Arvailujen Afrikka.

Afrikka, mustin maanosamme, on näinä päivinä koko maailman jänittyneen mielenkiinnon kohteena.

Kahdestakin syystä. Toinen on liittoutuneiden lokakuun 23. päivänä Egyptissä aloittama hyökkäys, joka jatkuu tätä kirjoitettaessa vähentymättömllä voimalla. Ja toinen syy, joka on suunnannut yleisen mielenkiinnon Afrikkaan, on Ranskan siirtomaiden kohtalo. Huomattavien amerikkalaisten joukko-osastojen saapuminen Liberiaan on monilla tahoilla merkitty välittömäksi uhaksi Ranskan laajoja siirtomaaomistuksia vastaan.

Jos nyt kerran jossakin pitää sotia, niin tuskin olisi löydettävissäkään siihen sopivampaa seutua kuin Egyptin äärellä oleva ns. länsiaavikko. Siellä ei ole hävitettäviä asumuksia eikä sodan jalkoihin joutuvia paikallisia asukkaita, siellä ei ole turmeltavia metsiä eikä verellä värjättäviä vesiä, vaan yksinomaan auringon polttamaa hiekka-aroa silmänkantamattomiin. Se on ihanteellinen sodan sija, se on valmiiksi autio, se on luojan hävittämä. Ja siellä taistelevat parhaillaan satatuhantiset teräkseen vyöttäytyneet armeijat.

Mutta länsiaavikon taistelulla on suuret tavoitteet ja arvaamattoman tärkeä merkitys. Egyptin porteille heitetyt liittoutuneet ovat aloittaneet hyökkäyksen, ja heidän päämääränsä on työntää Rommelin armeija aluksi pois Egyptistä ja sitä tietä koko Afrikasta. Tähän lopputulokseen ovat brittiläiset pyrkineet kerran Wawellin, kerran Cunninghamin ja kerran Auchinleckin johdolla, mutta ajallisten menestystensä jälkeen he löysivät itsensä vajaan sadan kilometrin päässä laivastotukikohdastaan Alexandriasta.

Ja Rommelilla on oma unelmansa: Egypti. Liittoutuneet tietävät hyvin, että aloitetun taistelun sääntö on sama kuin suomalaisessa sylipainissa: ensin heitän minä, mutta jos se ei onnistu, niin silloin on naapurin vuoro heittää. Koko maailma tietää, että Rommel ei tyydy katsomaan, miten siinä äijän käy, vaan hän tarttuu heti kiinni, jos huomaa vastustajan väsyttäneen itsensä taikka ottaneen itselleen liiallisen riskin, minkä pitkälle ulottunut eteneminen huoltovaikeuksien vuoksi helposti aiheuttaa. Tämän vuoksi pelataan Egyptissä nyt korkeata peliä. Egypti ja Libya, ne molemmat ovat sen arvoluokan asioita, joita ei yhden tai useammankaan epäonnistumisen jälkeen lakata tavoittelemasta.

Sen jälkeen kun Aostan herttuan johtamien italialaisten pääjoukkojen oli keväällä 1941 ollut pakko urhean taistelun jälkeen antautua Abessiniassa, on koko Afrikassa ollut akselivaltojen hallussa vain italialainen Libyan alue Egyptiin laajennettuna. Se on ikäänkuin sillanpääasema, joka ei uhkaa vain Afrikkaa, vaan varsinkin liittoutuneiden sodankäynnille tärkeitä Lähi-Idän maita ja niiden luonnonrikkauksia. Libya on tätä nykyä valloitettavissa ainoastaan idästä käsin Välimeren rannikkoa pitkin, sillä etelässä sitä suojaa Sahara. Lännessä taas ovat Libyan rajana Ranskan Tunisia ja Algeria. Jos Libyaan aiotaan siis lännestä käsin, on edessä Ranska siirtomaineen.

Ranska ei ole vain eurooppalainen valtio, vaan nimenomaan tällä hetkellä se on ensi kädessä afrikkalainen valtio. Sen asema Euroopassakin perustuu sen voimaan ja merkitykseen Afrikassa. Ranskalla on Afrikassa siirtomaa-alue, joka on lähes 20 kertaa suurempi kuin emämaa. Tämä valtava alue muodostaa sijaintinsa puolesta avainaseman Afrikassa. Ranskan Marokko, Algeria ja Tunisia muodostavat yhtenäisen maa-alueen läntisen Välimeren etelärannalla ja pohjoisen Afrikan Atlantin rannalla. Näihin maihin etelässä rajoittuvaan Ranskan Länsi-Afrikkaan kuuluu tämän maanosan läntisin rannikko, josta on lyhin merimatka Atlantin valtameren yli Brasiliaan. Jos kaikki nämä alueet joutuisivat liittoutuneiden haltuun, olisi ainakin Italian imperiumin tilapäinen loppu käsillä ja itse Italian emämaata olisi uhkaamassa välitön vaara. Ei ole kauan sitten, kun muuan amerikkalainen lehti kirjoitti maihinnoususta Sisiliaan ja toisen rintaman luomisesta sinne. Jos liittoutuneet saisivat Tunisian käsiinsä, voisi tällaiselle unelmalle avautua toteutumisen mahdollisuudet. Ja tämä tunnetaan niin hyvin akselivalloissa kuin Englannissakin, mutta myöskin Ranskassa, mikä on suorastaan pääasia.

