Eduskunnassa vaalien alla

Tässä pitäisi - kun osaisi - puolustaa parlamenttia. Sitä on kyllä tällä kertaa hyvin vaikea tehdä moittimatta niitä, jotka ovat johtaneet asiat siihen hyvin vähän ylentävään näytelmään, jonka teatterina eduskuntamme tätä kirjoitettaessa on ollut ja on.

    Tietenkin on selvää, että vaalien alla on kansan valitsema eduskunta raisua ja kuritonta porukkaa. Vaikka vaalitaistelun voidaan katsoa alkavan heti edellisten vaalien jälkeen, niin mikään säännönmukaisesti uudistuva vastuuttomuuden kausi ei kansanedustajille puhkea ennen kuin muutama kuukausi ennen uusia vaaleja. Vahva enemmistöhallitus ja luja puoluekuri voivat jossakin määrin hillitä vaalien aiheuttamaa yksityisten edustajien taktikointia, mutta jokaisen puolueen eduskuntaryhmässä on kaikesta huolimatta hätääntyneitä ehdokkaita, joita ei mikään voima pysty pidättelemään. Kaikissa äänestyksissä, ratkaisuissa ja toiminnoissa vaalien alla pidetään silloin silmämääränä miten kukin kannanotto vaikuttaa äänestäjiin. Tämä kuuluu systeemiin, mutta se ei ole systeemin vika, vaan se on ihmisten vika.

    Yleensä pyritään siihen, että eduskunnan pöytä puhdistetaan niin hyvissä ajoissa ennen vaaleja, että suuremmalle keinottelulle ei jää tilaa. Eduskunta pyritään lisäksi päästämään lomalle aikoja ennen vaaleja, mitä voidaan hyvin perustella sillä, että ehdokkaina olevat edustajat saisivat tasavertaisesti kilpailla oman puolueen päälleryntäävien tulokkaiden kanssa vaalikentällä. Parlamentaarisen toiminnan viisaat johtajat tuntevat sen villin kiihkon, jonka valtaan edustajat, usein parhaatkin heistä, joutuvat ja koettavat rauhoittaa eduskuntatyöskentelyn vaalien alusviikoiksi.

    Mutta tänä vuonna tilanne meillä Suomessa on ollut juuri päinvastainen. Viimeiseen kuukauteen ennen vaaleja on annettu ja siirretty ja sullottu ja tupattu mitä lukuisin määrä juuri mielialoja kiihottavia asioita, jotka ovat olleet sille huonommanlaiselle vaalipropagandalle toivottuja makupaloja. Otetaan nyt vaikka aborttilaki. Nykyaikaista yhteiskuntakehitystä vähänkin ymmärtävälle ja sosiaalisesti ajattelevalle ihmiselle se on ainakin suhteellisesti ottaen oikeaanosunut laki. Mutta kuinka verrattoman tilaisuuden se antaakin moraalisiin vuodatuksiin elämisen pyhyyden ja muiden sellaisinaan tärkeiden arvojen nimissä. Siinä on ääntä väristelty eduskunnan puhujapöntöstä ja nyt olisi kiire väristelemään vielä tehokkaammin omaa ääntä vaalirahvaan edessä valitsijain äänien kalastamiseksi tälläkin verkolla. Uskonnolliset syyt tässä asiassa ovat tietenkin varteenotettavia ja hyväksyttäviä, mutta kuinka monen äänestämiskäyttäytyminen johtui uskosta ja kuinka monen odotetuista tai menetetyiksi pelätyistä äänistä, siinä tarjotaan omantunnonkysymys aborttilain ympärillä kiivailleille ja lakia vastustaneille.

