Aikamme lapsipuoli.

Tämänkertainen tutkielmamme koskee filosofiantohtori Klaus U. Suomelaa. Tämä entinen valkokaartilainen käy ankarasti puolustusministerimme Emil Skogin kimppuun, joka on miltei kaikissa Suomen lehdissä julkaistussa Ylistaron puheessaan lausunut, että me voisimme rauhansopimuksen mukaan pitää suurempiakin puolustusvoimia, kuin mitä meillä oli ennen sotia. Mainittakoon, että Skog on entinen punakaartilainen. Niin muuttuu maailma, Eskoseni. Entinen valkokaartilainen Suomela ilmoittaa teoksessa `Kuka kukin on` olevansa Suomen Kommunistisen Puolueen jäsen ja entinen punakaartilainen ajaa puolestaan armeijamme kuntouttamista.

Miten kommunisti syntyy?

Santeri Alkio antoi aikanaan yksinkertaisen selityksen:

Nälkä on punikki.

Selitys on pätevä: jos ihmisellä ei ole mitään kadotettavana, mutta kaikki voitettavana, niin hän toivoo yhteiskunnallista mullistusta.

Nyt nousee kysymys: Ahdistaako nälkä sitä yli viidettäosaa äänestäjistä, joka on lähettänyt kommunistit meidän eduskuntaamme? `Komsomolskaja Pravdan` kirjeenvaihtajat Maksim ja Fjodorov (STT:n mukaan) vastaavat myöntävästi: Suomen nuoriso on huolissaan tulevaisuudestaan, vasta kuuden vuoden ankaran raadannan jälkeen voi työmies päästä toimeentulominimiin. Jätämme silleen kysymyksen siitä, mikä on minkin maan toimeentulominimi; panemme vain tyydytyksellä merkille, etteivät nämäkään asiantuntijat väitä Suomessa vallitsevan sellaisen nälän, joka ajaisi äkillisiin mullistuksiin. Mutta silti Alkio on oikeassa. Kommunistien äänestäjäkaartissa vallitsee propagandan liehtoma keinotekoinen nälkä, kuvitelma, että yhteiskunnan keikahtaessa he pääsisivät `yläluokaksi`.

Kommunistien johtajistoa tarkastaessa asia muuttuu hiukan monimutkaisemmaksi. Nälkä-teoria pätee kaikenkarvaisiin toimitsijoihin nähden, jotka hommastaan ovat löytäneet oikotien yhteiskunnalliseen nousuun, mutta joukossa on vieläkin mielenkiintoisempi psykologinen tapaus. Se on meidän maamme ainoa korkeimman akateemisen oppiarvon saavuttanut herra, joka on siirtynyt kommunistiseen puolueeseen, nimittäin Klaus U. Suomela.

Miten on selitettävissä, että mies, joka on kunnostautunut itsenäisyysliikkeessä, ollut kohtalaisen merkittävä henkilö urheiluelämässämme ja niinikään raittius- ja suomalaisuusriennoissa ja on kaikesta päättäen taloudellisestikin hyvin toimeen tuleva - miten selitetään, että tällainen mies vetää mastoon uuden lipun. Asia olisi ymmärrettävämpi, jos joku nuorukainen siirtyisi porvarillisen perheen helmasta kommunismin äidinsyliin, mutta tässä on kysymys kypsään ikään päässeestä kansalaisesta, monella taholla ansioituneesta, joka yhtäkkiä on havainnut elämänsä vääräksi ja vanhuuden kynnyksellä ryhtyy opettelemaan uusia istumistapoja. Politiikan tautiako? Englannissahan usein tapahtuu, että mies vanhoillaan innostuu politiikkaan, mutta meillä se on harvinaista. Emmekä sitäpaitsi ole havainneet, että tri Suomela olisi asettunut ehdokkaaksi. Syiden täytyy olla syvemmällä.

