|
VAALITAPA. Valtiollisessa elämässämme tuntuu ikäänkuin ilmassa liikkuen vaikuttavan ajatus, että vaalioikeutemme sisältää epäkohtia, joista suurelta osalta aiheutuu demokratiamme tehottomuus. Epäkohdat nähdään yleensä äänioikeutta, äänioikeutettujen piirin laajuutta koskevan kysymyksen kohdalla. Lienee syytä aluksi tarkastella, voidaanko äänioikeusoloja muuttamalla saada parannusta demokratiaamme. Tavallisin demokratiaa vastaan tehdyistä syytöksistä on se, että demokratia, kun se sallii periaatteessa kaikkien määräikään päässeiden kansalaisten, jokaisen yhtä suurella osuudella, olla mukana valtakunnan asioiden päättämisessä, siten edistää edesvastuuttomuuden suosimista ja jättää maan asioiden hoidon sellaisten käsiin, jotka eivät tunne enempää aatteellista kuin taloudellistakaan mielenkiintoa siihen, miten maan asiat johdetaan. Moite kohdistuu tällöin joko kansanedustusjärjestelmään sellaisenaan taikka valtiollisen äänioikeuden yleisyyteen ja yhtäläisyyteen. Se ajatuskanta, joka kieltää kansanedustuksen periaatteellisen oikeutuksen, perustuu siihen käsitykseen yksinvaltaisen hallitsijan välttämättömyydestä ja hallitsijan vallan alkuperästä, joka ilmeni sanoissa: "Me Nikolai Toinen Jumalan Armosta, Keisari ja Itsevaltias koko Venäjänmaan yli, Puolanmaan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas ym. ym." Se jää käsittelymme ulkopuolelle. Nykyajan diktatuuritkin, joissa valtion johtajan valta useinkaan ei jää vanhan ajan itsevaltiaan valtaa vähäisemmäksi, rakentuvat kansanedustusperiaatteelle, sillä diktaattori on niissä juuri kansan edustaja ja kansan tahdon ruumiillistuma, ei valtias Jumalan armosta, vaan kansaan perustuvan valtiovallan käyttäjä kansan tahdosta. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on demokratian tuote. Se on valtiollisen yhdenvertaisuuden parhain ilmenemismuoto. Tasa-arvoisuusperiaate, jonka demokratia on omaksunut, edellyttää sitä, että valtiossa ei saa olla yhteiskuntaluokkia, jotka varallisuuden, sivistysmäärän tai syntyperän yms. seikkojen perusteella olisi asetettu etuoikeutettuun asemaan. Demokratia ei suinkaan halua pyrkiä siihen, että jokainen kansalainen olisi tunnustettava tai tehtävä ominaisuuksiltaan ja kyvyiltään tasavertaisiksi, sillä sehän olisi vastoin luonnon lakeja, vaan se tahtoo luoda järjestyksen, jossa jokaisella kansalaisella on periaatteellisesti samat mahdollisuudet kehittää ominaisuuksiaan ja erikoislaatuaan. Valtiollinen yhdenvertaisuus on keino sellaisen valtiojärjestyksen luomiseksi, jossa valtiossa esiintyville aateperäisille ja sosiaalisille ryhmille suodaan vapaa tilaisuus kansanedustuksen ja omien luottamushenkilöidensä välityksellä saattaa esille katsomuksensa, toiveensa ja tarpeensa. Sen tarkoituksena on pyrkiä sellaiseen yhteiskuntatilaan, jossa yhteiskunnalliset ja valtiolliset epäkohdat tuodaan tarpeellisella asiantuntemuksella ja arvovallalla esille, niin että niiden johdosta aiheutuva tyytymättömyys ei jää kytemään pinnan alle, jolloin se voi kehittyä tuhoksi koko yhteiskunnalle.^1 Ajanmukaisilla uudistuksilla ja tyytymättömyyden syiden poistamisella voidaan muutoin hävittäviksi ja valtiota vaarantaviksi kehittyvät voimat suunnata hyödylliseen työhön kokonaisuuden hyväksi. Se on yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden valtiokatsomuksellinen perusta. Luonnollisesti on myönnettävä, että yleinen ja yhtäläinen äänioikeus saattaa suoda osanotto-oikeuden vaaliin monellekin sellaiselle henkilölle, jonka siveellinen arvo ei ole riittävän suuri. Mutta rajan vetäminen siveellisesti arvollisen ja siveellisesti arvottoman välille on tässäkin peräti vaikea tehtävä. Vaalioikeuteen liittyvät estemääräykset siihen pyrkivät, mutta ei voida kieltää, ett`eivätkö ne olisi