Politiikasta ja sen tekijöistä

Poliittinen ja taloudellinen ohjelma voi olla kuinka oikea tahansa, mutta sillä ei ole mitään käytännöllistä arvoa, jos se esitetään liian myöhään. Liian aikaisin julkisuuteen saatettu ohjelma voi myös merkitä epäonnistumista, mutta jos se on todella tarpeen vaatima ja elinvoimainen, se voidaan myöhemmin uusien edullisten olosuhteiden vallitessa toteuttaa. Tosin on niin, että liian varhainen esittäminen yleensä vähentää ohjelman onnistumisen edellytyksiä vastaisuudessa.

Pisimmälle pääsee se, joka kykenee yhdistämään isänmaansa toiveet poliittisesti mahdolliseen. Utopia ei ole mikään poliittinen ohjelma.

Hyvä tahto mutta huono seuraus saa historialta huonomman arvolauseen kuin paha tahto mutta hyvä seuraus.

Pahassakin tarkoituksessa lausutussa arvostelussa voi olla oppimista, siitä on vain kuorittava pois tendenssi ja parjaus ja löydettävä tosiasia.

Kun politiikassa ei pääse eteenpäin, jollei näytä kantaansa, ei saa pahastua, jos toinen puolue ei hyväksy toisen kantaa, jos se siis diskriminoi toisen.

Vähemmistöön tai oppositioon joutuminen on politiikassa tavanomaista, asian luonteeseen kuuluvaa. Mutta se voi olla tuhoisa vaihe, jos sen antaa johtaa katkeruuteen, joka aina varmasti teettää vääriä ratkaisuja, tai jos luopuu ajatuskannastaan saavuttaakseen enemmistön kannatuksen. Oppositiossa on osattava olla. Sinne ei tietenkään ole tarkoitus jäädä.

Äkkijyrkkyys politiikassa on sielullisesti helppoa, yksipuolinen asennoituminen: joko - tahi, ei vaadi etsimistä. Mutta tällainen asennoituminen näivettää henkisesti, se kasvattaa toissilmäisiä ihmisiä. Keskustapolitiikka edellyttää itsenäistä ajattelemista. Itsenäiset mielipiteet eivät ole suosittuja, silloin kuin äärimmäisyyssuuntien nostattama kiihkomieli on vallalla. Mutta demokratia ja sen suojana oleva keskustalinja on vapaiden ihmisten poliittinen maailmankatsomus.

T.E. Lawrence, tarunomaiseksi tullut Arabian heimojen taisteluun nostattaja turkkilaisia vastaan viime maailmansodan aikana, on kirjoittanut lähinnä ulkopolitiikkaa tarkoittaen: "Jos itämailla asettaa korvan kiinni erämaan pintaan, kuulee kaiken, mitä tapahtuu, ja koko joukon sen lisäksi. Selektiivinen, valikoiva korva erottaa väärät uutiset ja siinä onkin ero hyvien ja huonojen poliitikkojen välillä."

Tavallisin virhe politiikassa on se, että itsepintaisesti pidetään kiinni edellytyksistä, joiden aika on jo ohi, ja halutaan välttyä henkilökohtaisesti epämiellyttäviltä johtopäätöksiltä.

Kun Englannin pääministeri Lloyd George Versaillesin rauhansopimuksen aikana, puoltaessaan bolshevikkien kutsumista konferenssiin, lausui, että tosiasioita ei voida jättää huomioon ottamatta, vaikka pitäisikin niitä epäsympaattisina, on siinä esitetty poliittinen toimintaohje, joka on yhtä oikea kuin myös vaikea toteuttaa käytännössä.

Poliitikko Lauri Ingmanin kerrotaan selittäneen, että hänen valtiolliselle toiminnalleen on ohjenuoran antanut eräs kievarikyydin kestäessä saatu opetus. Hevonen oli laiska ja kyytipoika kärsivällinen. Hevonen ei parantanut vauhtiaan pojan maiskutteluista ja kehotuksista huolimatta, kunnes poika suuttui ja roimi pistokkaalla hevosta takapuolille ja sanoi: onkos nyt parempi juosta kipeällä takapuolella.

