Teollisuusjohtajan vastuu ja palkkaliukumat.

Kyllä hyvin muistetaan, kuinka paljon vajaa vuosi sitten tehtiin työtä kaksivuotisen työehtosopimuksen aikaansaamiseksi ja kuinka isosti työnantajapuolella iloittiin, kun tämä toivottu tulos oli viety sopimuspapereihin. Nyt päättelivät työnantajat, on siunattu työrauha turvattu kahdeksi vuodeksi. Kun työpalkkojen suhteen on varmuus myös kahdeksi vuodeksi eteenpäin, niin maan talouselämälle on valmistettu hyvät edulliset asemat mm. kansainvälisessä kilpailussa.

Tänään on pakko todeta, että sitä hyötyä, jota työnantajat kuvittelivat kaksivuotisen sopimuksen seurauksena, ei ole saatu. Työrauha nimenomaan korpilakkojen vuoksi on tuskin koskaan ollut niin repaleinen kuin kuluvana vuonna. Palkkojen liukuminen yli työehtosopimuksessa edellytetyn tason on samaten ollut ennätyksellinen. Kun lisäksi otetaan huomioon, että ennen toista sopimusvuotta suoritetaan "kurkistuksen" nimellä kulkeva itse asiassa uusi työehtosopimuskierros, niin kaksivuotiseen kiinnitetyt toiveet havaitaan virvatuliksi. Järjestely on vienyt siihen, että kaksivuotisesta työehtosopimuksesta on olojen mukana tullutkin kaksi yksivuotista sopimusta, joista jälkimmäisen sisältöä ei tunneta.

Edellä mainittiin palkkaliukuma ja siinä on aihetta vähän aikaa viivähtää.

Tietenkin on selvää, että vaikka työehtosopimuksessa on määritelty ansiotaso koko sopimuskautta varten, työntekijäpuoli käyttää tilaisuutta hyväkseen, milloin sellainen tarjoutuu, palkkojen korottamiseksi. Tämä olisi suorastaan ymmärrettävääkin sellaisena epävarmuuden kautena, jolle voimakkaat hintojen ja maksujen kohoamiset lyövät leimansa, mutta palkkaliukumisten tavaton yleisyys ja odottamaton suuruus vievät kaiken pohjan järkevältä työmarkkinapolitiikalta.

Suomi ei ole suinkaan ainoa maa, jossa palkkaliukumat tunnetaan. Vielä 1960-luvulla meidän lukumme olivat moneen muuhun maahan verrattuina varsin kohtuulliset. Mutta esimerkiksi vuonna 1973 työehtosopimuksen mukainen teollisuustyöntekijöiden ansiotason nousu oli n. 12 %, mihin tuli lisää lähes 10 % palkkaliukumien muodossa. Suhteellisesti kovimmat numerot saadaan vuodelta 1970, jolloin sopimuksen mukainen korotus oli 5 %, mutta liukuma sen päälle teki noin 8 %.

Miten tällainen sopimuksenvastainen palkkaliukuma saadaan aikaan?

Joko

siten, että se ajetaan läpi työtaistelutoimenpitein tahi niillä uhaten

tai

siten, että työnantaja, vaikkei vaatimusta olisi esitettykään, kiirehtii yksipuolisesti toteuttamaan palkkatarkistuksen reippaasti ylöspäin.

Seurauksena on, että maassa lienee vähänpuoleisesti työpaikkoja, joissa ansiotaso olisi työehtosopimuksen edellyttämä. Todellinen ansio on korkeampi juuri palkkaliukumisen vuoksi. Kuinka suurista prosenttimääristä tätä nykyä on kysymys, sitä ei vielä voida sanoa. Mutta se tiedetään, että tämän vuoden toisen neljänneksen aikana palkkaliukuma esimerkiksi metalliteollisuudessa oli 3,8 %. Tämä tulee sen n. 12 prosentin päälle, jonka sopimus takasi. Kun otetaan huomioon, että palkkaliukuma nousee vuoden loppuun saakka, päästään prosenttilukuun, joka vie suhteet sekaisin.

Nyt jätämme numerot. Siirrymme tarkastelemaan, miten työnantajat ovat suhtautuneet palkkaliukumiin. Lyhyesti sanottuna: yleensä täysin edesvastuuttomasti.