sellaiseen riittämättömät. Tosiasiaksi jääkin, että ulkonaisin tunnusmerkein ei tässä suhteessa voida koskaan päästä ehdottomasti oikeaan tulokseen. Olisi voitava tutkia ihmisen sydän ja munaskuut ja sen perusteella määrättävä, parhaiten ehkä juuri siihen tapaan kuin Jukolan Timo suunnitteli oikeuden ratkaisemista "perin pohjin lujalle perustalle täällä" oikeuden enkelille tehtävine kysymyksineen: "onko kannustettu mies viaton vai syyllinen?", kuka on katsottava arvolliseksi vaaliluetteloon otettavaksi, kuka ei. Inhimillisin keinoin ei ehdottomasti oikeaa ratkaisua tähän pulmaan saada. ---------- 1 "Toivottomat olosuhteet aiheuttavat epätoivoisia tekoja." (Burke) ---------- Mutta monille niistä, jotka ovat oivaltaneet ihmisen siveellisen arvon niin vaikeasti määrättäväksi, ettei sen nojalla voida merkittäviä äänioikeusrajoituksia tehdä, on valjennut, että tässä on turvauduttava toiseen, helpommin toteutettavaan kriterioon, ohjenuoraan, nimittäin omaan etuun. Silloin päätellään näin: jolla ei ole niin paljon taloudellista osaa valtiossa, että hänen kannanottojansa valtiota ja sen hallintoa koskevissa kysymyksissä määräisi oman edun huomioonottamisesta johtuvat laskelmat, hän ei voi tuntea kiintymystä valtion asioihin siinä määrässä, että hänelle olisi myönnettävä äänioikeus. Tämä ajatus voitaisiin toteuttaa tekemällä vaalioikeus riippuvaksi määrätyn omaisuusarvon omistamisesta taikka määrätyn vähimmäistulon hankkimisesta. Meillä tämän suunnan kannattajat ovat tyytyneet siihen, että ovat äänioikeuden edellytykseksi esittäneet asetettavaksi välittömien valtionverojen maksamisen. Periaatteelliselta kannalta katsoen tulosensukseen turvautuminen tietää raakaa materialismia, joka tavallisesti on jätetty vasemmistopolitiikan filosofiseksi ponnahduslaudaksi. Oman edun käsittämisen asettaminen valtiollisen täysikelpoisuuden ehdoksi ei näinollen todista erityisesti aatteellisuuteen pohjautuvaa ajattelutapaa, minkä kaapuun tämänsuuntaiset esitykset muutoin yleensä verhotaan. Se jättää myös kokonaan vaille merkitystä sen tosiasian, että omaisuudenhankkimiskyky on kokonaan toista kuin valtioelämässä tarvittavat avut ja kyvyt. Sivistyneisyys ia varallisuus eivät näet sittenkään aina käy käsi kädessä. Mutta nykyisissä oloissa ei tällaisiin vastaväitteisiin kiinnitettäne suurtakaan huomiota. Kenties silloin annetaan enemmän merkitystä sille tosiasialle, että valtio ei ole mikään taloudellista hyötyä takaa-ajava osakeyhtiö, jossa vain siihen osakkeita merkinneet ovat äänivaltaisia. Ja siihen, että välitön vero ei suinkaan ole ainoa maksu, jonka täysi-ikäinen kansalainen jäsenyydestään valtiolle suorittaa, vaan vain eräs osa niistä. Esim. tulliverotuksen muodossa joutuvat kaikkein vähävaraisimmatkin kansanluokat, sikäli kuin hengissä pysyvät, luovuttamaan valtiolle huomattavasti suuremman osan tuloistaan kuin mitä progressiivisinkaan tuloverotus kykenee varakkailta yhteiskuntaluokilta ulosottamaan. Kun kansanedustuksen toimipiiriin kuuluu mm. näiden tulli- ym. välillisellä verotuksella koottujen varojen käyttely, on oikein ja kohtuullista, että myös sellaisetkin henkilöt, jotka eivät suorita muita kuin niitä veroja, saavat lähettää edustajansa siitä päättämään. Tämä päätelmä lienee hyväksyttävä niidenkin, joille oman edun huomioonotto on poliittisen täysikelpoisuuden korkein ohjenuora, koska tämä päätelmä noudattelee juuri sitä ohjenuoraa. Kuitenkin olisi väärin sanoa, että veronmaksulla ei ole mitään vaikutusta äänioikeuteen. Päinvastoin sillä voidaan tehokkaasti mitata kansalaisen valtiota kohtaan osoittamaa velvollisuudentuntoa. On lähdettävä siitä, että jokaisen, jonka omaisuus tai tulot ovat nousseet niin suuriksi, että hänen on lain mukaan niiden perusteella maksettava