Tämän kirjoittaja kuuli tuon jutun nuorina vuosinaan 20-luvulla. Muistan yhä elävästi, kuinka halveksin tuollaista voimattomuuden ja aatteettomuuden manifestaatiota. Maailma on siitä lähtien paljon opettanut.

Mutta silloin kun panoksena on kansakunnan kohtalo, ottavat ne poliittiset johtajat, joiden temperamentti ei kärsi tosiasioiden hyväksymistä, raskaan vastuun.

Historia on lukemattomat kerrat osoittanut todeksi, että vastuuseen vetäminen on paras keino kasvattaa tosiasioiden hyväksymiseen. Ehkä tähän tapaukseen ei sovi etsiä todistuskappaleita Anatole Francen teoksista, mutta saattaa ansaita vaivan muistaa, mitä Kuningatar Hanhenjalan ravintolan isäntä opetti omien kokemustensa nojalla: "Siihen aikaan kun olin oppipoika, en ajatellut muuta kuin vahinkoa mestarini omaisuudelle ja vaimolle. Mutta heti kun itse sain liikkeen ja vaimon, harrastan yhteistä hyvää, josta minunkin menestykseni riippuu."

Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on valitettavasti saamassa jalansijaa vulgaari agitointi, ja se ei ennusta hyvää. Kun äärimmäisyydet sen merkeissä törmäävät toisiaan vastaan, silloin joutuu yhteiskunnan kestävyys ja sen rauhanomainen sisäinen kehitys vaikealle koetukselle.

On helppo huutaa vihaa ja kostoa. Sellainen julistus saa osakseen vastakaikuakin, miksei. Mutta meissä kaikissa ihmisissä on sittenkin sisäinen ääni, joka vihan ja kiihkon hetkellä vaatii sovintoa ja keskinäistä ymmärtämystä.

Kun koko hallituspolitiikkamme, ja siihen liittyen myöskin eduskuntapolitiikkamme, on kehittynyt sellaiseksi, että poliitikon menestyäkseen ja voidakseen tehokkaasti valtioelämässä edistää niitä katsomuksia ja pyrkimyksiä, jotka ovat hänelle läheisiä, täytyy olla valmis ottamaan huomioon mielipiteitä yhtäältä ja toisaalta ja tarpeen tullen muuttamaan niiden mukaan kantaansakin, etsiä yhteyksiä mitä vaihtelevimpiin piireihin, "suhtautua" mitä erilaatuisimpiin ihmisiin ja asioihin, kieltää itsensä ja ystävänsä, vieläpä tiukan tullen periaatteensakin, lyhyesti sanoen tasapainotaiteilla alituisesti heiluvalla pohjalla, hän ei voi sitä kaikkea tehdä menettämättä tietyssä määrässä itsenäisyyttään. Näin on varmasti "systeemi" tärvellyt montakin hyvää valtiollisen johtajan ainesta. Ne, jotka taas eivät ole tähän poliittiseen peliin, vaikkapa siinä ovatkin olleet mukana, antautuneet, mutta joista ei sittenkään ole valtiollisia johtajia kasvanut, saavat uskoa, ettei heissä olisi ollut ainesta siihen missään olosuhteissa.

Valtiollinen johtaja vaatii lujan luuston. Suomalainen politiikka ei ilmeisestikään kehitä selkänikamien säilymistä siinä asennossa, mihin ne Luoja on luonut.

Sota-aikana me olemme oppineet kunnioittamaan miehiä, jotka sodan kovassa työssä ovat osoittaneet pelottomuutta, mutta tällaisena aikana toiselta puolen helposti unohdamme, että elämässä on toisenlaistakin, ehkä vielä suurempaa sielullista voimaa vaativaa rohkeutta.

Kysyy sisäistä voimaa ja suurempaa uskoa kohdata toisin ajatteleva ja toisenlaisen maailmankatsomuksen omaksunut ihmisenä ja lähimmäisenä kuin vastustajana ja vihollisena.