Silloin kun tänä syksynä tuli tiedoksi amerikkalaisten joukkokuljetuslaivojen läheneminen Länsi-Afrikan rannikkoa, odotti maailman sanomalehdistö jännittyneenä, aloittavatko liittoutuneet hyökkäyksen Dakaria ja Ranskan siirtomaita vastaan yleensä. Mitkään omantunnon syyt eivät ole sen esteenä, se oli nähty hyökkäyksestä Madagaskarille, mutta kysyttiin, luulivatko liittoutuneet olevansa riittävän voimakkaita pannakseen alulle suurisuuntaisen operaation varsinaista afrikkalaista Ranskaa vastaan. Ja kun siihen ei silloin käyty, kysytään nyt, onko asia jätetty pois mielestä, vai milloin se aloitetaan?

Kysymystä tarkasteltaessa on lähdettävä siitä, että Ranska voi puolustaa nykyistä poliittista asemaansa Euroopassa pääasiallisesti Afrikassa olevilla siirtomaillaan. Ei ole vaikeaa havaita, että Ranskan merkitys eurooppalaisessa politiikassa on sitten luhistumisen huomattavasti vahvistunut. Mutta varmaa myöskin on, että jos Ranska luovuttaisi afrikkalaiset alueensa liittoutuneille tai jättäisi niiden puolustamisen vain muodollisen vastalauseen varaan, ei sillä olisi Euroopassa mitään valttia asemansa puolustamiseksi. Sen vuoksi Ranskan etu vaatii afrikkalaisten siirtomaiden säilyttämistä, sillä ne ovat Ranskalle turva sekä nyt että tulevan rauhanteon hetkellä.

Liittoutuneiden on siis suunnitelmia tehdessään otettava varteen, että Ranska puolustautuu hyökkäystä vastaan. Ranska on huomionarvoinen sotilaallinen mahti vieläkin. Meidän ei tarvitse muuta kuin viitata Ranskan laivastoon: 5 taistelulaivaa, 10 risteilijää ja nelisenkymmentä hävittäjää. Niiden siirtyminen akselin puolelle saattaisi muuttaa strateegiset voimasuhteet merillä. Lisäksi on Ranskalla käytettävissään Afrikan maa-armeijansa, joka ei liioin ole halveksittava.

On hyvin ymmärrettävää, jos liittoutuneet vakavasti harkitsevat, ennen kuin ryhtyvät hyökkäykseen Ranskan siirtomaiden kimppuun. Ne ovat kylläkin niin arvaamattoman arvokkaat liittoutuneiden jatkuvalle sodankäynnille, että voimme olla aivan varmoja sodan lieskan ennen pitkää pyyhkäisevän Ranskan Afrikan yli.

Liittoutuneiden pyrkimyksenä tulee jatkuvasti olemaan koko Afrikan saaminen hallintaansa, ja sen vuoksi on tapahtunut suuria joukkokuljetuksia Afrikkaan. Eräät tiedot ovat kertoneet, että amerikkalaisten olisi tarkoitus rakentaa tie Länsi-Afrikasta suunnattomien aarniometsien halki Sudaniin, jotta materiaalikuljetuksia Amerikasta Egyptiin voitaisiin kiirehtiä. Toisten tietojen mukaan koottaisiin voimakasta armeijaa de Gaullen käsissä olevan Ranskan Ekvatoriaali-Afrikan pohjoisosiin hyökkäystä varten yli Saharan Libyaan. Nämä voivat olla satua, tai ne voivat olla totta, mutta poikkeuksellista toimeliaisuutta on ollut ja yhä edelleen on odotettavissa Afrikassa. Tähän saakka se on ensi sijassa kohdistunut Egyptiä uhanneen vaaran torjumiseen, mutta sitä mukaa kuin liittoutuneet katsovat voimansa siellä riittäviksi, silloin astuu esille kysymys Ranskan Afrikasta.