valtiolle veroa, tulee ne suorittaa. Jos määrättyjen verojen maksu laiminlyödään, silloin se yleensä on todistuksena puuttuvasta alttiudesta valtiota kohtaan, ja seurauksena tulee silloin olla äänioikeuden menettäminen. Näin onkin asianlaita niin meillä kuin yleensä muuallakin, vaikka vaalilainsäädäntömme on tältä osalta tehty niin keinotekoisen mutkikkaaksi, että äänioikeuden menetys harvoin kohdistuu sellaisiinkaan veronmaksupakoilijoihin, joilta täydellä syyllä voitaisiin äänioikeus evätä. Äänioikeuden rajoittaminen siveellisesti ansiokkaisiin kantaa sentään leimaa pyrkimyksestä oikeudenmukaisuuteen, vaikka sillä ei ole käytännöllistä arvoa pyrkimyksen toteuttamattomuuden takia. Toinen on asianlaita kyseenollessa omaisuuden tai tulon perusteella tehtävistä rajoituksista. Niihin pyritään poliittisen tarkoituksenmukaisuuden vuoksi. Veronmaksun asettaminen äänioikeuden ehdoksi ei kuitenkaan laadussaan sisällä siinä määrin mielivaltaisuutta ja keinotekoisuutta kuin usein näkyvät ehdotukset lisä-äänien myöntämisestä eniten verotetuille. Se, mitä veronmaksun asettamista vastaan äänioikeuden ehdoksi yleensä edellä on sanottu, pitää paikkansa tässäkin. Lisäksi syntyy lisä-äänisysteemin vallitessa se selittämätön ja perustelematon tilanne, että esim. 29 500 markan tuloista verotettu saa yhden ja 30 000 markan tuloista verotettu kaksi ääntä. Miksi jälkimmäinen on kaksi kertaa parempi kansalainen kuin edellinen? Sama on asia, olipa raja missä tahansa. Jos varallisuus asetettaisiin valtiollisen toimikelpoisuuden edellytykseksi, silloin julistettaisiin valtaosa maailman suurimmista neroista kelvottomiksi ja kykenemättömiksi valtion asioista päättämään. Suurin osa maailman papistoa olisi kyllä valmis kieltämään Jeesus Natsarealaiselta, jos hän taas köyhänä julistajana saapuisi keskuuteemme, sen siveellisen arvon, joka valtiollisesti äänioikeutetuilta vaaditaan. Eräs ehdotus on tehty, jota ei voine puolustaa edes poliittisella tarkoituksenmukaisuudellakaan, nimittäin lisä-äänien antaminen iän perusteella. Mitä se ketään hyödyttäisi kun vasemmistolainen vanhenee vuosissa yhtä nopeasti kuin oikeistolainenkin. Ja mikään muu kuin poliittinen hyötylaskelma, joskin väärän tuloksen antava, ei tämän ehdotuksen takana voi olla. Kun tässä on käsitelty eräitä äänioikeuden uudistamiseksi esitettyjä ohjelmia, ansaitsee myös maininnan tunnetun kirkollisen autuudensäännön: "Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa" siirtäminen politiikkamme vihreille laitumille ja sen mukaan tehty ehdotus äänioikeusrahan (Smk. 2:--) käytäntöönottamisesta. Ehdotus ansaitsee todellakin maininnan. Muuta ei. On hyvin kyseenalaista, tokko edelläkuvatuilla pyrkimyksillä vaalioikeuden rajoittamiseksi omaisuus- ja tulosensuksien perusteella, on enää lainkaan ajankohtaista valtiollista merkitystä. Kieltämättä ne sisältävät nk. vanhoillisen ohjelman äänioikeusolojen muuttamiseksi, mutta vanhoillisuus ei tällä hetkellä ilmeisestikään ole maailmassa se tekijä, joka ohjaisi valtakuntien politiikkaa. Vanhoillisuus meidän päivinämme on mitä puhtainta taloudellista liberalismia ja se rakentuu individualistiselle maailmankäsitykselle. Mutta nykyisiä valtiollisia uudistusliikkeitä sensijaan värittää kollektivismi; ne näkevät erään päävastustajansa juuri taloudellisen liberalismin kannattajissa ja ne hylkäävät jyrkästi vanhoillisten äänioikeusoloja tarkoittavat suunnitelmat. Siellä, missä uudistusliikkeet ovat päässeet valtaan, ne laskevat pääasiallisen tukensa varsinaiseen työväestöön ja keskiluokkaan, joten ne eivät voi äänioikeusoloja uudistaessaan menetellä siten, että niiden omat kannattajat jäisivät vaalioikeutta vaille. Mutta toiselta puolen ne eivät voi luottaa jatkuvaan valta-asemaansa ilman