UKK912414

Suomalaisuuden rintamalta.

Kun suomalaiset ylioppilaat muutama vuosi sitten katkaisivat kaiken kanssakäymisen riikinruotsalaisiin akateemisiin tovereihinsa, herätti se vanhemman suomalaisenkin polven keskuudessa paljon arveluita. Puolsuomalaiset piirimme pitivät tätä nuorison rikollista yltiöpäisyyttä ankarasti tuomittavana, mikä oli hyvin ymmärrettävää, heille kun isänmaamme tulevaisuus kangastaa ruusunhohtoisena ainoastaan sillä edellytyksellä, että meillä on osanamme - ehdolla millä hyvänsä - riikinruotsalainen myötätunto. Kotiruotsalaisemme lienevät nähneet sen sijaan suoranaisella mielihyvällä suomalaisten ylioppilaiden eristäytymisen, sillä sehän turvasi heille yksinomaisen yhteydenpidon Pohjanlahden taakse ja jätti heille tilaisuuden levittää siellä tietoja kielioloistamme oman mielensä mukaan. Riikinruotsalaisten suhtautuminen välien irtisanomiseen oli likipitäen ylimielistä. Tuntui kuin he olisivat ajatelleet: "Kyllä routa porsaan kotiin ajaa."

Mutta ei ole ajanut. Suomalainen ylioppilasnuoriso ei ole saanut sielulleen vahinkoa eikä tuottanut isänmaalleen tuhoa, vaikka sen onkin ollut pakko toimia vailla ruotsalaisten myötätuntoa. Ja vastaavasti lienee tilanne Ruotsissakin: suomalaisten ylioppilasedustajien puuttuminen heidän juhlistaan ei liene aiheuttanut kaipausta. Käy hyvin laatuun, että kumpikin tulee omillaan toimeen. Mutta nk. Norden-yhdistyksen tulevaisuus Suomen osalta näyttää olevan mustien pilvien synkistämä juuri ylioppilasnuorisojen vieraantumisesta aiheutuen.

Samanaikaisesti välien katkeamisen kanssa Ruotsiin käsin syveni ja lujittui suomalaisen ylioppilasnuorison aikaisempina vuosina jo varsin läheiseksi kehittynyt ystävyys virolaisten veljien kanssa. Ylioppilasosakunnat solmivat ystävyysliittoja virolaisten ylioppilasjärjestöjen kanssa ja mitä vilkkain vuorovaikutus jatkui vuodesta toiseen Suomenlahden yli. Ensimmäinen ystävyyssopimus solmittiin Pohjois-pohjalaisen osakunnan ja Eesti Üliopilaste Seltsin välillä, ja sitä seurasi monet muut. Ylioppilasnuorisomme kansainväliset suhteet olivat saaneet vakavan todellisuuspohjan ja sellaisen sisällön, joka voi syntyä vain saman yhteisen vaaran yhdistämien läheisten veljeskansojen kesken.

Suomalais-ruotsalainen yhteistyö jäi tällä välin yksinomaan ruotsinkielisen ylioppilasnuorisomme huoleksi. Se rajoittuu pääasiassa siihen, että täältä lähetetään kerran, pari vuodessa muutama ylioppilas Upsalaan sikäläisten ylioppilasjärjestöjen tanssiaisiin, jolloin heille varataan tilaisuus esittää alakuloisia itäruotsalaisia näköalojaan ja tunnelmiaan täältä Venäjän naapurimaasta, ja kertoa siitä hädänalaisesta asemasta, johon hyökkäävä suomalaisuus on maan länsimaista sivistysyhteyttä ylläpitävän ruotsalaisen aineksen ahdistanut. Vastavierailun suorittavat ruotsalaiset ylioppilasedustajat Suomeen vuosittain ruotsalaisten ylioppilaittemme kevätjuhlaan, jonka päänumerona luonnollisesti on riikinruotsalaisen ylioppilasvaltuutetun puhe.

