tehty (Ed. Hiltunen: Aivan oikein!). Jokainen määräraha, hyvät edustajat, joka on menoarviossa, edustaa tiettyä tarvetta yhteiskunnassa. Ei niitä ole eduskunta ottanut turhan takia rasittamaan valtion menotaloutta. Ja jokaisen tällaisen määrärahan takana on tietty väestöryhmä, jolle tämän menoerän säilyttäminen on tähdellinen ja jonka puolesta se täällä eduskunnassa ja yhteiskunnassa voimakkaasti taistelee. Meidän mielestämme saattaa menoerä olla sellainen, että se on tarpeeton, mutta eduskunnassa on edustajia ja yhteiskunnassa laajoja kansankerroksia, joilla on tämän menoerän tarpeellisuudesta kokonaan päinvastainen käsitys. Minkään taikasanan turvin ei tätä asetelmaa ratkaista siten, että voisimme sanoa, mitä menoeriä vähennetään ja kuinka paljon niitä vähennetään. Me hyvin helposti täällä eduskunnassa lisäämme miljardin menoja mille osalle tahansa, mutta meidän on hyvin vaikea supistaa menoja miljoonalla markalla siitä, mihin se kerran eduskunnan päätöksellä on vahvistettu.

Me tiedämme, että yleisenä käsityksenä kuitenkin on se, että menoja täytyy vähentää, ja siihen kiinnittää vakavaa huomiota. Jokainen tahtoo, että kirves heiluu, mutta kukaan ei halua, että tämä kirves sattuu siihen oksaan, jolla itse istuu, ja sitä paitsi ei kukaan halua pitää kirveen varresta kiinni, kun sitä heilutetaan (Ed. Hakkila: Se olisikin tyhmää. Olisi raajarikkoja maa täynnä!). Ja kun tämäntapainen yleinen, noin suurissa mitoissa tapahtuva menojen vähentäminen ei kaikkien mielestä olekaan oikein, niin he sanovat, että täytyy rationalisoida valtion virkakoneistoa (Ed. Hakkila: On ollut komiteoita ja puheenjohtajia!). Se on sellainen taikasana, jonka perusteella sanotaan kaikki voitavan järjestää, ja minun täytyy myöntää, minä luulen tuntevani tuota työtä jonkin verran, että se on erittäin hyödyllistä työtä, mutta se on hyvin hidasta työtä (Ed. Hakkila: Oikein!). Ja sen tulokset jäävät normaalisessa järjestyksessä toteutettaessa sittenkin hyvin kyseenalaisiksi.

Ehkä minä saan esittää muutamia lukuja siitä, mitä tähänastinen rationalisointi on tiennyt, millä tavalla on toteutettu niitä ehdotuksia, joita rationalisointitoimissa on saatu. Minä en mainitse niiden virastojen nimiä, joista tässä puhun. Mutta eräässä keskusvirastossa suoritettiin rationalisointitutkimus ja tutkimuksessa osoitettiin, että henkilökuntaa voitaisiin vähentää siten, että palkkasäästö olisi 13,5 prosenttia viraston kaikista palkkamenoista eli yli 2 milj. markkaa. Tästä tutkimuksesta on kulunut jo yli puolitoista vuotta. Mitään tämän tutkimuksen tuloksia ei ole toteutettu (Ed. Hakkila: Paljonko on lisätty?). Eräs toinen keskushallitus, jossa suoritettiin rationalisointitutkimus, ei halunnut liioin toteuttaa tämän tutkimuksen aiheuttamia toimenpiteitä. Uusien menetelmien käytäntöön otto olisi kuitenkin aiheuttanut valtiolle noin 1,200,000 markan säästön vuosittain palkkausmenoissa. Tämä arvoisa keskushallitus ei ole edes vuoden mittaan lähettänyt pyydettyä lausuntoa tämän ehdotuksen johdosta. Valtion tapaturmatoimistossa suoritettiin työntutkimus ja ehdotukset on ainoastaan osittain pantu täytäntöön, mutta tämä työntutkimus osoitti, että jos ehdotukset toteutettaisiin, säästö kokonaispalkkamenoista olisi 9,460,000 markkaa vuodessa ja kokonaissäästö olisi 17,7 prosenttia palkkamenoista. Tämäntapaisia tietoja rationalisointityöstä voidaan esittää runsaasti. Kyllä siellä jo pienessä mittakaavassa voidaan saada aikaan säästöjä, mutta virastot ovat varsin haluttomia toteuttamaan näitä säästöjä. Normaalisessa järjestyksessä ei rationalisointi kovin suurta menojen vähennystä saa aikaan, ja sen vuoksi onkin tarkoituksena, että juuri asetettu valtion menojen supistamistoimikunta voisi tässä suhteessa saada vauhtia liikkeelle.