Ehdottoman ihmistyypin vastakohtana on sovitteleva, suvaitseva ihminen, joka näkee myönteisiä puolia myös niissä ihmisissä, jotka eivät ajattele asioista samalla tavoin kuin hän. Nämä sovittelevaiset ovat neuvottelujen ja kompromissien ihmisiä, jotka näkevät vastustajienkin mielipiteissä sen verran hyväksyttävää, että katsovat sovittelun olevan omiaan edistämään yhteistä hyvää. Sen vuoksi he ovat valmiit tinkimään omista käsityksistään yhteisymmärryksen saavuttamiseksi. Tällaisesta sovittelevasta tyypistä helposti saadaan, ja mieluisasti annetaan, sellainen kuva, että hän on luonteeton kaupankävijä, valmis myymään oman etunsa vuoksi vaikka oman äitinsä. Ja monenlaisia kompromissaajia taivaan kannen alla - Herra paratkoon - tietenkin on ollut ja tulee olemaan. Mutta koko vapaamielisyys, josta vuosikymmenien mittaan kaikkialla on niin paljon puhuttu, rakentuu sellaiselle moraaliskäytännölliselle periaatteelle, että koko totuus, ja nimenomaan yhteiskunnallinen totuus, ei koskaan ole yhden ainoan valitun monopoli, vaan totuus syntyy yhteensovittelujen ja neuvottelujen tuloksena, mikä periaate on pohjana mm. suhteelliselle vaalitavalle ja itse asiassa vapaalle kansanedustukselle. On paljon totta Aristoteleen väitteessä, että hyve on aina kahden pahan välinen kultainen keskitie.

Enemmistöhallitus sellaisenaan ei meidän oloissamme takaa hallitusten pysyvyyttä. Tärkein edellytys on yhteistyön tahto ja taito puolueiden kesken. Kun yhdelläkään puolueellamme ei - tähän sanoisin onneksi  - ole ehdotonta enemmistöä, on puolueiden kesken sovittava yhteistyöstä yhtenäisen ja kestävän hallituspolitiikan aikaansaamiseksi. Yhteistyötä ei voida rakentaa yhden osapuolen tahdon varaan, vaan siinä on otettava huomioon myös toisten osapuolten näkökannat. Tämä sovittelemisen, keskitien etsimisen politiikka on vaikeaa ja epäkiitollistakin, mutta monipuoluejärjestelmän vallitessa se on demokratian käytännöllisen toteuttamisen kulmakivi. Meillä pitäisi olla kaikki asialliset edellytykset tällaisen vastakohtia tasoittavan sovittelupolitiikan harjoittamiseen. Asialliset erimielisyydet puolueiden kesken voidaan kokonaisuuden eduksi saada neuvottelujen ja keskinäisten myönnytysten avulla sovitetuiksi. Vaikeampaa on ollut voittaa henkilöihin liittyviä vastakohtaisuuksia, jotka ovat viime aikoina puolueiden kesken aiheuttaneet repivää taistelua. Tässä onkin esillä koko demokratiamme tulevaisuuden kannalta huolestuttava asia.

Meillä on saatu havaita, että lujan, määräsuuntaisesti toimivan hallitusvallan puute on horjuttanut demokratialle tarpeellista arvonantoa ja joskus johtanut ilmiöihin, jotka eivät ole puolustettavia. Eduskunnan vähemmistöön nojautuva hallitus ei ole rohjennut puuttua suuriin ohjelmakysymyksiin, ja sen vuoksi ovat monet valtakunnan yleiset kehityksen ja sen väestön hyvinvoinnin kannalta tähdelliset kysymykset jääneet hoitamatta. Samaan suuntaan ovat vaikuttaneet alituiset, usein mitättömistä syistä aiheutuneet hallitusvaihdokset.

Optimisti ja fanaatikko luottavat aina siihen, että esimerkiksi se, mikä saattoi tapahtua viime vuosisadan Venäjällä, kun tsaarin kuriiri ratsastaa hirttopaikalle ja tuo armahduspäätöksen naru kaulassa odottavalle tuomitulle, on kuvaannollisesti sanoen mahdollista meilläkin. Nimittäin että muu hallitus taipuu vähemmistön tahtoon ennen ratkaisevaa äänestystä.

