52. Tasavallan Presidentin puhe televisiossa 30.5.1974

Viime kuukausien aikana on sekä oman maamme että muun Euroopan julkinen sana pohdiskellut vilkkaasti jännityksen lieventämispyrkimysten onnistumista tällä hetkellä. Taustan näille pohdiskeluille on muun ohella antanut länsieurooppalaisten hallitusten nopea vaihtuvuus, mistä on runsaasti esimerkkejä läheltä ja kaukaa. On esimerkiksi arveltu, että kiihtynyt inflaatio, uhkaavat energiahuolet sekä kauppapoliittisten yhdentymispyrkimysten vastoinkäymiset vetäisivät kaiken huomion puoleensa ja näin jäisi tulevaisuuteen tähtäävä jännityksen lieventämispolitiikka jokapäiväisten huolien varjoon.

Tilannetta on kuitenkin tarkasteltava avarammasta näkökulmasta ja pitkän aikavälin tarpeet huomioon ottaen. Silloin ei voi olla epäselvyyttä siitä, että jatkuvat ponnistelut jännityksen lieventämiseksi ovat edelleen välttämättömiä. Nykyinen rauhantila voidaan turvata parhaiten - ei vain jännityksen ulkoiset tunnusmerkit poistamalla - vaan tekemällä nykytilanteesta lisääntyvän yhteistyön avulla kaikille osapuolille välttämättömyys, vaihtoehdoista ei vain edullisin vaan ainoa todellisuuteen pohjautuva. Siten voidaan turvata jo saavutetut tulokset ja siten voidaan uusien tulosten varmistuttua vapauttaa turvallisin mielin voimavaroja juuri niiden kotoisten pulmien ratkaisemiseen, jotka viime kuukausina ovat aiheuttaneet monissa maissa sisäistä huolta ja epävakaisuutta.

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi alkoi lähes vuosi sitten Helsingissä. Kokouksessa hyväksyttiin yksimielisesti Suomen aloitteesta käytyjen ja lähes 7 kuukautta kestäneiden valmistavien neuvottelujen tulokset. Hyväksytyt asiakirjat sisältävät perustan, poliittiset puitteet ja tehtävän määrittelyn nyt Genevessä meneillään olevalle konferenssin toiselle vaiheelle.

Toivottaessani Helsingin kokouksen alkaessa ulkoministerit tervetulleiksi Suomeen arvioin konferenssin vaikeutta ja tärkeyttä sanoessani, että nyt alkava konferenssi joutuu itse löytämään tiensä ja tapansa voimatta nojautua aiempiin kokemuksiin ja että konferenssin toivotaan saavuttavan tuloksia, joilla on pysyvää arvoa ja suurta merkitystä Euroopan tulevaisuuden kannalta. Monet muut puhujat, myös YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim toivat esiin samaa. Konferenssi merkitsi uutta idän ja lännen välisten suhteiden ja neuvottelujen aikakautta.

Tuona päivänä lähes vuosi sitten eurooppalaiset, jotka ovat tottuneet valtioiden välisten suhteiden nousuihin ja laskuihin, jotka ovat oppineet suhtautumaan juhlapuheisiin varovasti, olivat kuitenkin varauksettoman optimistisia. Myönnettiin, että tie todelliseen ja kestävään rauhaan ei ole helppo ja että oikotietä ei ole, mutta todettiin myös se, että vain lujalle perustalle rakennettu menestys kestää koettelemukset.

Konferenssin toista vaihetta on nyt kestänyt lähes yhdeksän kuukautta, ja on osoittautunut, että työ, johon käytiin käsiksi rohkeasti ja ennakkoluulottomasti, on ehkä vielä vaikeampaa kuin osattiin odottaakaan.