sen turvaavaa vaalijärjestelmää. Sellainen on keksittykin: korporatiivinen edustus. Se merkitsee sitä, että jokainen ammattiryhmä saa valita keskuudessaan päälukuaan tai merkitystään vastaavan määrän edustajia kansanedustukseen. Se tietää toisin sanoen sitä, että valtiovalta ryhmittää valitsijat ennen vaaleja, eikä jätä heille vapautta määrätä ryhmittymisestään itse vaaleissa. Tämä edustustapa jättää kansanedustuksen täydelleen hallitusvallan johdon ja kontrollin alaiseksi sen vuoksi, että valtio on diktatuurimaissa alistanut ammattikunnat ehdottomaan ja välittömään määräysvaltaansa. Mutta myös demokraattisissa maissa on ammattikuntaedustuksen voimaansaattamista lämpimästi puolustettu. Meillä se ei ainakaan nykyisissä oloissa voine muodostua miksikään edistysaskeleeksi, eikä se olisi edes järjestettävissäkään, kun se vaatii pohjakseen hyvin organisoidut yleiset ammattiliitot, ei yksin työväestön keskuudessa. Lopputuloksena tästä äänioikeuteen kohdistuvia muutossuunnitelmia vain pääkohdissa tarkastelevasta katsauksesta olisi siis esitettävä, että äänioikeusolomme eivät normaalitilanteessa kaipaa korjauksia muuta kuin mahdollisesti joissakin toisarvoisissa yksityiskohdissa. Toisin on asianlaita sellaisissa oloissa, joissa demokratian itsepuolustustoimenpiteet valtioelämässä esiintyvien sairausilmiöiden vuoksi on tilapäisesti ulotettava äänioikeuden alalle saakka, josta Herra meitä varjelkoon. On todella kuvaavaa valtiollisen ajattelumme ahdaskatseisuudelle, että nimenomaan äänioikeutta koskevat kysymykset ovat olleet meillä tavantakaa vilkkaankin pohdinnan ja lainsäädännöllisen korjailutyön kohteena, vaikka ilmeistä on, että niillä linjoilla ei demokratiamme henkeen ja ulkoasuun saada muutoksia, tahdottiinpa niillä sitten demokratiaa vahvistaa tai sitä heikentää. Sensijaan kysymys vaalitavasta, jolla on oleellisesti aivan toinen arvo ja merkitys valtioelämän yleistä suuntaa koskeville ratkaisuille, on jäänyt huomiotta aivan viime vuosiin saakka. Valtiollisen ajattelutapamme pintapuolisuutta se vain todistaa, että jokin vähäinen kauneusvirhe on sitä järkyttänyt, kun sensijaan mahdolliset rakennevirheet eivät ole johtuneet sille mieleenkään. Vasta aivan viime vuosina, kuten sanottu, kysymykseen vaalitavasta on kiinnitetty huomiota. Tässäkin esityksessä olisi syytä valtiollisten vaaliemme toimittamistapaan tarttua perinpohjaisestikin, mutta kun niinhyvin maisteri *Jussi Teljon* kirja "Yhdenmiehen vaalipiirit vaiko suhteelliset vaalit?" kuin myös kansanedustaja *Uuno Hannulan* asiaa kosketellut eduskuntapuhe ja sen johdosta julkisuudessa virinnyt sanomalehtikeskustelu ovat aikaansaaneet varmaankin sen, että kysymys ainakin poliittisia olojamme seuranneille henkilöille lienee verrattain tuttu, tyydymme esittämään seuraavassa vain eräitä mielestämme erikoisen tehostuksen arvoisia näkökohtia siitä. Voimassaoleva valtiollinen vaalilainsäädäntömme on omaksunut suhteellisten vaalien systeemin, s. o. samassa vaalipiirissä on useampia täytettäviä edustajansijoja, jotka jaetaan vaaliliittoutumien ja ehdokkaiden välillä suhteellisesti niiden saamien äänimäärien mukaan. Toinen vaalisysteemi, joka on vallalla mm. Englannissa, Yhdysvalloissa ja Ranskassa, on enemmistövaalitapa, jonka mukaan kussakin vaalipiirissä on vain yksi täytettävä edustajansija, joka joutuu enimmät äänet saaneelle ehdokkaalle. Näiden vaalitapojen välillä on huomattava ero: enemmistövaalit suosivat suuria puolueita ja pakottavat poliittisen elämän suuriin ryhmityksiin, suhteelliset vaalit sallivat usein hyvinkin pienien mielipidesuuntien edustuksen ja sillä tavoin suosivat puoluepirstaantumista. Kumpi vaalitapa on oikeampi, se johtuu suurelta osalta siitä, mikä asetetaan vaalien tehtäväksi. Jos vaalien