Chienlit

Kun kenraali de Gaulle päivää suunniteltua aikaisemmin palasi ruhtinaallisesti onnistuneelta Romanian matkaltaan, piti hän hallituksensa kokouksen, jonka ainoana asiana oli Ranskan kaoottinen sisäpoliittinen tilanne. Mitä suurimmalla jännityksellä odotettiin neuvottelusta annettavaa tiedonantoa. Se oli lyhyt, mutta täydellinen. Yksi ministereistä oli valtuutettu näet ilmoittamaan presidentin kannanottona: "reformeja kyllä mutta ei epäjärjestystä". Tämä "epäjärjestys" oli siistein käännös kenraalin ranskasta, sillä hän oli käyttänyt sanaa chienlit, mitä sanakirjat eivät tunne, vaikka se kuuluneekin mehevimpään sotilassanastoon. Pitää mennä kuuleman mukaan aina 1400-luvun boheemirunoilijaan Francois Villoniin saakka ennen kuin tämän sanan löytää klassilliseksi tulleessa runotekstissä. Tuskinpa kaikki ranskalaisetkaan tätä sanaa tuntevat. Se merkinnee nykykielelle käännettynä sitä jotakin sängyssä. Ranskan valtion päämiehet tuntuvat vihanpuuskissaan viljelevän tuota väkevää ilmaisua, sillä Napoleon määritteli kerran ulkoministerinsä Talleyrandin paskaksi silkkisukassa.

   Vaikka ranskalaiset eivät yleensä ole niin tekopyhiä, että karttaisivat esittämästä asioita niiden oikealla nimellä, kerrotaan, että juuri oikeistolaisissa gaullelaispiireissä olisi närkästytty kenraalin poliittisen toimintaohjelman muotoilun takia.

   Olemme kuulleet ja lukeneet Ranskan tapahtumista paljon, mutta todella kukaan tarkkailijoista ja asiantuntijoista ei ole voinut eikä voi sanoa, miksi kaikki tämä on tapahtunut ja mitä vielä tulee tapahtumaan.

   Tiedemiehet suhtautuvat nykyään hieman epäluuloisina puheisiin kansallisluonteista. Saattavat olla oikeassakin, mutta ei ole aina helppoa ymmärtää vierasmaalaista, hänen ajattelutapaansa, toimiansa ja aivoituksiansa. Jos otamme ranskalaiset, niin luulisi de Gaullen heitä ymmärtävän. Kymmenen vuoden ajan kenraali on suvereenisti säveltänyt Ranskalle politiikan ja johtanut orkesteriaan tuulella ja tyvenellä. Juuri nyt, kun on näyttänyt siltä, että hän on ollut saavuttamassa ulkopolitiikassaan aseman, mihin hän on pyrkinyt ja minkä hän on muistelmissaan kuvannut ylpeillä sanoilla: "Ranska ei voi olla Ranska ilman suuruutta", nyt näyttää rakennelma murtuvan. Eikä uhka ole tullut ulkoapäin, ei kiukkuisten ja kiusaantuneiden länsiliittolaisten eikä muiden vastustajien taholta, vaan sisältä käsin.

   Kun tarkastelee Ranskan tilannetta, niin joutuu ajattelemaan, olisiko mysteerio selitettävissä nykyaikaisen sosiologian käsitteellä osallistuminen. De Gaulle on historiallisesta kutsumuksestaan tietoisena hallinnut maataan ja kansaansa valistuneen itsevaltiaan tavoin. Hän on jättänyt kansalle niin paljon valtiollista määräämisvaltaa kuin on katsonut turvalliseksi, mutta antanut avoimesti ymmärtää, että tiukan paikan tullen ohjat ovat hänen käsissään. Esimerkiksi talouspolitiikan alalla hän on pyrkinyt turvaamaan työntekijöiden taloudelliset ja sosiaaliset edut, mutta hän ei ole halunnut, että työntekijäin omat järjestöt olisivat sanoneet sanansa ja mielipiteensä järjestelyjen johdosta: hän on määrännyt itse, mikä on työväestön etu kansantalouden kokonaisuuden kannalta. Suunnilleen samoin hän on kyllä kohdellut myös työnantajia. Hänen ajatuksensa esim. pakottaa yritykset antamaan työntekijöilleen ilmaisosakkeita suhteessa yrityksen omarahoituskapasiteettiin, on erinomainen osoitus hänen taloudellisesta ideologiastaan. Tällainen toimenpide vahvistaa yritysten investointimahdollisuuksia kiristyvää kansainvälistä kilpailua varten, samalla kun se edellyttää palkansaajien pidättyvyyttä. Mutta tällaisen reformin toteuttamisessa de Gaulle ei tarvinnut enempää yrittäjien kuin työntekijäjärjestöjenkään apua tai suostumusta. Jos hän olisi kuullut, miten paljon aikaa ja tupakkaa käytettiin meillä ns. Liinamaan paperin valmistamiseen, hän olisi syvästi ihmetellyt moista ajan ja voimien tuhlaamista.

   De Gaullen valtiollinen ja yhteiskunnallinen sanakirja ei ole juuri kulunut osallistuminen-hakusanan kohdalta.

   Onko aika kulkenut de Gaullen ohi? Ranskan yliopisto-olot eivät ole suinkaan de Gaullen käsialaa. Niiden jälkeenjääneisyys on jo vanhempaa perua. Mutta tälläkin alalla tukahdutettu osallistuminen on kenties ongelman ydin. Ja niin on tultu siihen, että kansanjoukot Ranskan historiallista tapaa noudattaen ovat tunkeutuneet kadulle ja sieltä käsin alkavat antaa suuntaa maan politiikalle.

   Kun Napoleon Bonabarte oli kansanäänestyksellä valittu ensimmäiseksi konsuliksi, hän oli vihoissaan siitä, että hän ei ollut saanut kansanjoukoilta riittäviä suosionosoituksia. Hänen poliisiministerinsä Fouche sanoi silloin Napoleonille: "Me olemme vanhoja gallialaisia, jotka eivät ole voineet sietää vapautta eikä sortoa."