Virastojen työaika.

Viime elokuun 20. päivänä tekemällään päätöksellä valtioneuvosto saattoi voimaan virastojen työajasta 29/9 1922 annetun asetuksen mukaisen työajan, nimittäin kello 10-16, paitsi lauantaisin sekä pyhä- ja juhlapäivien aattoina, jolloin se on kello 10-14. Kun pidetään mielessä, että virka-aikana on oikeus puolen tunnin virkistyslomaan, on virastojen tehokas työaika siis 5 1/2 tuntia päivässä eli, lauantain lyhyempi työpäivä huomioonotettuna, 31 tuntia viikossa. Talvisodan aikana ja aina 5/9 1940 saakka oli virastojen tehokas työaika 40 tuntia viikossa sekä ajalla 5/9 1940 - 31/5 1943 34 tuntia viikossa. Kesällä 1943 oli valtion virastojen työaika 9-15 (lauantaina 9-13), mikä tosiasiallinen, joskaan ei virallinen tunnin ruokailuaika poisluettuna, tekee 28 työtuntia viikossa.

Valtion virastojen työaika Suomessa on lyhyempi kuin ehkä missään muussa Euroopan maassa. Kun olosuhteet Ruotsissa tarjoavat parhaan vertailukohteen, mainitsemme, että Ruotsissa on valtion virastojen tehokas työaika määrätty 42 tunniksi viikossa. Työaika saattaa eri virastoissa olla eri aikoina, mutta yleensä se on 9-17, jolloin päivittäin on yhden tunnin ruokaloma. Milloin viraston yhteydessä on henkilökunnalle varattu ruokailumahdollisuus, on aamiaisloma puoli tuntia ja työaika päättyy vastaavasti aikaisemmin. Kesäkuukausina on Ruotsissa ollut vuoteen 1939 saakka 33 tunnin työaika viikossa, mutta vuodesta 1940 saakka se on ollut joko 39 tuntia kaikkina kolmena kesäkuukautena tai 33 tuntia kahtena kesäkuukautena. Ruotsissa työskennellään valtion virastoissa siis keskimäärin yhtä kolmattaosaa pitempi aika kuin meillä. Mutta Ruotsissa on sen lisäksi vakavasti harkittu työajan pidentämistä valtion virastoissa. Vuoden 1940 valtiopäiville jätettiin kaksi aloitetta, joiden tarkoituksena oli virastojen työajan pidentäminen 42 viikkotunnista 48 viikkotuntiin, siis kahdeksan tunnin työpäivä. Nämä aloitteet tulivat valtiopäivillä tosin hylätyiksi, mutta perusteluissaan valtiopäivät asettuivat periaatteessa aloitteentekijöiden kannalle työajan tehokkaamman käyttämisen tarpeellisuudesta valtion virastoissa.

Virastojen työajan lyhyys meillä on peräisin Venäjän vallan ajoilta. Virkamies oli kansan kallis aarre, jota piti säästää ja varoen käsitellä. Esim. senaatissa lienee työaika ollut 11-15, jolla ajalla oli lisäksi kahvitunti. Itsenäisyyden mukana tuli tosin muutos työaikaan, mutta ei riittävän suuri. Kun otetaan huomioon, että kauppaliikkeiden ja toimistojen työaika on yleensä lain sallima 47 tuntia viikossa, on maassa olemassa kaksi toimistohenkilöiden ryhmää, yksityisen palveluksessa olevat ja valtion palveluksessa olevat joista edellisten työaika ei tosin ole suorastaan kahta kertaa pitempi, mutta hieman sinne päin (47:31). Tosin näkee joskus julkisuudessa huomautettavan, että valtion palveluksessa olevat usein saavat suorittaa kotityötä. Tämä on osittain totta, mutta yleensä lienevät vähiten kotityötä tehneet ne, jotka siitä eniten julkisuudessa puhuvat.