Anglo-amerikkalaisessa propagandassa on viime aikoina ollut varsin offensiivinen henki vallalla. Vanha marsalkka Smutskin sitä julisteli. Mutta samaan aikaan kieltäydytään avaamasta toista rintamaa Länsi-Euroopassa. Yöpommituksia ei suoriteta samassa määrässä kuin aikaisemmin. Materiaalin kuljetuksista Venäjälle ei liioin ole tullut tietoja. Ainoa alue, jolla hyökätään, on Egypti, mutta se ei toki vastaa sitä mielikuvaa totaalisesta hyökkäyksestä, johon itsessään varsin varovainen Englannin radio nykyään kasvattaa maalaisiaan.

Mahdotonta on sanoa, mistä johtuu tämä puheen ja tekojen välinen huutava ristiriita. Tietenkin voidaan ajatella, että jonakin ajankohtana anglo-amerikkalaiset valmistelut ovat kuitenkin kaikitenkin ehtineet niin pitkälle, että Englannista käsin voidaan tehdä voimakas maihinnousu Euroopan mantereelle, minkä yhteydessä lasketaan voitavan synnyttää levottomuuksia eri puolilla Ranskaa. Samanaikaisesti suoritettavalla hyökkäyksellä Dakariin ja muualle Ranskan Afrikkaan oletetaan silloin, varsinkin emämaassa puhkeavaksi toivottujen rauhattomuuksien vuoksi, kyettävän saavuttamaan se, mihin nyt ei pystytä. Ja vaikkapa maihinnousu Eurooppaan ei kykenisikään luomaan pysyvää toista rintamaa, lasketaan kuitenkin voitavan säilyttää joitakin pysyviä etuja Afrikan puolella. Samalla olisi tyynnytetty ryssiä, jotka ovat saaneet tähän saakka tyytyä Stalingradissa avautuneeseen `toiseen rintamaan`.

Mutta - kuten on helppo havaita - tällaisessa suunnitelmassa olisi monta epävarmaa tekijää. Ensimmäinen olisi jo maihinnousu sinänsä. Ja koko muu suunnitelma rakentuisi niin problemaattisen tekijän kuin Ranskan kansan aseisiintarttumisen varaan. Yhdysvalloillahan tosin on historiallisista syistä puolellaan Ranskan kansan miltei jakamaton kiintymys, mutta sitä vastassa taas on - sekin suurelta osalta historiallisista syistä - Ranskan kansan parissa vallitseva voimakas epäluulo Englantia kohtaan. Ja vaikka yleinen mieliala Ranskassa ei olisikaan saksalaisystävällinen, on siellä voitu nähdä, että Englanti on säännöllisesti saattanut liittolaisensa hätään ja häviöön, joten realistisesti ajatellen ranskalaiset eivät helpolla lähde uhrilampaiksi Englannin puolesta.

Mutta ennenkuin näin pitkälle päästään, on ratkaistava taistelu Egyptistä. Tämän aamun brittiläiset tiedot kertovat Rommelin luopuneen El Alameinin rintamalinjasta ja Montgomeryn alkaneen takaa-ajotaistelun. Kun tätä katsausta luetaan, ollaan selvillä, onko kyseessä Rommelin taktillinen perääntyminen, mikä kerran täydellisesti hämäännytti brittiläiset, vai onko 8. armeija todella saavuttanut suuren voiton.

Juuri Montgomeryn etenemiseen liittyvänä olisi tämän hetken houkutteleva vaihtoehto välitön hyökkäys Pohjois-Afrikkaan. Mutta se on siksikin vaikea operaatio ja vaatii sen vuoksi niin paljon joukkoja, että on kyseenalaista, tokko Amerikalla ja Englannilla niitä vielä tähän mennessä on käytettävissään.

Pohjois-Afrikan sota ei ole vain maa- ja ilmasotaa, se on myös merisotaa. Jollei liittoutuneilla ole itäisellä Välimerellä laivastoa, joka tunkeutuu Kreetan ohi keskiselle Välimerelle ja tukee maataisteluja, eivät he voi suorittaa uutta Kyrenaikan voittoretkeä, puhumattakaan etenemisestä Tripolitaniaan. Mutta tätä kysymystä tarkasteltaessa on ehkä aihetta palauttaa mieleen muutama aika sitten lehdistössä kierrellyt pieni sotauutinen, jonka mukaan Itä-Afrikan vesille oli tullut huomattava englantilainen taistelulaivasto. Sillä on ollut valittavanaan kaksi tietä: joko mennä pahantekoon Intian vesille, josta Japanin laivastoa voidaan olettaa viedyn Salomonin saarten sotanäyttämölle, tai purjehtia Suezin kanavan kautta itäiselle Välimerelle. Jos 8. armeijan eteneminen jatkuu, tarvitsevat brittiläiset tuon laivastonsa juuri Välimerellä.

5.11.1942.