Lausunto amatööriongelmaa koskevassa neuvottelutilaisuudessa Ruotsissa 4.11.1941

Tarkempi paneutuminen amatööriongelmaan sen enempää periaatteen kuin käytännönkään kannalta ei oikeastaan kuulune tämän kokouksen tehtäviin, mutta paikallaan lienee sentään mainita, että Suomi on pyrkinyt väljentämään amatöörimääräyksiä ja saamaan ne paremmin vastaamaan meidän aikamme oloja ja tarpeita. Amatöörimääräykset ovat selvästi ajastaan jäljessä, sillä urheilu ei enää ole aristokraattien ajanvietettä, vaan edustusurheilijat ovat yhä suuremmassa määrin lähtöisin vähävaraisemmista väestöluokista. Jos suljemme silmämme siltä tosiseikalta, että edellytykset osallistua myös maalle tärkeisiin urheilukilpailuihin eivät ole meidän aikamme edustusurheilijoille samat kuin herrasmiesurheilijoille, joita varten kansainväliset määräykset on annettu, jätämme tosiseikat tahallisesti huomiotta.

Urheilupiireissä kaikki lienevät yksimielisiä siitä, että siirtyminen ammattilaisuuteen ei voi tulla kysymykseen. Amatööriyden ja ammattilaisuuden välissä on kuitenkin sala-ammattilaisuus, jonka me kieltolakikokeilun tuntevat suomalaiset tiedämme kaikkein huonoimmaksi. Mutta mitä kauemmin pitäydymme todellisille oloille vieraisiin määräyksiin, sitä suurempi on sala-ammattilaisuuden vaara.

Suomessa on amatöörimääräysten rikkomisesta johtuviin toimiin ryhdytty kolmella tavalla. Ensiksikin on mainittava toimet amatöörimääräysten väljentämiseksi. Aikaisemmin meillä sai amatööriurheilija vastaanottaa kotimaisen urheilumatkan ateria- ja majoituskulujen korvaukseksi puolet vähemmän kuin kansainväliset säännöt määräsivät eli 100 markkaa, joka vastaa puolta puntaa. Vuonna 1935 Suomen valtakunnallisen urheiluliiton määräyksiin tehtiin sellainen muutos, että tämän liiton jäsenenä oleva erityisliitto erityistapauksissa saattoi maksaa urheilijalle ateria- ja majoituskuluista suuremmankin päivittäiskorvauksen, kuitenkin enintään asianomaisen kansainvälisen liiton säännöissä sallitun summan. Tämän muutoksen johdosta Suomen Urheiluliitto on päättänyt, että erityisesti nimetyt edustusurheilijat saavat nostaa päivärahanaan summan, joka vastaa yhtä Englannin puntaa eli laskelman mukaan 200 markkaa.

Urheilijat on siis tässä mielessä jaettu kahteen luokkaan. Olemme Suomessa ajatelleet, että pitäisi saada perustaa vielä kolmaskin luokka, johon kuuluville erityisluvalla poikkeustapauksissa saataisiin maksaa suurempiakin päivärahoja, mutta kansainväliset määräykset estävät tämän.

Toisen amatöörimääräysten rikkomista vastaan suuntautuvien toimien ryhmän kohteena ovat kilpailujen järjestäjät. Jos nämä toimet saadaan tehokkaiksi, amatöörimääräyksiä ei enää voida kiertää. Suomen urheiluliitossa on vuodesta 1932 ollut voimassa määräys, jonka mukaan kaikki kilpailuluvat myöntää liittohallitus sillä ehdolla, että hallituksella on oikeus peruuttaa lupa viimeistään 48 tuntia ennen kilpailujen alkua, jos on syytä epäillä, että amatöörimääräyksiä ei aiota noudattaa. Tätä oikeutta on Suomen Urheiluliitto myös käyttänyt.

Edelleen on seuran kilpailumääräysten mukaan 7 päivää kilpailujen jälkeen lähetettävä vahvistetulle lomakkeelle laadittu selvitys osanottajille maksetuista päivärahoista. Tämä selvitys on seuran puheenjohtajan ja rahastonhoitajan allekirjoitettava, ja kilpailujen ylituomarin on tarkistettava ja vahvistettava se.