Kun tällainen puhe on laadittava, asettaa sen kokoonpano tekijälleen suuria vaikeuksia. Puhujalle on tietenkin tunnettua ruotsalaisten ylioppilaittemme kiihkomielisyys kansallisuuskysymyksessämme, joten viekoitus olisi suuri tuoda emämaan terveiset kielellisessä sorrossa eläville veriveljille, kehoittaa heitä kestävyyteen taistelussa pimeyden voimia vastaan ja luvata apua sieltä, missä ollaan voimakkaita ja missä tunnetaan, että isku Suomen ruotsalaisia vastaan tunkeutuu syvälle Pohjanlahden tuolla puolella asuvien veljien lihaan. Sellainen puhe, jossa syydettäisiin moitteita ja solvauksia suomalaista kansanainesta vastaan, saisi varmastikin ruotsalaisten ylioppilaiden kevätjuhlassa osakseen raivokasta ihastusta, ja joutuisi tavan takaa suosionosoitusten keskeyttämäksi, niinkuin meillä on tavaksi tehty, varsinkin kun se tulisi riikinruotsalaisen vieraan suusta.

Mutta sanottakoon ruotsalaisten sekaantumisesta Suomen kieliasioihin mitä tahansa - ja paljonhan siinä totisesti onkin sanomiselle sijaa - niin yksi tunnustus heille on annettava: he eivät yleensä ryhdy Suomen maaperällä julkisessa esiintymisessään vieraalle sopimattomalla tavalla arvostelemaan kieliolojamme. He käsittävät, että vieraalla on omat velvollisuutensa isäntämaata kohtaan. He voivat Ruotsissa kirjoittaa mitä häikäilemättömimmin Suomen asioista, so. asioista, jotka eivät heille kuulu. Mutta Suomeen saavuttuaan he yleensä koettavat välttää sellaista esiintymistä, joka voitaisiin leimata sopimattomaksi sekaantumiseksi sen valtakunnan sisäisiin asioihin, jonka alueella he nauttivat vieraanvaraisuutta. Parhaiten sen voi havaita ruotsalaisylioppilaidemme kevätjuhlan puheissa. Riikinruotsalaiset vieraat eivät niissä - sikäli kuin tämän kirjoittaja muistaa - ole koskaan esittäneet sellaista Suomen suomalaisen kansan tai Suomen valtakunnan arvostelua, joka voitaisiin selittää loukkaavaksi.

Äskettäin vieraili Pohjois-pohjalaisen osakunnan lähetystö Eesti Üliopilaste Seltsin vuosijuhlassa, ja osakunnan edustajain mukana oli Suomesta lähetetty puhe, jonka lähetystön johtaja juhlassa luki. Puhe oli tarkoituksellisesti laadittu sellaiseksi, että siinä mitä julkeimmalla tavalla sekaannuttiin Viron sisäisiin oloihin. Tympäisevän vaikutuksen siinä teki se, että tuo sekaantuminen selitettiin - tosin kautta rantain - oikeutetuksi mm. sen perusteella, että suomalaiset olivat antaneet ratkaisevan avun Viron vapaustaistelussa, ällöttävä itsekehu, josta heimosuhteiden kehittymisen nimessä toki olisi toivonut jo vapaudutun. Ei ollut yllättävää, jos puhe sai osakseen vihellyksiä ja tuli keskeytetyksi. Mutta likipitäen käsittämätöntä on, että tämän harkitsemattomuuden taakse vedetään koko osakunta ja pannaan se tuntemaan itsensä muka loukatuksi siitä, että sen edustajien ei sallittu esiintyä tahdittomasti veljesjärjestön vuosijuhlassa. Tämä solidaariseksi julistautuminen ei voi olla mitä häiritsevimmin vaikuttamatta heimoussuhteisiin yleensä, sillä se on antanut selkkaukselle laajemman kantovoiman kuin mitä asianlaita olisi ollut, jos loukkaava puhe olisi jäänyt sen esittäjän ja hänen toimeksiantajainsa tilille.

Se, mikä on railakasta ja sovinnaisuudesta poikkeavaa menettelyä, voi olla joskus paikallaan kotoisissa kahinoissa ja kinasteluissa, saattaa se joskus olla suorastaan välttämätöntäkin. Mutta ulkomaisissa suhteissa on pakko pitää kiinni tahdikkuudesta. Havaintoesimerkille on tilaa lähempänä kuin ehkä ajattelemmekaan. Koettakaammepa kuvitella, millaisen melun suomalainen ylioppilasnuoriso nostaisi, jos riikinruotsalainen vieras ruotsalaisten kevätjuhlassa parjaisi suomalaisuusliikettä. Ja melu olisi oikeutettu, vaikka puhe olisikin pidetty sellaisille kuulijoille, jotka hyväksyvät puhujan arvostelun, mikä ei Virossa suinkaan ollut asianlaita.