Konferenssin valmistelevissa keskusteluissa sovittiin käsiteltävien ongelmien yleiset poliittiset puitteet, kartoitettiin mahdollisuuksia ja rajattiin ongelmia. Nyt Genevessä on tarkoitus tehdä tästä johtopäätökset, soveltaen uusia menettelytapoja sovittavilla yhteistyöaloilla. Kyseessä on paljon enemmän kuin vain uusien käytännöllisten yhteistyöalojen määritteleminen ja tavoitteiden asettelu. Aivan keskeinen merkitys on sillä, että valtioiden välisiä suhteita säätelevät kansainväliseen oikeuteen pohjautuvat periaatteet pyritään nyt määrittelemään entistä tarkemmin ja sitovammin, jotta valtioiden välinen yhteistoiminta pohjautuisi selkeisiin, velvoittaviin normeihin. Huomattavaa on myös, että nyt pyritään sopimaan yhteisesti tavoitteista ja menettelytavoista monilla sellaisilla aloilla ja alueilla, joiden ei aikaisemmin ole katsottu juuri kuuluvan kansainvälisen yhteistoiminnan piiriin.

Kysymysten arkaluontoisuudesta ja uutuudesta johtuen ei ETYK:ssä useinkaan ole kysymys vain vanhan ja vakiintuneen ulkopolitiikan kertaamisesta tai sen sovittamisesta yhteen uusien käytännön tarpeiden kanssa. Tavoite on paljon korkeammalla - toteutuessaan se merkitsee uutta asennoitumista kansainväliseen elämään. Tällä en tarkoita sitä, että konferenssin osanottajat luopuisivat omaksumastaan ulkopolitiikasta jonkun abstraktin uuden politiikan hyväksi. Tarkoitan sellaisen henkisen joustavuuden välttämättömyyttä, mikä säilyttäen perusarvot ja -tavoitteet ottaa entistä paremmin huomioon sen, että muuttuvassa maailmassa tarvitaan sekä määrällisesti että laadullisesti uutta luottamukseen perustuvaa voimistuvaa yhteistyötä. Olen pyrkinyt seuraamaan konferenssin kulkua mahdollisimman tarkasti ja päiväkohtaisestikin joskus, ja olen voinut todeta, että Genevessä työskennellään uutterasti ja vakavasti. Mielenkiintoni on ollut sitäkin paremmin perusteltua, kun konferenssin kolmas vaihe, jossa on määrä lopullisesti hyväksyä Genevessä saavutetut tulokset, tullaan pitämään jälleen Helsingissä.

Alussa mainitsemani julkinen sana on aika ajoin esittänyt epäilyjä sen suhteen, tuleeko konferenssi onnistumaan sille asetettujen vaativien päämäärien saavuttamisessa. On arveltu konferenssin työn viime aikoina hidastuneen tai joutuneen suvantovaiheeseen. Ehkäpä tällaiset havainnot eivät ole aivan perää vailla. Tämä johtunee siitä, että konferenssin suurimmat kysymykset, jotka koskevat valtioiden välisten suhteiden määrittelemistä ja valtioiden välisen luottamuksen lujittamista sekä yhteistoimintaa taloudellisen hyvinvoinnin turvaamiseksi ja ihmisyksilön henkisen elämän rikastuttamiseksi, sisältävät sellaisia kunkin maan politiikan pohjimmaisiin perustuksiin vaikuttavia näkökohtia, että niiden ratkaiseminen ymmärettävistä syistä on ollut vaikeaa. Konferenssissa käsiteltävien pääkysymysten myönteinen ratkaisu on kuitenkin niin elämäntärkeä Euroopan kansoille, että nyt on keskitettävä kaikki ponnistukset siihen, että konferenssi voi täyttää ne toiveet, jotka siihen kiinnitettiin työn alkaessa.

Suomi, joka on valittu konferenssin päätösvaiheen isäntämaaksi, toivoo voivansa saada täyttää tämän tehtävänsä niin pian kuin se suinkin neuvottelujen edistymisen kannalta on mahdollista. Me näkisimme mielellämme, että pitkän työn tulokset voitaisiin hyväksyä pääkaupungissamme vielä lähitulevaisuudessa ja että niitä tervehdittäisiin merkittävänä vaiheena Euroopan valtioiden välisessä suhteiden kehityksessä. Jos näin tapahtuu, olisi oikein, että ne valtiomiehet, jotka ovat valtuuttaneet edustajansa neuvotteluin sellaisiin tuloksiin pääsemään, itse henkilökohtaisesti ne myös allekirjoittaisivat.