    Mutta varsinainen suuri kysymys on ollut korkeakoulujen sisäisen hallinnon uudistamista koskeva lakiesitys, kansanomaisesti sanottuna mies ja ääni -periaatteen toteuttaminen korkeakoulujen piirissä. Harvoin on opetustointa koskeva asia aikaansaanut sellaista jyrkkääkin jyrkempää vastakohtaisuutta kuin tämä uudistus. Sillä uudistuksesta tässä on kysymys, siitä ei päästä minnekään. Meillä on oppikouluissa pääosaltaan voimassa vuoden 1872 koulujärjestys, joka seikka osoittaa, millä kannalla opetustoimen tämä ala on. Mutta nimenomaan Helsingin yliopiston osalta monet asiat todennäköisesti juontavat voimassaolevat perusprinsiippinsä vieläkin vanhemmilta ajoilta. Yliopisto ei itse ole pystynyt uudistamaan ja ajanmukaistamaan elämäänsä. Kun otetaan huomioon, että johtavalla yliopistollamme on itsehallinto-oikeus, niin siitä on tehtävä se johtopäätös, että sillä itsellään on ollut myös vastuu tälläkin alalla tapahtuneen kehityksen huomioonottamisesta. Siihen sen johto ei ole kyennyt, ei ennen eikä nyt. Ja pahinta on ollut se, että kun sille on ulkoapäin laadittu ohjelma hallinnon uudistamiseksi, se on ylimielisenä ja arvovallassaan mustasukkaisesti kiinniriippuen torjunut ohjelmat vaivautumatta esittämään loppuun saakka ajateltua, perusteltua ja konstruktiivista omaa ohjelmaa, toista vaihtoehtoa. Yliopiston johdon piti tietää, että pelkkä ärtynyt vastustus ei niissä oloissa, jotka maassa nyt vallitsevat, ole rakentavaa politiikkaa. Voi hyvinkin olla mahdollista, että yliopistoille jätetty ehdotus oli epäkypsä raakile ja virheellinen. Mutta laajan tieto- ja elämänkokemuksen omaava professorikunta olisi voinut vakavasti tutkia asiaa ja sävyisästi osoittaa paremman tien tarpeellisten uudistusten toteuttamiselle. Professorithan ovat lisäksi - mikäli ovat - opettajia ja opettajien velvollisuus on johtaa eksyneet karitsat oikeille lähteille.

    Edellä tuli käytetyksi sanaa politiikka. Se ei tuolla rivillä merkinnyt puoluepolitiikkaa eikä maailmankatsomuspolitiikkaa. Mutta yliopiston johto on taitamattomuudellaan manannut esille puoluepolitiikan, joka suuremmassa määrin kuin olisi toivottavaa on tunkeutumassa ja jo tunkeutunut korkeakoulujen piiriin. Nyt sitä ei enää voida sieltä karkottaa. Tähän saakka politiikan tuloa opetuslaitoksen piiriin on pidetty vasemmiston voittona ja siinä lienee yksi syy, miksi mies ja ääni -periaatetta professorikunnan keskuudessa vastustetaan. Onkohan tämäkään professoreiden omalta kannalta vedenpitävää motivointia. Yliopistoissa ja oppikouluissa suoritetut vaalit ja tiedustelut ovat näet osoittaneet, että ns. porvarillisilla puolueilla on verrattomasti suurempi kannatus oppilaitostemme piirissä kuin esim. kansanedustajain vaaleissa. Mutta non possumus -kanta näyttää riistävän päättelykyvyn niiltäkin, joiden korkea ammatti tai kutsumus perustuu juuri virheettömään päättelykykyyn.

    Näillä palstoilla on joskus aikaisemmin kirjoitettu yliopiston hallintoon liittyvistä suunnitelmista ja esitetty toisia vaihtoehtoja kuin nyt on esillä. Mutta kaikissa kyhäelmissä on suhtauduttu ymmärtämyksellä itse äänioikeusreformiin. Eikä se umpikuja, johon asia on joutunut, ole käsityskantaa muuttanut. Ja vaikka ylioppilaslakot ja eduskunnan painostus eivät herätä myötätuntoa, päinvastoin, on syytä sanoa, että aktiivista opiskelijanuorisoa on ymmärrettävä. Sitä on näet yritetty vetää nenästä. Kolme poliittista puoluetta on puoluekokouksissaan päättänyt kannattaa mies ja ääni -periaatetta. Kaksi niistä jarruttaa eduskunnassa parhaillaan tämän periaatteen toteuttamista ja kolmannen eduskuntaryhmä oikein professorillisen puheenjohtajansa arvovallalla asettui puoluekokouksensa päätöksestä poikkeavalle kannalle. Tosin tämä kolmen puolueen eduskuntaryhmä katsoi olevansa pakotettu palaamaan puoluekokouksensa linjalle, mutta pahoin sekoitti asiaa politiikkaan onnettomasti rakastuneen professorin yritys.

    Jos nyt puoluekokoukset olivat väärässä - sekin on mahdollista - niin opiskelijat puoluepolitiikkaan tottumattomina pitivät päätöksiä vakavassa mielessä tehtyinä. Se oli heidän erehdyksensä ja virheensä. Tämä asiantila kuitenkin heittää lieventävää hohdetta opiskelijoiden kiivauteen.