Kansalliseen mieleen sisältyy kansallista omanarvontuntoa ja kunnianarkuutta. Jos Suomeen tulisi von der Goltzin divisioonan upseeri kehumaan, ettei Suomi olisi vapaa ilman heitä, tai jos tänne saapuisi riikinruotsalainen herjaamaan Suomen valtakuntaa, reagoisi sitä vastaan kansallinen omanarvontuntomme. Mutta kun me olemme valtakunnastamme ja aatteistamme näin arkoja, tulee meidän toki oivaltaa, että toisillakin kansoilla on siihen oikeus ja velvollisuuskin.

Lopuksi muutama lainaus. Ylioppilaslehdessä oli nimimerkki "Synkkäkatseinen fascisti" (huu!) kirjoittanut "pohjois-pohjalaisille totuudenpuhujille" omistetun vuodatuksen. Siihen vastaa samassa lehdessä maisteri *Tauno Nurmela* mm. seuraavasti:

T o t u u d e n p u h u m i n e n on kaunista ja varsinkin ylioppilaille, joista ehkä noin 20 % kirjallisissa tutkinnoissaan lunttaa, varteenotettavaa. Mutta jos minä kutsuttuna vieraisille kierosilmäisen ystäväni luo virallisessa pöytäpuheessani ensiksi mainitsen sen totuuden, että isännän kierosilmäisyys häiritsee minua, teen samoin kuin 5-vuotiaat totuudenpuhujat: unohdan, että tahdikkuuskin on kaunista.

*Vilpittömyyttä* kunnioitan. Mutta kun joku sanoo - kylläkin vilpittömästi, uskon sen mielelläni - että juuri hän kuuluu esim. ylioppilasnuorison ehdottomasti parhaaseen osaan, muistan mitä Jeesus sanoi fariseuksesta, joka hänkin oli kai aivan vilpitön. Itserakkauskin on pahe, ja minusta tuntuu, että on arvokkaampaakin joskus olla itserakas salaa kuin julkisesti.

*Epäloogillisuus* ei kyllä ole pahe, mutta vika se on, etenkin sillä, joka esiintyy julkisuudessa. Kun "synkkäkatseinen fascisti" sanoo Eljas Haatajan puheen paikalleen osumisen käyvän ilmi jo siitä, että siitä maailmalla pidettiin suurta ääntä, silloin hänen pitäisi päätellä, että esim. aikoinaan surullisen kuuluisan tohtori Lagerborgin sanat Tukholmassa sattuivat paikalleen, sillä niistähän pidettiin myös suurta ääntä.

Lopuksi eräs kysymys. Miksi olet synkkäkatseinen, fascisti-ystäväni, kun kerran uskot isänmaamme valoisaan tulevaisuuteen. Minä tulen iloiseksi aina, kun kykenen siihen lujasti uskomaan."

Puolueet pitävät näin kevättalvella puoluekokouksiaan. Tätä kirjoitettaessa on ehditty pitää kansallisen edistyspuolueen puoluekokous. Vaikka tämä yhdessäolo onkin ollut niitä kaikkein hedelmättömimpiä suomalaisuusasian kannalta katsoen, sopii kuitenkin tehdä muutamia huomioita kokouksen kulusta ja eräitä johtopäätöksiä niiden perusteella.

Puoluetoimikunnan puheenjohtaja prof. Cajander (sivumennen sanoen viime vuoden paras poliittinen vitsi oli uutinen edistyspuolueen puoluetoimikunnan puheenjohtajan vaihdoksesta, joka uutinen kuului seuraavaan tapaan: "Ministeri Mantere on monien tehtäviensä vuoksi pyytänyt vapautusta edistyspuolueen puoluetoimikunnan puheenjohtajan toimesta. Pyyntöön on suostuttu ja hänen tilalleen valittu pääjohtaja, professori A.K. Cajander.") esitti aluksi tilannekatsauksen, jossa kosketteli kieliasiaa sikäli, että varsin ylimielisesti heitti maalaisliiton ja ikl:n samaan aitosuomalaisuuden romukoppaan, mutta valitti myös sitä, että ruotsalainen puolue taipumattomuudellaan kielikysymyksessä melkoisesti vaikeuttaa sen ja muiden puolueiden kiinteämpää yhteistyötä.

