Naapurisopu "perivihollisen" kanssa

URHO KEKKONEN

Ote puheesta Tukholmassa

7/12 1943

Ulkomailta käsin kysytään meiltä usein: Millä tavalla te suomalaiset oletatte suhteittenne Venäjään kehittyvän  tulevaisuudessa? Tällaiseen kysymykseen ei tietenkään voida tällä  hetkellä antaa edes ylimalkaista vastausta, sillä niin moni asiaan vaikuttava tekijä on meistä suomalaisista riippumaton ja tietymätön vielä kaikille muillekin, joita meidän keskinäisten suhteittemme järjestäminen koskee. Sitä paitsi Suomen ja Venäjän välillä on sota, jonka päätökseksi Venäjä on sanonut vaativansa ehdotonta antautumista, mikä taas meidän puoleltamme ei tule kysymykseen. Juuri liittoutuneiden pitäisi olla riittävän hyvin selvillä, mitkä ovat ne tulokset, joihin ehdottoman antautumisen ohjelma on vienyt mm. Norjassa ja Tanskassa, joten meidän kantamme pitäisi olla hyvin ymmärrettävissä.

  Mutta näistä selvää kannanottoa ehkäisevistä tekijöistä huolimatta voidaan suomalaiselta taholta esittää joitakin näkökohtia, joiden nojalla on luotavissa jonkinlainen kuva siitä, mille pohjalle meillä oletetaan Suomen ja Venäjän välisten suhteitten kehittyvän rauhan jälkeen. Meillä Suomessa on vallalla se käsitys, että Neuvostoliitto jää tämän sodan päätyttyä suurvallaksi. Sille seikalle taas, että tämä suurvalta on naapurinamme tai että me olemme tämän suurvallan naapuri, kuinka vain halutaan, me emme mahda mitään. Näistä seikoista lähtien meidän on tehtävä johtopäätöksemme.

  Millaiset nämä johtopäätökset sitten ovat? Meitä on ymmärrettävä, jos emme vielä, kun sota jatkuu, niitä ole voineet sanottavasti tutkia. On ymmärrettävä, että aikana, jolloin harva se suomalainen koti suree kaatuneitaan, meillä ei ole yleisesti ryhdytty näitä asioita pohtimaan, sillä sota, joka uhkaa tuholla kansallista olemassaoloamme, vaatii voimamme, ja se on käytävä loppuun, rauhaan, joka turvaa vapautemme ja itsenäisyytemme. Mutta sen mukaan mitä suomalaisesta politiikasta olen edellä sanonut, olettaisin, että Venäjän tulevasta asemasta tehtävien johtopäätöksien pitäisi noudattaa pääkohdittain seuraavaa suuntaa.

  Itsenäisyytensä säilyttänyt Suomi, sillä se on kaikelle suomalaiselle tarkastelulle conditio sine qua non, on tämän sodan päätyttyä teoreettisesti samojen vaihtoehtojen edessä kuin Suomi oli v. 1920, siis on omaksuttava joko Neuvostoliiton vastainen poliittinen linja tai puolueettomuus. Nämä teoreettiset vaihtoehdot ovat olemassa, toinen asia on, tulevatko ne, varsinkaan edellinen, olemaan käytännössä esillä. Lisäksi voi tulla kysymykseen yhtyminen samaan turvallisuusjärjestelmään mm. Neuvostoliiton kanssa, mutta se vaihtoehto riippuu yleisistä järjestelyistä rauhan turvaamiseksi.