Ihminen on aina jossakin määrin kokemustensa summa. Tarkastelemalla yleispiirtein tri Suomelan elämänkulkua voinemme saada vihjeitä hänen omituisesta lehmänkäännöksestään. Klaus U. Suomela syntyi Porvoossa 1888, mutta joutui jo ihan vauvana Venäjälle Tulan kuvernementtiin kreivi Bobrinskin tiluksille. Tämä ylimys oli rikkaiden joukossa rikkaimpia, sillä hän oli Katariina II:n ja Grigori Orlovin pojanpojanpoika. Asetelma oli siis tällainen: toisaalla vieras ympäristö ja määrätön rikkaus, toisaalla pieni palkollisen poika, joka tuntee itsensä onnettomaksi. (Viittaamme Suomelan teokseen `Lensimme uuteen maailmaan!) Vuonna 1901 hän joutuu Jyväskylän lyseoon eikä tietenkään voi niissä oloissa välttää, että toverit sanovat häntä `ryssänpojaksi`. Se on katkeraa ja epäoikeudenmukaista, ja miehistyttyään hän osoittaa, ettei hän venäjänkielentaidostaan huolimatta ole noita tsaarin saappaannuolijoita, joista ei herraparatkoon ollut puutetta. Hän on innokkaasti mukana itsenäisyyspuuhissa ja toimii Helsingin valtauksessa pataljoonanpäällikkönä - Helsingissähän toimi kapinan aikana kellarikaarti eli nykyaikaisittain puhuen viides kolonna. Mutta - sellaista sattuu - kellareista nousi myöskin paossa olleita seurapiirileijonia, jotka paraatissa asettuivat Suomelan ja hänen joukkojensa eteen, he kun kipeästi tarvitsivat tähtiä kaulukseensa ja koristuksia rintaansa ja joilla oli paremmat suhteet - ja niinpä Klaus U. Suomela sivuutettiin vähin maininnoin. Hänestä ei tehty edes silloista varavänrikkiä, ei reserviluutnanttia, eikä ainoatakaan ristiä pantu hänen rintaansa, vaikka hän oli ollut todellinen johtaja ja taistelija. Sellaista voi olla maailman meno. Nuori puolustuslaitoksemme menetti ja katkeroitti kykenevän miehen, joka varmaan olisi pystynyt enempäänkin kuin sepittämään `Sotaväen voimisteluohjelmiston`.

Suomela on aina ollut tulinen raittiustyöntekijä ja kieltolain kannattaja, joka aikaansa säästämättä on taistellut asiansa puolesta. Mutta tässäkin hän kärsi katkeran pettymyksen, sillä tapit avattiin ja viina läksi virtaamaan entistä villimpänä. Hän kuului ennen sotia suomalaisuusmiehiin ja suvaitsevaisiin keskustapoliitikkoihin, jotka perustivat `Aika`-nimisen päivälehden pääkaupunkiin. Mutta se sammui jo saman vuoden heinäkuussa, perustajajäsenille jäi vain muistoksi raskaat velat, joita Suomela urhoollisesti pienistä virkamiehentuloistaan makseli.

Tri Suomela on myöskin tavoitellut kirjallisia laakereita, julkaissut runokokoelman, pari romaania ja lukuisia näytelmiä. Päätellen siitä kiihkeydestä, millä hän ryhtyi toimimaan valtion teatterikomitean puheenjohtajana 1945 saatamme päätellä, että hänen näytelmiensä laihahko menestys on myöskin hänen mieltään katkeroittanut. Ei ole kummeksittavaa, vaikka sellainen seikka kääntyisi kaunaksi koko yhteiskuntaa kohtaan. Valittaen täytyy vain todeta, että uusi suuntaus ei ole tekijälle sen suurempaa oikeutta tehnyt.

Neljä vuosikymmentä on Klaus U. Suomela taistellut itsenäisyyden, raittiuden, suomalaisuuden, urheilun ja entistä paremman näytelmäkirjallisuuden puolesta - mutta joutunut aina henkilökohtaisesti tappiolle. Näihin vuosikymmeniin sisältyy aivan ilmeistä, kaunaa nostattavaa vääryyttä - sitä nälkää, joka punikkeja tekee.