Tähän kaikkeen sanotaan, että onnistuttiinhan 1930-luvulla suorittamaan erinomaisen voimakas valtiotalouden menojen supistaminen. Ja se on totta. Mutta silloin on käsillä yksi tärkeä edellytys, jota ei ole nyt. Silloin ei ollut yhtäkään ryhmää, joka poliittisista syistä jälkiään peitelläkseen koettaisi esittää asiat valoisin värein silloin, kun ne eivät valoisia ole, ja väittää, että numerot, jotka esitetään valtiotalouden asemasta, olisi tehty ainoastaan siinä tarkoituksessa, että haluttaisiin mustamaalata asiat huonommiksi kuin mitä ne ovat. Siitä nyt kenkä puristaa (Ed. Hiltunen: Oliko silläkin rationalisoinnin kanssa yhteyttä?). Sillä on yhteyttä juuri valtiotalouden menojen vähenemisen kanssa (Ed. Hiltunen: Mutta ei se riitä!). Siksi on tilanne tällä kertaa niin paljon vaikeampi, ja se tulee sitäkin vaikeammaksi, että sosialidemokraattinen  puolue ei näy osoittavan posiitivista myötämielisyyttä valtiotalouden supistamistoimenpiteitä kohtaan. Sehän suorastaan kielsi erään jäsenensä ryhtymästä tähän supistamislautakuntaan jäseneksi. Puolueen menettely ei kaipaa sen vuoksi kommentaareja (Eduskunnasta: Vievätkö jäljet pitemmälle? - Kyllä vievät!).

Hallitus oletti, että saadaan aikaan yleinen kansalaismielipide valtiotalouden tervehdyttämispyrkimysten taakse. Minun täytyy myöntää, että se julkinen keskustelu, joka asiasta on käyty, se osoittaa, että yleinen mielipide ilmeisesti on valveilla ja että yleisesti nähdään, että meidän valtiotaloutemme ei voi jatkaa tätä tietä, vaan suu on pantava säkkiä myöten. Mutta on toivottava, että juuri tämäntapainen yleinen terve mielipide saisi myöskin tukea poliittisten puolueiden suhtautumisesta tähän kysymykseen.

Ed. Hiltunen lopetti viime kerralla pitämänsä puolustuspuheen viittaamalla siihen, että minä olen ollut nuoruuteni vuosina korkeushyppääjä, ja teki siitä varoittavia johtopäätöksiä (Ed. Hiltunen: En ole puhunut korkeushypystä mitään, urheilemisesta!). Sallittaneen minunkin lopettaa puheeni samaa tekniikkaa käyttäen. Entinen valtiovarainministeri Hiltunen, niinkuin kaikki tietävät, oli nuoruutensa ja voimiensa päivinä näyttelijä. Tiedetään, että hän oli kotimaakuntansa kaikkein ansioituneimpia ja tunnustetuimpia seuranäyttämötaiteen edustajia (Ed. Hakkila: On myynyt roolinsa Kekkoselle!). Hänen loisto-osansa on ollut Hamlet. Olen nähnyt hänestä kuvankin, jossa hän on trikoissaan ja pääkallo kädessä juuri sinä hetkenä, jolloin hän esittää tuon kysymysten kysymyksen: Ollako vai eikö olla (Ed. Hiltunen: Erehdys, en ole koskaan näytellyt Hamletia!). Minun täytyy sanoa, että jos ed. Hiltunen olisi jonkinkaan kerran tehnyt tuon saman kysymyksen valtiovarainministerinä ollessaan, eivät valtion raha-asiat olisi niin rempallaan kuin ne nyt ovat (Naurua).