Vaikka suurilla ihmisjoukkoihin vaikuttavilla puheilla voi kohota valtaan, niillä ei vallassa pysy.

Tietyissä olosuhteissa saattaa kansan mieliala olla aivan tilapäisenkin tekijän vaikutuksesta varsin voimakas, mutta se kestää vain lyhyen tuokion, ellei sen perustus ole terveellä pohjalla.

Usein kyllä käy, että sitten eduskuntatyössä havaitaan, kuinka ehdokasta tuntemattomien mainosmiesten keksimät ylistykset ovat olleet täyttä potaskaa, mutta kun seuraavissa vaaleissa häpeämättömästi vain parantaa kehumisen voimaa, niin paikka säilyy.  

Silloin kun yksityiskohtainen vaaliohjelma on valmistelun alaisena, ottavat tekijät tavallisesti huomioon sen seikan, onko todennäköistä, että puolue saamansa menestyksen johdosta pääsee vaalien jälkeen hallitusvastuuseen ja toteuttamaan valitsijoille lupaamansa ohjelman. Jos ei ole olemassa vaaraa joutua sanoistaan vastuuseen, puolue voi aukoa suutaan kuinka rennosti tahansa, kuten usein on nähty ja kuultu. Mutta niin vain helposti käy, että vaalitaistelun töminässä myös sellainen puolue, joka perustellusti odottaa pääsevänsä valtaan, saattaa riehaantua antamaan lupauksia, jotka se tietää täysin mahdottomiksi toteuttaa. Ja sitten kun vallankahvaan on riehakkaan vaaliohjelman turvin päästy, saa selitellä kiivaille kyselijöille, että kyseessä ei suinkaan ollut lähikuukausien urakka, vaan tulevaisuuden tavoite. Tämä on tietenkin totta, mutta sitä vain ei tullut sanotuksi vaalien alla. Viisaammat sen ymmärtävät, kärsimättömät purnaavat ja poliittisen todellisuuden sivulla kulkevat kiukuttelevat, että heitä on petetty.

Tietenkin on selvää, että vaalien alla on kansan valitsema eduskunta raisua ja kuritonta porukkaa. Vaikka vaalitaistelun voidaan katsoa alkavan heti edellisten vaalien jälkeen, niin mikään säännönmukaisesti uudistuva vastuuttomuuden kausi ei kansanedustajille puhkea ennen kuin muutama kuukausi ennen uusia vaaleja.

Joskus näkee sanottavan, että hyvän päällikön tunnusmerkkeihin kuuluu niin tehokas viraston tai yrityksen töiden järjestely, että päällikkö voi olla puoli vuotta poissa kenenkään sitä huomaamatta. Kaipa nämä eduskuntaan kuuluvat kymmenottelijat ovat sen taidon oppineet.

Missä harjoitetaan työmaapinnausta siihen määrään kuin eduskunnassa?

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnasta on säädetty, että sen jäsenten on noudatettava sitä vaiteliaisuutta, jota hallitus katsoo kunkin asian laadun vaativan. Hallitukset ovat yleensä noudattaneet varsin suurta pidättyvyyttä vaitioloa esittäessään, mikä onkin sikäli oikein, että turha salamyhkäisyys ei ole paikallaan. Mutta milloin valiokunnalle kerrotaan esimerkiksi jonkun ulkolaisen vastuunalaisessa asemassa olevan henkilön lausunnoista tai kannanotoista, on hyvin perusteltua, jos vaiteliaisuutta vaaditaan.

Tosiasia kuitenkin on, että ulkoasiainvaliokunnan istunnot eivät suinkaan ole saaneet sitä suljettua luonnetta, jota asioiden laatu olisi vaatinut. Toiset edustajat, oman puolueen luottamusmiehet ja aivan sivulliset hyvät ystävät saavat kyllä tuoreeltaan tiedot valiokunnan kuulemista ja käsittelemistä asioista.

Mitäpä siitä, jos keskinäinen jäpinä ja purnaaminen eduskunnassa jatkuukin aamutunneille saakka kymmenkunnan leppymättömän leukaväkevän edusmiehen saapuvilla ollessa, pääasia on, että pitkään ja ikävästi puhumisen suomalaisille elämäntärkeä oikeus säilytetään loukkaamattomana ajasta aikoihin.