Tilannekatsaus aiheutti keskustelua, jonka aikana opettaja Jussila, nyt kuten ennenkin, ja yhtä huonolla tuloksella kuin ennenkin, vaati edistyspuoluetta todella ponteviin toimiin suomalaisuusasian ajamiseksi. Tohtori Hiitonen piti siinä seurassa arvatenkin aitosuomalaiseksi arvioidun puheen, jossa vaati suomalaisuustyölle aktiivista huomiota edistyspuolueen taholta. Mutta puolueen johto ei vaivautunut edes vastustamaan näitä ääniä, joita arvatenkin pidettiin kokonaisuutta häiritsemättömänä sorinana. Pääministeri Kivimäki vain sivumennen sanoa tokaisi: "Vähäpätöisemmille erimielisyyksille, joihin kielikysymyskin kuuluu, ei nyt ole annettava ensisijaista merkitystä". Siihen lopahti tämä laimea keskustelu, ja puoluekokouksen ponsissa lausutaan hallituksen toimenpiteille suomenkielen korottamiseksi sille kuuluvaan asemaan, likipitäen ylistelevä tunnustus. Siinä saitte, herrat Witting & Serlachius, eritoten ensinmainittu. Sillä teistähän hallituksen "toimenpiteet" ovat riippuneet.

Pääministeri Kivimäen lausunto antaa aihetta eräisiin muistelmiin ja mietteisiin. Viime v a a l i e n a l l a herra pääministeri omisti "vähäpätöiselle" suomalaisuuskysymykselle lämmintä huomiota. Mutta kohta viime syksynä eduskunta-aloitteita valiokuntaan lähetettäessä hän parlamenttaarisista tavoista poiketen hänelle ominaiselle kylmyydelle epätavallisella kiihkomielisyydellä lausui tuomionsa suomalaisuusaloitteista. Tämän vuoden puolella herra pääministeri, pyydettyään päästä puhumaan vaalipiiriinsä Mikkeliin talousneuvosto-asiassa sattuneen "rötöksen" jälkeen, siellä sanoi näinkin kauniisti: "Kaikille suomalaisille kalliin kansallisuusasian ajaminen ei saa muodostua väkikartun vedoksi eri puolueiden kesken". Liikuttavasti haasteltu! Nyt puoluekokouksessa taas oli vuoro julistaa kansallisuuskysymys vähäpätöisyydeksi. Mutta herra pääministeri! Teidän nykyisen puolueenne nimi on k a n s a l l i n e n edistyspuolue. Oletteko tehnyt aloitteen, että epiteetti kansallinen siitä poistettaisiin? Kun kerran kansallisuuskysymys on edistyspuolueelle vähäpätöisyys, ei ole korrektia kohottaa vähäpätöistä tunnusmerkkiä puolueen nimeen. Eikö totta, herra pääministeri, jos puolueen nimeen tämän lausuntonne jälkeen jää "kansallinen", on se siihen jätetty yksinomaan todelliselle vapaamielisyydelle halveksittavassa agitatio- ja kiihoitustarkoituksessa.

Suomalaisuuden, kansanvallan ja koko isänmaan kannalta oli edistyspuolueen puoluekokous suhteessaan kansallisuuskysymykseen todella murheellinen tilaisuus. Puolueen johtajien sokea suhtautuminen suomalaisuusasiaan syö sitä kansanvallan pääomaa, jonka turvin olemme tähän asti eläneet. Puolue, joka menettää nuorison, menettää pian pelin. Ja missä on edistysmielisten nuoriso? Kuvaavaa on, että tohtori Hiitonen, nuori edistysmielinen, vielä 10 vuotta sitten oli mitä jyrkin suomalaisuustaistelun vastustaja. Se nuoriso, mitä edistyspuolueessa vähän on, on kansallismielisempää kuin puolueen rutivanhoillinen johto. Mutta nuoret saavat vaieta "suurten" seurakunnassa, jotta "suuret" saisivat rauhassa johtaa 5 prosentillaan maan kohtaloita yhdessä ruotsalaisten kanssa.