tehtävänä on saada kansanedustus, joka sisältää kaikkein vähäisimpienkin mielipidesuuntien edustajia ja siten jäljittelee kaikkia niitä kohoutumia ja syvänteitä, joita poliittisen elämän maastossa on, niin silloin suhteelliset vaalit ovat ilmeisesti ainoa oikea muoto. Mutta jos vaalien päätehtäväksi asetetaan toimikykyisen parlamenttienemmistön aikaansaaminen, silloin monissakin valtiollisissa olosuhteissa vain enemmistövaalit voivat antaa toivotun tuloksen. Edelläesitetty ohje vaalitapojen arvostelemiseksi tietäisi sitä, että väitteet toisen tai toisen vaalitavan ehdottomasta paremmuudesta eivät voi pitää paikkaansa. Asianlaita onkin niin. On välttämätöntä, ennenkuin eri vaalitapojen keskinäistä arvojärjestystä käydään määräämään, että tunnetaan ne historialliset, valtiolliset ja taloudelliset olosuhteet, joihin vaalisysteemin on liityttävä, tunnetaan ne vaatimukset, jotka vaaleilla on kyettävä täyttämään. Suhteelliset vaalit, jotka hyvin menestyvät yhdessä maassa, voivat olla täysin epäonnistuneet sen naapurimaassa; vieläpä samassa maassa voi eri aikoina eri vaalitapa osoittautua paremmaksi. Kun tässä lausutun mielipiteen mukaisesti käymme tarkastelemaan kummankin esitetyn vaalisysteemin soveltuvaisuutta meidän oloihimme, niin ei tarvitse kovinkaan yksityiskohtaisesti seurata valtiollista elämäämme eikä hyvinkään tarkasti kuunnella yleisen mielipiteen arvostelua siitä, kun voimme panna merkille, että toimikykyisen eduskuntaenemmistön puute on syynä useimpiin niistä epäkohdista, joista suomalaista demokratiaa syytellään. Olkoonkin, että esitetyissä moitteissa ei kuvastu monestikaan objektiivisuus tai edes halu siihen, niin kuitenkaan ei niistä sangen monilta voi kieltää tiettyä asiallista oikeutta. Mutta silloin voidaan myös sanoa, että epäkohdat viime kädessä joko suorastaan aiheutuvat tai tulevat mahdollisiksi sen takia, että eduskunnassamme ei ole vielä tähän mennessä yhtenäkään vaalikautena ollut pysyväistä, toimikykyistä enemmistöä, joka olisi voinut lainsäädännössä ja eduskunnalle kuuluvassa hallinnon kontrolloimisessa noudattaa varmaa ja määrätietoista suuntaa. Ja ennen kaikkea pysyvä eduskuntaenemmistö olisi ollut välttämätön parlamentaaristen hallitustemme tukemiseksi, ettei niiden olisi ollut pakko kaikenlaisia "Vaskurin juttuja" varoen turvautua nuorallatanssijan avuihin. Hallituspolitiikkamme epävarmuus ja epäselvyys on lyönyt leimansa koko poliittiseen elämäämme. Valtiollinen tilanne on kehittynyt sellaiseksi, että ainoastaan elimellisesti yhtenäiseen eduskuntaenemmistöön nojautuva vakavasti istuva hallitus voi kohottaa demokratiamme arvovallan sellaiseksi, että demokratiaa vastaan vehkeilevät ainekset kyetään pitämään kurissa. Poliittisten myrskykeskusten ennustamaa vaaraa ei ole syytä ajatuksissaan suurennella, kun maan asujaimiston suuren enemmistön demokratialle uskollinen mieliala on tunnettu, mutta sekin levottomuuden tila, missä nyt elämme, vaatii maahan määrätietoisesti toimivan esivallan, josta varmasti tiedetään, mitä se tekee ja mistä se on löydettävissä, esivallan, joka ei huoju jokaisen eduskuntakeskustelun mainingeissa. Nykyisissä oloissa eritoten kaipaa maa kuria, jonka alle se kyllä on valmis alistumaan tietäessään kurinpitäjät kansan mielipiteen toteuttajiksi. Nämä poliittisen epävarmuuden vuodet ovat meille opettaneet, että demokratia tarvitsee kokoonpanoltaan yhtenäisen, jatkuvan ja lujan hallitusvallan. Mutta suhteellinen vaalitapamme, sen kokemuksen perusteella, mikä siitä on saatu, ei näy tulevaisuudessakaan voivan antaa meille eduskuntaenemmistöä, joka kykenisi ylläpitämään yhtenäisen ja pysyväisen hallituksen. Poliittinen pirstoutuminen näyttää päinvastoin yhä suurenevan ja sen mukaan enenee maalle vahingollinen