Teollisuudella on vielä tätä nykyä eräitä aloja lukuunottamatta riittävästi tilauksia, mutta työvoimasta on puutetta. Kun halutaan pitää oma ja saada vieraalta työvoimaa, jotta toimitukset voidaan hoitaa määräajassa, toimeenpannaan joko yleisesti tai tietylle avainasemassa olevalle ryhmälle palkankorotuksia, jotka saattavat olla varsin merkittäviä. Tämä on ilmeisesti asianomaisen yrityksen kannattavuuden kannalta mahdollinen jopa hyödyllinen menettelytapa, mutta sen seurauksena on palkkaliukuman siirtyminen toisiin yrityksiin. Se tapaa myös sellaisen yrittäjän, jolla ei ole pelivaraa korkeisiin palkkaliukumiin. Mikä pahinta, koko työmarkkinapolitiikka menettää arvonsa, koska allekirjoitetut sopimukset vuotavat kuin seula.

Yrityskohtaisesti suoritetut sopimuksenvastaiset palkankorotukset, jotka useimmiten lisäksi rajoittuvat paremmin palkattujen ryhmään, ovat vastoin pyhänä pidettyä palkkapolitiikan solidaarisuutta. Ne ovat myös vastoin työnantajien kesken julistettua solidaarisuutta. Ne johtavat vääristyneisiin palkkaolosuhteisiin, joihin on myöhemmin vaikeaa saada järkevää korjausta.

Yleisesti tunnustetaan, että eräät valtion ja kunnan palveluksessa olevat ryhmät ovat jääneet teollisuuden noudattaman palkkaliukumasysteemin vuoksi pahaan palkkakuoppaan. Teollisuudessakin alempipalkkaiset ovat kadottaneet kosketuksen korkeampaan ansiotasoon kiivenneisiin erikoisryhmiin.

Kerranhan näin syntyneet vääristymät on korjattava. Mutta miten? Kun alempipalkkaisten asemaa ryhdytään parantamaan ja ansiotasoa nostamaan, luuleeko kukaan, että irti- ja ylöspäässeet suostuvat tinkimään omista eduistaan. Palkankorotukset tulevat sen vuoksi olemaan yleisiä ja keskinäinen suhde palkkauksessa tulee suurin piirtein säilymään sellaisena, millaiseksi se mm. työtaistelujen tuloksena on kehittynyt. Näin ajatellaan asiasta ns. parempipalkkaisten työntekijäin piirissä. Julkisen hallinnon palkkaviranomaisilla samaten kuin työmarkkinajärjestöillä tulee olemaan tältä näkymältä ylivoimaisia vaikeuksia uuden, käytännöllisiä tarpeita vastaavan ja oikeudenmukaisen ratkaisun aikaansaamiseksi.

On tietenkin selvää, että palkkausolojen korjaaminen uuden tasapainon luomiseksi on välttämätön. Se tapahtuu kuitenkin ainakin tärkeältä osalta rahanarvon kustannuksella. Markan arvon huononeminen taas nostaa esim. ulkomaille myytävien tavaroiden hintaa. Jos kauppakumppanimme ei niin syntynyttä lisähintaa hyväksy, on edessä työttömyyden peikko.

Se, että teollisuuden palkkausoloissa ollaan ajautumassa tai on ajauduttu umpikujaan, on valitettavasti eräältä merkittävältä osalta aiheutunut siitä, että teollisuudenharjoittajat ovat irtisanoutuneet keskinäisestä solidaarisuudestaan ja asettaneet oman oletetun etunsa teollisuuden ja koko talouselämämme yhteisen edun edelle. Se on tullut esille sopimuksen vastaisten korkeampien palkkojen maksamisessa, salaisten vuorotyön tai olosuhdelisien suorittamisessa ja monessa muussa nokkelassa kierto-operaatiossa. On keksitty taloudellisia järjestelyjä, joilla häikäilemättä houkutellaan työväkeä vieraasta yrityksestä omaan. Kaiken tämän seurauksena teollisuuden koko työelämä on saatettu tilaan, josta kokonaisuus kärsii. Yleensä yritysjohto on koettanut tehdä ylitsekäymiset salaisesti, mutta vaikea tällaista on pimittää. Eihän sellainen onnistunut Watergatessakaan.

Äskettäin eräs tunnettu henkilö peräänkuulutti, että Suomen talouselämän johtomiehiä tarvitaan kipeästi politiikan kuntoonsaattamisessa.

Pitäisiköhän aluksi siivota omat rappuset.