Sallittaneen tähden jälkeenkin vielä puhua edistysmielisestä kansallisuuspolitiikasta. Puolueen kirjallinen sihteeri E.J. Paavola kirjoittelee hänelle kuvaavalla nimimerkillä "Lapatossu" "pääkaupungin kuulumisia" edistyspuolueen maaseutulehtiin. Muutamassakin "kirjalliselle" sihteerille hyvin vähän mairittelevalla tavalla kokoonpäkistetyssä kirjoituksessaan hän käsitteli yliopiston suomalaistamisasiaa ja yritti - tosin heikkokuntoisen vaarattomuudella - solvata ei yksin ylioppilasnuorisoa, vaan myöskin vanhempaa väkeä, jota ei tyydytä nykyisen kansanvaltaisen hallituksen teot kieliasiassa.

Tämä viime vuosisadan ajatuksia esittelevä "tossuileminen" antoi aiheen eräälle "vakaumukselliseksi edistysmieliseksi" itseään nimittävälle kirjoittajalle sanoa sanomalehti "Heinolaisessa" toista palstaa kirvelevää totuutta "Lapatossulle". Siinä lasketaan ylioppilasnuorison siirtyminen ikl:n piiriin keskustapuolueiden syyksi, koska ne ovat vuodesta vuoteen pettäneet suomalaisuusasiassa antamansa lupaukset. Siinä intomielisin sanoin julistetaan suomalaisen kansallisvaltion pikaista tulemista.

Mutta "Lapatossu" olisi ollut liian älykäs ollakseen vastaamatta hänelle tehtyihin huomautuksiin. Päinvastoin, hän kirjoitti uudet "kuulumiset" ja niissä luonnollisestikin sivuutti sen asian, joka tässä on kaikista kipein, nimittäin puolueiden suhtautumisen kansallisuuskysymykseen. Mutta sensijaan hän kirjoitti kansanopetuksen supistamisesta, äänioikeuden rajoittamisesta yms., joista ei lainkaan ollut puhe. Vastine oli yhtä täyspainoinen ällöttävyydessään kuin "Lapatossun" ensiksi julkaistu tekele.

Tähän loppui keskustelu "Heinolaisen" palstoilla. Vastine "Lapatossun" viime juttuun on kyllä lähetetty, mutta se on palannut julkaisemattomana takaisin. Herra puoluesihteeri on kerskunut uhanneensa kieltää "Heinolaiselta" sille puolueen arpajaisista lankeavan voitto-osuuden, jos hänen kirjoituksiaan vielä ryhdytään opponeeraamaan. Lieneekö tämä syynä uuden vastineen palauttamiseen?

Se on sitä *vapaamielistä*, kansallista edistysmielisyyttä!

Ja lopuksi eräs kaino kysymys asianomaisille. Onko toimitettu tutkimuksia niistä olosuhteista, jotka aikaansaivat sen, että Suomen Tukholmassa oleva lähetystö antoi Suomeentulo-viisumin vänrikki Folke Bernadotten elokuvaseurueen jäsenille hra v. Maydellille ja juutalaiselle Vanitschkinille, joista edellinen on kansainvälisenä huijarina hyvin tunnettu Ruotsin poliisille ja jälkimmäinen neuvostovenäläisten propagandafilmien tekijä. Koko seurue - kuten muistetaan - karkoitettiin Suomesta syystä, jota ei julkisuudessa tiedetä, mutta osataan aavistaa. Mikä oli Tukholman lähetystön osuus tähän hämärään selkkaukseen? Ruotsalaiset sanomalehdet ovat julkaisseet laajoja asiaa valaisevia kommentaareja, joissa lähetystömme on saatettu sellaiseen valoon, että pikaiset tutkimukset olisivat olleet paikallaan. Mutta ne voi toimittaa vieläkin. Paras melkein olisi, että se tapahtuisi hallituksen toimesta, ettei yksityisten tarvitsisi lähteä asialle.