poliittinen keinottelu hallituskysymyksen yhteydessä. On varsin luonnollista, että poliittisen elämämme kehitys on tämä, koska hallitusvallan lujuuteen ei voimassaolevaa vaalilainsäädäntöämme valmistettaessa ja vahvistettaessa kiinnitetty lainkaan huomiota. Kun palautamme mieliimme vuoden 1906 poliittiset olosuhteet, tämä käy hyvin ymmärrettäväksi. Suuriruhtinaanmaa oli vast`ikään vapautunut raskaasta venäläistyttämiskaudesta, ja sen antamat kokemukset ja varoitukset löivät leimansa koko siihen lainsäädäntötyöhön, joka uuden valtiollisen vapauden perustukseksi suoritettiin. Maalle haluttiin luoda sellainen korkein edustuslaitos, joka ehkä tulevien pahojen päivien aikana voisi, kansan kaikkia kerroksia ja vähäisimpiäkin mielipidesuuntia edustaen, puhua todella koko kansan nimissä, kuvastaa peilin tavoin uskollisesti kansakunnan tahtoa. On epäämätöntä, että se myötätunto, mitä Suomea kohtaan ulkomailla oli sortovuosina osoitettu, on vaikuttanut vaalilakimme sisältöön, sillä voitiin laskea, että ulkomainen mielipide voitaisiin vast`edeskin saada helpommin Suomen puolelle, mikäli väkivaltaa vastassa olisi yksimielisenä sellainen eduskunta, jossa olisivat edustettuina maan kaikki virtaukset eikä vain muutama suurpuolue. Vaalilain valmistelutöistä tämä käsityskanta käy esille. Prof. Hermanssonin puheenjohdolla toiminut eduskunnanuudistamiskomitea lausuu mietinnössään helmikuun 28 päivältä 1906 mm. seuraavaa: "Eduskunnan tulee - - - antaa kuva kansasta kokonaisuudessaan ja ilmituoda siinä esiintyvät eri pyrkimykset ja harrastukset. Maissa, joilla on ulkonainen valta-asema, voi pääpaino olla siinä, että kansaneduskunnassa on lukumäärältään vankka enemmistö, meillä sitä vastoin on ennen muuta tärkeää, että kaikki ovat mukana ja ettei sentähden harvalukuisempiakaan aateryhmiä estetä ottamasta osaa eduskuntaan ja sen työhön." Ne vaatimukset, jotka tässä kansaneduskunnalle asetetaan, ovat tyypillisesti rajoitetulla ja sellaisenakin helposti näennäiseksi joutuvalla autonomialla varustettua suuriruhtinaanmaata varten tarkoitetut. Mutta itsenäinen valtakunta asettaa valtioelämänsä perustekijöille toiset vaatimukset. Käytäntö on meillä osoittanut, että vaikka meiltä puuttuukin "ulkonainen valta-asema", kansaneduskuntamme menestyksellisen toiminnan välttämätön ehto meilläkin on lukumäärältään vankka enemmistö eduskunnassa. Siihen on pyrittävä ja sitä varten on vapauduttava, kuten eräässä aikaisemmassa luvussa olemme esittänyt, valtiollisen epäitsenäisyyden ajan etupäässä valtiollisten välttämättömyyksien luomasta poliittisesta ideologiasta ja sen ilmenemismuodoista. Jos me jäämme odottamaan valtiollisten ryhmitysten vähittäistä kehittymistä siihen suuntaan, että pysyvä eduskuntaenemmistö olisi suhteellisen vaalitavankin vallitessa syntyvä, niin saattaa kurjen kuoleminen sattua ennen suon sulamista. Ilman valtiovallan ohjaavaa kättä eivät yhteiskunnalliset, taloudelliset ja valtiolliset ryhmitykset oma-aloitteisesti yleensa kykene muuttumaan valtiotarkoituksen vaatimusten mukaisesti, ja siksi niiden on demokraattisen itsekurin nimessä luotava edellytys tähän. Niiden on oltava valmiit korjaamaan se virhe valtioelämämme organisatiossa, joka on tuonut mukanaan lyhytikäiset hallitukset, ja se virhe löydetään vaalitavastamme. Enemmistövaalien avulla voidaan eduskuntaan saada vakava, toimikykyinen enemmistö ja sen turvin pystyttää maahan yhtenäinen, selväsuuntainen ja rohkeaotteinen hallitus. Siksi on maassamme siirryttävä enemmistövaaleihin kansanedustajia valittaessa. Suhteellinen vaalitapa, niin oikea ja tarkoituksenmukainen kuin se olikin Venäjän yhteydessä eläessämme, on itsenäisyytemme aikana osoittautunut kykenemättömäksi luomaan hallitusvallalle sen ehdottomasti tarvitsemaa