  Kun tässä valossa tarkastelemme suhdettamme Venäjään, on meidän avoimesti ja ilman ennakkoluuloja lähdettävä siitä, että liittyminen Venäjän vastaisten voimien rintamaan ei silloin, kun Venäjä säilyy suurvaltana, kuten käsitämme, ole meidän kansallisten etujemme mukaista. Pieni valtio ei nykyisen koneiden sodan kautena kykene jatkuvasti seisomaan hampaisiin saakka aseistettuna. Sillä on sitä vähemmän tähän mahdollisuuksia, jos sota on saattanut sen suuresti velkaantumaan. Suomen etu ei voi olla, että se on jonkin suurvallan äärimmäisenä, Venäjän rajalla alituisesti varuillaan olevana ja ensimmäiseksi vihollisen jalkoihin joutuvana liittolaisena, jolla ei ole sellaista poliittista vaikutusvaltaa, että sen sanalla olisi mitään merkitystä, kun sodasta ja rauhasta päätetään. Maa olisi tällöin äänettömänä yhtiömiehenä mukana liitossa, josta sille koituisi kohtuuttomat, ajan mittaan ylivoimaiset rasitukset. Se joutuisi aina taistelutantereeksi, milloin tahansa siitä riippumattomat suurpoliittiset ristiriidat johtaisivatkin sotaan. Liioin emme voi rakentaa tulevaa ulkopolitiikkaamme Venäjän ja sen nykyisten liittovaltioiden poliittisille vastakohtaisuuksille ja niiden ennustellulle epäsovulle. Se olisi spekulointia hyvin epämääräisillä mahdollisuuksilla, ja sellaisen politiikan tuloksena olisi, jos tuo epäsopu todella syntyisi, että Suomi kuitenkin joutuisi Venäjälle vihamielisen suurvaltaryhmän alituisesti taistelevaksi, eteen työnnetyksi tukikohdaksi. Näin ollen Suomen kansalliset edut eivät salli sitoutumista Venäjän vastaisen politiikan linjalle tai sen etsimistä.

  Toinen vaihtoehto on puolueettomuuspolitiikan omaksuminen. Nähdäkseni kansallisen politiikkamme tavoitteena rauhan tultua ja jo siihen valmistauduttaessa olisikin palaaminen siihen puolueettomuuspolitiikkaan, josta tapahtumien onneton kehitys meidät vieritti pois v. 1939. Olettaisin, että tämä käsitys alkaa vallata alaa Suomessa. Tähän käsitykseen liittyy harras toivomus skandinaavisesta yhteistyöstä, sillä me käsitämme, että Skandinavian maiden, tällä hetkellä erityisesti Ruotsin apu, on meille merkittävä.

  Voidaan tietenkin väittää utopiaksi olettamusta, että pahasta sisustaan tunnettu Suomen kansa taipuisi vilpittömään naapurisopuun perivihollisena pidetyn Venäjän kanssa. Sodan kestäessä ja sen kauhujen vielä kirvellessä mieltä on tällainen epäilys hyvin perusteltu. Mutta on pidettävä muistissa, että esim. 1800-luvulla vallitsi Suomessa rauhallinen mieliala Venäjää kohtaan, vieläpä yleisesti tunnustettu ja kiitetty lojaliteetti - Aleksanteri II:n patsas seisoo vieläkin kunniapaikalla Helsingin Suurtorilla. Se katosi vasta, kun tsaari-Venäjä aloitti sortotoimenpiteensä Suomea vastaan. Ei ole mitään syytä epäillä, että jos Suomen ja Venäjän väliset järjestelyt rakentuvat oikeudenmukaisuuden pohjalle ja Suomi säilyttää sekä sisäisen että ulkoisen riippumattomuutensa, Suomen kansa tulee ylläpitämään korrektia ja moitteetonta naapurisopua. Mutta se vaatii ehdottomasti, että meillä vallitsee täydellinen turvallisuuden tunne.

  Me emme valitettavasti voi sodan aikana tehdä mitään poliittisesti vaikuttavaa, jossa edellä mainittu käsityskanta tulisi esille, sillä meitä vastassa on ehdottoman antautumisen vaatimus. Sen vuoksi meidän on pakko noudattaa lykkäävää, dilatorista politiikkaa, niin monia vaaroja kuin se on kannaltamme saattanutkin sisältää. Hallituksemme kuitenkin valppaasti pitää silmällä kaikkia kunnialliseen rauhantekoon mahdollisesti avautuvia tilaisuuksia. Mutta vaikka me emme ole sokeita jatkuvan sodan vaaroille, on suorastaan ihmeellistä panna merkille, miten rauhallisena ja luottavana Suomen kansa tarkastelee kaiken epävarmuuden keskellä tulevaisuuttaan. Mihin tuo luottavaisuus ja rauha perustuu, kysyttäneen. Siihen on olemassa vain yksi vastaus: oikeaan asiaamme. Me luotamme presidentti Rooseveltin edeltäjän, suuren Lincolnin sanoihin: "Mikään asia maailmassa ei ole lopullisesti ratkaistu, jollei se ole ratkaistu oikein."