Tilanteen täytyy nykyisellään katsoa olevan kestämättömän. Normaalisenakin aikana on 31 tunnin työaika viikossa liian lyhyt, mutta sota-aikana se ei ole puolustettavissa. Kun kaikilla muilla työaloilla joudutaan tekemään säännöllistä pitempiä päivä ja kun kulkulaitosministeriö on ollut pakotettu kehoittamaan yksityisiä työnantajia pidentämään ennestäänkin pidennettyjä työpäiviä, jotta sato saataisiin korjatuksi, on kansalaisten vaikea käsittää, miksikä valtion virastojen työaikaa oli lyhennettävä. Kysymyksessä on täytynyt olla psykologisesti onnettomana ajankohtana tapahtunut kömmähdys, mutta se on onneksi korjattavissa.

Sodan aikana on valtionhallinnon alalla ollut eräitä hallinnonhaaroja lukuunottamatta yleisenä tendenssinä tehtävien lisääntyminen, jonka takia eri valtion virastot ovat vaatineet uusien viran ja toimen haltijain palkkaamista. Kun työvoiman sitominen valtion hallinnollisiin tehtäviin säännönmukaisesti lisää työvoiman puutetta elinkeinoelämän alalla, minkä ohessa se aiheuttaa valtiolle palkkamenojen kasvua, olisi valtion kannalta välttämätöntä, että ainakin osa virastojen lisääntyneistä tehtävistä voitaisiin suorittaa virastojen työtehon kohottamisella. Työtehon lisääminen työmenetelmiä parantamalla voi tapahtua ainoastaan systemaattisten tutkimusten perusteella ja vaatii sen vuoksi pitkähkön ajan. Mutta virastoissa suoritettava työmäärä voidaan välittömästi saada nousemaan kohtuullisesti pidentämällä virastojen työaikaa. Ilmeisenä täytyykin pitää, että valtion virastot eivät pitemmän päälle selviä niille koituvasta työmäärästä yksinomaan viran ja toimen haltijain lisäämisellä, vaan työaika on pidennettävä. Olisi näet väärin olettaa, että rauhan tultua virastojen työmäärä huomattavasti laskee, päinvastoin se saattaa eräiltä osilta suorastaan lisääntyäkin.

Allekirjoittanut on 24/8 1943 virastoasiain valtuutetun ominaisuudessa tehnyt valtioneuvoston kanslialle ehdotuksen virka-ajan pidentämisestä niin, että se olisi kello 9-16.30, paitsi lauantaisin kello 9-14.30, minkä ajan kuluessa olisi päivittäin tunnin ruokailuloma. Se tietää vasta 37 tunnin tehokasta työaikaa viikossa. Sekin on vielä liian lyhyt, mutta kun sota-aikana ei pitäisi asettaa esteitä perhettä hoitavien naisten käyttämiselle valtion palveluksessa, en katsonut tässä vaiheessa voivani puoltaa virka-ajan ulottumista klo 17:ään. Työajan määrääminen kello 9-16.30 olisi mielestäni kuitenkin ylimenoajan järjestely, jonka jälkeen pitäisi päästä kello 9-17 kestävään valtion virastojen työaikaan. Se tietäisi siis 40 viikkotunnin työaikaa, joka on vieläkin 2 tuntia lyhyempi kuin Ruotsissa. Saattaa olla mahdollista, että meillä on vastaisuudessa pakko pidentää virka-aikaa enemmänkin.

Työtehovaltuuskunta on myös käsitellyt virastojen työaikaa koskevaa kysymystä ja puolestaan ehdottanut virka-ajaksi 8.30-12 ja 13.30-16.30. Tämän mukaan olisi puolentoista tunnin ruokaloma, mutta työ alkaisi jo puolta tuntia aikaisemmin kuin olen ehdottanut.