arvovaltaa ja lujuutta, ja siksi siitä on luovuttava. Käsitys enemmistövaalitavan tarkoituksenmukaisuudesta ei ole tämän kirjoittajalle mikään uskon asia, jommoiseksi tämäkin asia, puolesta ja vastaan, näytään erinäisillä tahoilla käsitetyn. Myönteisten ja kielteisten syiden vakava pohtiminen on antanut sen lopputuloksen, että enemmistövaalien avulla voitaisiin monesta demokratiamme puutteellisuudesta vapautua. Tässä ei ole tarkoituksena, kuten edellä mainittiin, käydä yksityiskohtaisesti asiaa käsittelemään, on tyydyttävä vain esittämään pari näkökohtaa, nekin vaalitavan vaikutuksesta poliittiseen elämäämme yleisesti. Valtiollisen elämän kuohuntatilassa, sellaisessakin, joka parhaillaan on kestämässä, on mielipiteiden kehitykselle terveellistä, jos esille tulee jokin yleiseltä laadultaan ensiarvoisen tärkeä kysymys, joka ei kuitenkaan ole missään välittömässä eikä välillisessäkään yhteydessä niiden kiistakysymysten kanssa, jotka siihen asti ovat olleet keskeisinä poliittisessa elämässä, nostattaneet intohimoja ja kiihoittaneet ihmisiä ja joukkoja toisiaan vastaan. Mutta jos tähän kysymykseen liittyy vielä koko valtiollisen elämän rakenteellinen muutos, kuten vaalitavan muutos tyypillisesti on, niin olisi sen ilmaa puhdistava vaikutus sitäkin suurempi. Rakenteenmuutos pakottaisi kaikki poliittisessa elämässä esiintyvät ryhmitykset ja yksityiset uuteen asennoitumiseen, josta olisi seurauksena, että monetkin ennen uudistusta esillä olleista ristiriidoista väistyisivät taka-alalle uusien suhteiden ja suhtautumisten työntäminä. Rakenteenmuutos saisi aikaan sen, että entisestä puolue- ja vaalitaktiikasta olisi luovuttava, ja varmaa on, että se riistäisi kovan pohjan jalkojen alta moneltakin viimeaikaisen parlamentarismimme pahennuksen kiveltä ja lankeemuksen kalliolta. Koko valtiollinen elämämme pakotettaisiin uuteen uomaan, se johdettaisiin sellaisille kartoittamattomille vesille, joissa eteenpäinpääsy - ainakin aluksi - ei kävisikään mahdolliseksi niin yksinomaisesti omiin voimiin luottaen kuin nykyisillä tottumusten ja ennakkoluulojen viitoittamilla reiteillä. Seurauksena olisi tietyssä mielessä suurempi sovinnollisuus kuin tähän asti. Ja on ilmeistä, että tällainen periaatteellisesti tärkeä rakenteenmuutos saisi vieläkin suuremman kantavuuden sen vuoksi, että se aiheuttaisi koko valtiollisen ajattelutavan muutoksen itsenäisyytemme ja kansakuntamme yleisen menestyksen vaatimuksia huomioonottavaksi ja niille rakentavaksi. Oikea aika tällaiseen ajattelutavan muutokseen olisi meillä ollut vuonna 1918, mutta silloin oli sen estävänä tekijänä silloisten johtavien poliitikkojemme kehittämä kuningasseikkailu, puhumattakaan nyt kansalaissodasta, jota ilman - hyvät sosialistit! - itsenäisyytemme olisi hyvin ollut saavutettavissa. Meillä on valitettu - eikä todellakaan syyttä - valtiollisten johtajien puutetta. Se on pantava suurelta osalta suhteellisen vaalitavan ja siitä aiheutuneen hallitusvallan horjuvaisuuden ja vaihtelevaisuuden syyksi. Kun koko hallituspolitiikkamme, ja siihen liittyen myöskin eduskuntapolitiikkamme, on kehittynyt sellaiseksi, että poliitikon menestyäkseen ja voidakseen tehokkaasti valtioelämässä edistää niitä katsomuksia ja pyrkimyksiä, jotka ovat hänelle läheisiä^1, täytyy olla valmis ottamaan huomioon mielipiteitä yhtäältä ja toisaalta ja tarpeen tullen muuttamaan niiden mukaan kantaansakin, etsiä yhteyksiä mitä vaihtelevimpiin piireihin, "suhtautua" mitä erilaatuisimpiin ihmisiin ja asioihin, kieltää itsensä ja ystävänsä, vieläpä tiukan tullen periaatteensakin, lyhyesti sanoen tasapainotaiteilla alituisesti heiluvalla pohjalla, hän ei voi sitä kaikkea tehdä menettämättä tietyssä määrässä itsenäisyyttään. Näin on varmasti "systeemi" tärvellyt