Mitä muuten tulee eduskuntapuheiden merkitykseen ja tarpeellisuuteen, niin minun sallittaneen tässä kertoa erään vanhan englantilaisen parlamentaarikon lausunto. Hän nimittäin on sanonut, että hän on usean vuosikymmenen aikana kuullut äärettömän monia eduskuntapuheita. Harvoissa tapauksissa nämä puheet ovat vaikuttaneet häneen niin, että hän olisi niiden johdosta muuttanut mielipiteensä, mutta kertaakaan hän ei näiden puheiden perusteella ole äänestänyt toisin, kuin hän oli alun perin ajatellut. Ja minä luulen, että sellaiseksi valitettavasti eduskuntatyö meilläkin on mennyt. Eduskuntakeskustelut eivät enää kohdistu niin kuin tämän klassisen parlamentarismin aikana siihen, että edustajat koettaisivat puheillansa vaikuttaa toisiin edustajiin, vaan nyt eduskuntapuheitten merkitys on siinä, että niillä koetetaan vaikuttaa yleisöön ja valitsijoihin, nimenomaan vaalien alla.

Poliitikon tapa etsiä kosketusta ihmisiin on usein silmämääräinen ja sormituntuman varainen, niin että poliitikon omat toiveet ja hänen uskonsa omaan erinomaisuuteensa, jota hänellä tietysti on ja pitääkin olla, sekoittavat hänen arvostelukykynsä ja estävät häntä näkemästä asioita. Hän rakentaa poliittiset realiteetit omaan päähänsä ja uskoo muiden ihmisten uskovan samalla tavoin. Tätä virhettä ei tee liikemies, joka markkinoi omia tuotteitaan. Hänellä ei ole siihen varaa. Hänellä täytyy olla varmempi tieto siitä, mitä ihmiset ajattelevat ja haluavat. Jos liikemies pitää varastossaan ei-käypää tavaraa, hän tekee konkurssin. Sen tekee poliitikkokin. Mutta liikemiehen konkurssi on henkilökohtainen, poliitikon konkurssi koskee suuria ihmisjoukkoja.

Tässä tulevat mieleen valtion yhtiöiden hallintoneuvostot. Niidenkin tulisi edustaa yhteiskunnan osanottoa ja valvontaa. Hallintoneuvoston jäsenet valitsee valtioneuvosto kulloisenkin hallituksen tykkäämistä poliitikoista. Erovuorossa olevia erotetaan, jos uskalletaan, ja uusiksi nimitetään omia miehiä niin paljon kuin luullaan poliittisissa värkeissä olevan varaa. Muutamilla tähtipoliitikoilla on aivan erikoinen into ja taito kerätä erilaisia hallintoneuvoston jäsenpaikkoja; ennätys yhdellä ja samalla taitaa olla peräti kuusi, niin että on helpompi luetella, missä mies ei ole kuin missä hän on. Itse yrityksen työ on tällaiselle moniottelijalle varsin vieras ja kaukainen asia, työntekijä vielä vieraampi.

Maaherran viran haltija ei meillä ota osaa puoluepoliittiseen toimintaan. Tästä kirjoittamattomasta laista on maassamme pidetty itsenäisyysvuosien aikana tiukasti ja poikkeuksettomasti kiinni. Käsitykseni on, että niin tulee vastaisuudessakin tehdä. Maaherra on lääninsä edusmies, kaikkien kansalaispiirien yhteinen luottamusmies läänissään, ja ainoastaan tällä edellytyksellä hän voi hoitaa virkaansa sekoittamatta itseään puoluepoliittisen toiminnan mukanaan tuomiin poliittisiin vastakohtaisuuksiin.

Maaherraksi nimitettävältä ei tietenkään tarvitse vaatia ylivoimaisia meriittejä, sillä lääninhallinto kulkee omaa vanhaa, taattua ja hidasta tahtiaan. Sitä ei maaherra voi paljon jouduttaa, jos ei hidastaakaan.

Tämänpäivän suomalainen politiikka ei ole idealismia eikä maailmankatsomusta.