Työajan yhtenäisyydellä on aikaisemmin ollut paljon puoltajia ja mielestäni sitä on pidettävä parhaana järjestelynä. Mutta sen edellytyksenä ovat normaaliset elintarvikeolosuhteet. Rauhan aikana saattoi virastossa palveleva ennen työhön lähtöä syödä ravitsevan puuroaamiaisen, virastossa hän kahviloman aikana sai kahvia, teetä tai maitoa ja hänellä oli mukanaan voileipiä. Tätä nykyä ei tämä ole mahdollista, ja muutaman päivän kokemus yhtäjaksoisesta työajasta syyskuun alkupäivinä ei ole ollut rohkaiseva. Virastojen työtehon kannalta ja terveydellisistä syistä näyttää nykyisten olosuhteitten vallitessa olevan pakko luopua yhtäjaksoisesta työajasta ja siirtyä pitemmän aamiaisloman kannalle.

Työtehovaltuuskunta on esittänyt 1 1/2 tunnin aamiaislomaa, joka olisi kaikille sama, siis 12-13.30. Tämän puolesta puhuu se seikka, että esim. pääkaupungissa on tunnin aamiaisloma osoittautunut yleensä liian lyhyeksi. Mutta maaseudulla ja maaseutukaupungeissa tunnin loma sitä vastoin saattaisi hyvin riittää. Loman samanaikaisuus aiheuttaisi sen, että virastot olisivat 12-13.30 välillä suljetut, ja yleisö tietäisi, milloin virkamies on tavattavissa. Samalla voitaisiin kontrolloida, ettei aamiaislomaa ylitetä. On tietenkin harkintakysymys, miten asia järjestetään, mutta 1 1/2 tunnin aamiaislomaa voidaan pääkaupungin olojen kannalta hyvin puoltaa. Jos loma tulee 1 1/2 tunniksi, näyttää virka-aika olevan pakko aloittaa jo kello 1/2 9:ltä.

Mutta kysymys virastojen työajasta aiheuttaa erään yleisemmän järjestelykysymyksen. Vuoden 1922 asetuksen mukaan valtion virastojen virka-aika on täsmälleen määrätty kello 10-16 väliseksi. Saattaa asettaa hyvin kysymyksenalaiseksi, eikö olisi parempi noudattaa Ruotsissa vallitsevaa tapaa määrätä virastojen työajan pituus päivässä tai viikossa ja sallia eri virastojen itse määrätä, mihin aikaan virastossa työskennellään. Esim. aamiaisloman suhteen ei nykyisissäkään oloissa kenties ole tarkoituksenmukaisinta, että jokaisessa virastossa on pidettävä 1 1/2 tunnin aamiaisloma. Meillähän on joitakin virastoja, joiden yhteydessä on ruokalat, esim. valtiokonttori ja postisäästöpankki. Kun näissä virastoissa työskentelevät voivat 1/2 tunnin aamiaisloman aikana virastotalosta poistumatta ruokailla, olisi sallittava että mikäli nämä virastot niin haluavat ne käyttäisivät yhtäjaksoista virka-aikaa, esim. 9-16, jonka aikana olisi 1/2 tunnin aamiaisloma. Samaten voisivat muualla kuin pääkaupungissa olevat virastot järjestää virka-aikansa paikallisten olosuhteitten mukaan.

Virka-ajan pidentämisessä on tietenkin oma rajansa, jota ei työtehoa vaarantamatta voi ylittää. Äskettäin manalle menneestä ruotsalaisesta talousmiehestä Marcus Wallenbergista kerrotaan, kuinka eräs nuori mies valitti hänelle, että hän ei ehdi suorittaa välttämättömiä töitään vaikka hän työskenteleekin varhaisesta aamusta myöhään iltaan, kello viidestä yhdeksään. Marcus Wallenbergin sanotaan kysyneen häneltä: "Oletteko yrittänyt tehdä työtä yhdeksästä viiteen." Meillä ei valtion virastojen työajan pidentäminen kohtakaan tapaa sitä rajaa, jolloin työajan liiallinen pituus alkaa vähentää työtehoa ja työsaavutuksia.