montakin hyvää valtiollisen johtajan ainesta. Ne, jotka taas eivät ole tähän poliittiseen peliin, vaikkapa siinä ovatkin olleet mukana, antautuneet, mutta joista ei sittenkään ole valtiollisia johtajia kasvanut, saavat ---------- 1 Tällä ei tarkoiteta sananlaskua "oma suu on lähempänä kuin kontin suu", joka valitettavan monelle poliitikolle, niin meillä kuin muuallakin, on kehittynyt suorastaan ohjelauseeksi. ---------- uskoa, ettei heissä olisi ollut ainesta siihen missään olosuhteissa. Valtiollinen johtaja vaatii lujan luuston. Suomalainen politiikka ei ilmeisestikään kehitä selkänikamien säilymistä siinä asennossa, mihin ne Luoja on luonut. Jos enemmistövaalit luovat mahdollisuuden lujiin hallituksiin, silloin muuttuu koko poliittinen ilmapiirimme ja parlamentaarinen ryhmä- ja yksilötaktiikka. Poliitikkojen itsenäisyys kasvaa, ja me saamme mitan täyttäviä valtiollisia johtajia, vaikkakaan emme ehkä enää Herran valitsemia kansanjohtajia. Kuitenkin on väärin esittää asia siten, että enemmistövaalita - alla olisi ainoastaan valopuolia. Monenkin enemmistövaalimaan valtioelämän kokemukset viittaavat päinvastoin siihen, että tämä vaalitapa tuo ajan mittaan mukanaan omat puutteellisuutensa ja heikkoutensa sekä synnyttää uudet poliittiset vastakohtaisuudet. Mutta vaikka nämäkin seikat otetaan huomioon, niin tällä hetkellä olisi meillä Suomessa parhain keino poliittisten olojen tervehdyttämiseksi siirtyminen enemmistövaalitapaan, yhden miehen vaalipiireihin. Ja jos vielä väittäisimme, että vaalitapa olisi aika ajoittain, sitten kun voimassaolevan vaalitavan epäkohdat alkavat jo tuntua liian tutuilta, vaihdettava toiseen, ei siinä olisi pilaa toistakaan puolta. Tässä yhteydessä sopii mainita, että monissa Euroopan maissa, eritoten Balkanilla, on eduskuntaenemmistön syntymistä pyritty helpottamaan siten, että suhteellisesti suurin puolue saa vaalilaskennan jälkeen määrätyn luvun lisäedustajia, s. o. suurimmalle puolueelle annetaan jonkinlaista voitto-osinkoa siinä tarkoituksessa, että siitä tulisi eduskunnassa ehdottoman enemmistön omaava puolue, vaikka se ei olisi vaaleissa saanutkaan sellaiseen riittävää äänimäärää. Tällainen vaalitapa oli fascisteilla voimassa silloin, kun he vielä eivät olleet ainoa puolue eivätkä olisi muuten voineet saada ehdotonta enemmistöä edustajakamariin. Tästä keinotekoisesta vaalitavasta meillä tuskin on oppimista. Jos meillä vaalitapaa käydään muuttamaan, silloin sopii ottaa esille kysymys edustajanluvun vähentämisestä. Irrallisena kysymyksenä sillä lienee tuskin merkitystä. Eduskunnanuudistamiskomitea, johon edellä viittasimme, näyttää itsekin pitäneen 200 edustajaa varsin korkeana määränä, koskapa se ilmoittaa ohjeekseen ottaneensa, että edustajaluku on asetettava mieluummin liian suureksi kuin liian pieneksi, jotta eri aatesuunnat siten helpommin voisivat tulla edustetuiksi. Kun tällä näkökohdalla ei enää ole sitä merkitystä kuin eduskuntamme luomisen aikana, ja kun sen tehostaminen tietää valtiohallintomme tehon heikentämistä, on siitä täysi syy luopua. Kuitenkaan ei edustajalukua voine harvaan asutussa maassamme vaalitavan muutoksen yhteydessäkään vähentää kovinkaan suuressa määrässä. Ehkä 150 ja 125 edustajaa olisi tarkoituksenmukainen lukumäärä. Lopuksi lienee syytä mainita, että enemmistövaalitapaan siirtyminen valtiollisissa vaaleissa ei suinkaan vaadi suhteellisista vaaleista luovuttavaksi kunnallisissa vaaleissa. Kunnallisen hallinnon organisatio on niin perin juurin toinen kuin valtion hallinnon organisatio juuri siltä osalta, johon vaalitapa pääasiassa kohdistaa vaikutuksensa, että oikeinta on pysyvästi säilyttää kunnallisissa vaaleissa suhteellinen vaalitapa, vaikkapa siitä valtiollisissa vaaleissa luovuttaisiinkin. |