Kolmanneksi mainittakoon ne toimet, joiden kohteena ovat urheilijat. Yhtenä syynä siihen että kilpailemisesta tehdään elinkeino on se, että säännöissä ei aseteta esteitä kilpailuihin osallistumisten lukumäärälle. Sama mies on saattanut kesän aikana osallistua jopa 50:een erilliseen kilpailuun. Suomen urheiluliiton hallitus päätti tämän vuoden toukokuussa, harkittuaan asiaa monta vuotta, rajoittaa edustusurheilijoiden osallistumista kilpailuihin siten että touko-kesäkuussa kukin saa osallistua 5 kilpailuun ja heinä-elokuussa 4 kilpailuun kuukaudessa sekä lisäksi maaotteluihin ja maan ja piirien mestaruuskilpailuihin. Tämä päätös jäi tunnetuista syistä paperille.

Rangaistusten suhteen Suomessa on voimassa erityismääräys. Kansainvälisten määräysten mukaan amatöörioikeuden menettää eliniäkseen. Suomessa on voimassa täydentävä määräys, jonka mukaan amatöörioikeutensa menettänyt henkilö voi, ellei hän ole 5 vuoden aikana rikkonut amatöörisääntöjä vastaan, saada takaisin amatöörioikeutensa osallistuakseen kansallisiin kilpailuihin.

Olen tässä tehnyt selkoa Suomessa voimassa olevista säädöksistä ja järjestelyistä. Haluan vielä mainita erityisen, luonteeltaan poikkeuksellisen voimatoimen, jonka avulla pyrittiin pysäyttämään sala-ammattilaisuus. Kevätkesästä 1933 Suomen Urheiluliitto päätti peruuttaa kaikki myönnetyt kilpailuluvat. Jos seura halusi saada lupansa voimaan, sen oli lähetettävä uusi hakemus, johon oli liitettävä tieto siitä, kuka henkilö vastasi kilpailuista ja tämän valaehtoinen vakuutus, että hän ei salli amatöörimääräykset ylittävien korvausten maksamista osanottajille. Edelleen oli hankittava asianomaiselta kaupunginjohtajalta tai kunnallislautakunnan puheenjohtajalta todistus siitä, että vakuutuksen antaja oli luotettava henkilö. Tarkoituksena ei ollut vakiinnuttaa tällaista menettelyä, mutta varmaa on, että sen avulla onnistuttiin aikaansaamaan järjestystä sen kesän tilanteeseen.

Olen saanut tutustua herrojen Ekelundin, Frohmin ja Malmin laatimaan ehdotukseen. Sen perustana on nähdäkseni oikea periaate. Jos siinä tehty ehdotus hyväksytään, se voi antaa aihetta toimiin myös Suomessa, vaikka olemmekin tietyssä mielessä, kilpailujen järjestäjien suhteen, menneet vielä pitemmälle. Ehdotus, jonka mukaan urheilijaa rangaistaisiin ensimmäisellä kerralla tietyn ajan kilpailukiellolla, on minusta erityisen onnistunut, ja uskallan olla sitä mieltä, että sensuuntainen päätös voidaan tehdä jo ennen kuin kansainvälinen liitto voi ratkaista asian. Samaten olisi tarvetta saada sääntöihin määräys menetetyn työansion korvaamisesta, ja tässä suhteessa hyväksyn komitean ehdottaman järjestelyn.

Sala-ammattilaisuutta vastaan suunnattujen toimien tulee kohdistua samalla tavoin urheilujohtajiin kuin urheilijoihin itseensäkin. Tässäkin suhteessa olen samaa mieltä komitean esittämistä periaatteista.

Lopuksi en malta olla esittämättä käsitystäni, jonka mukaan valmennustyön ja yleensä urheilutoiminnan monipuolinen tehostaminen antaa urheilujohdolle aseita sala-ammattilaisuutta vastaan. Mitä enemmän huippu-urheilijoita maassa on, sitä helpompaa on seurojen saada kilpailuihinsa yleisöä vetäviä nimiä ja sitä vähemmän on urheilijoilla mahdollisuuksia saada seurat rikkomaan amatöörisääntöjä. Aatteellisesti ajatellen saattaa kuulostaa herjaavalta puhua tässä yhteydessä tarjonnan ja kysynnän laista, mutta varmaa on, että se urheilujohto jolla on käytettävissään monia hyviä urheilijoita voi torjua sala-ammattilaisuuden paremmin kuin se jolla on käytettävissään vain harvoja huippu-urheilijoita.