URHO KEKKONEN:

ITSENÄISYYTEMME VELVOITUS.

Ei ole voinut olla panematta merkille, että kun viime vuosien julkisessa keskustelussa on lausuttu mielipiteitä maamme itsenäisyyden merkityksestä, yleensä on erikoisesti pyritty korostamaan itsenäisyytemme *oikeuttavia* puolia, kansamme oikeutta elää itsenäisenä omaa elämäänsä, sen oikeutta itse määrätä valtakunnan kohtaloista j.n.e. Sitävastoin harvemmin on kuullut huomiota kiinnitettävän itsenäisyytemme *velvoittaviin* puoliin, niihin vaatimuksiin ja velvoituksiin, joita itsenäisyyden saavuttaminen on valtakunnalle ja kansalle luonut. Tämä oikeuttavien ja velvoittavien vaatimusten epätasainen korostaminen on kylläkin ymmärrettävää pitkäaikaisen oikeustaistelumme ja sitä seuranneen tuloksekkaan itsenäisyystaistelun valossa. Niiden aikana huomio ensi sijassa kohdistettiin kansakunnan olemassaolon turvaamiseen ja maan vapauttamiseen vieraasta vallasta, niihin kysymyksiin, jotka nyt - mutatis mutandis - muodostavat itsenäisyytemme oikeuttavan puolen. Ja vaikka nyt itsenäisyytemme on jo tosiasia ja sen velvoittavan luonteen olisi pitänyt ensisijassa joutua tarkastelun alaiseksi, on jatkuvaisuuden lain vaikutuksesta maan vapautuminen ja kansankunnan oikeus omavaraiseen elämään kuitenkin muodostanut eniten valaistun alueen itsenäisyytemme merkitystä arvioitaessa.

Ei tuota suurtakaan vaivaa havaita, kumpi näistä puolista on tärkeämpi erikoisesti tehostettavaksi, kun pyritään lujittamaan sitä pohjaa, jolla valtakunnan itsenäisyys seisoo. Velvoittavat seikat, ne vaatimukset, joita itsenäisyys asettaa valtakunnalle ja maan asukkaille, ne muodostavat kokonaisen ohjelman, jonka toteuttaminen on oleva jokaisen isänmaan parasta valvovan kansalaisen sydämenasia. Meille ei ole enää tärkeintä itsenäisyyden saavuttamisen ylistäminen, tärkeintä on tehdä selväksi ja koko kansakunnan tietoisuudessa eläväksi se, mitä tehtäviä itsenäinen valtakunta asettaa kokonaisuudelle ja sen jokaiselle yksilölle.

Itsenäisen valtakuntamme velvollisuus suojella olemassaoloaan sekä oikeus- ja yhteiskuntajärjestystään ulkoa ja sisältä uhkaavilta vaaroilta, sen velvollisuus huolehtia kansallisen sivistyksen kehittämisestä ja kansallishengen kohottamisesta valtakunnan kulmakiveksi, mikä täyttää vertauksen siinäkin mielessä, että sen kulmakiven ovat rakentajat tähän asti hyljänneet, edelleen valtakuntamme velvollisuus edistää kansallisen talouselämän  nousua, muutaman mainitakseni, nämä kaikki, samaten kuin monet muutkin tärkeät tehtävät eivät tässä voi tulla laajemmalti käsitellyiksi. Sensijaan otan esitelläkseni erään tähän asti varsin vähäistä - oikeammin sanoen liian vähäistä - huomiota saaneen asian, mikä aivan oleellisesti kuuluu niihin suuriin kysymyksiin, joiden positiivinen ratkaiseminen tietää itsenäistyneen valtakuntamme lunastettavaksi joutuneen sitoumuksen täyttämistä. *Se suuri asia on heimoasia.*

Suomen suku on mahtavaksi mainitun muinaisuutensa mukana menettänyt yhtenäisyytensä. Se on siitä lähtien ollut kohtalon kiroissa, rikkirevitty ja vieraitten polkema. Siksipä on niillä Suomen suvun jäsenillä, jotka ovat karistaneet sortajan ikeen, pyhä velvollisuus auttaa niitä sukulaisia, joiden osana on edelleen huokailla vieraan vallan alla. Suomi on yksi niistä kolmesta hajaantuneen heimomme kansoista, jotka ovat voineet muodostaa itsenäisen valtakunnan. Suomen kansan velvollisuus on kaikin käytettävissä olevin keinoin tukea Suomen heimon jäseniä, verta meidän verestämme, niiden taistellessa kansallisuutensa, kansallisen erikoislaatunsa säilyttämiseksi. Mutta tämä velvollisuus ei ole ainoastaan Suomen kansan ja kansalaisten, - se velvollisuus kuuluu ehkä kaikkein eniten Suomen valtiolle, viralliselle Suomelle, valtakunnan johdolle.

Itsenäisyyden valtiota velvoittavan luonteen heimokansojen asian auttamiseksi ovat sukulaisvaltiomme Unkari ja Viro käsittäneet paremmin kuin me. Unkarissa erikoisesti on valtio antanut voimakasta tukea heimotyöntekijöille aina siihen määrin, että voidaan sanoa Unkarin valtion ottaneen heimoasian omakseen. Meillä viralliset piirit eivät ole osoittaneet vastaavanlaista heimokysymyksen ymmärtämistä. Yksityisten järjestöjen alotteet heimolaistemme kansallisten oikeuksien turvaamiseksi eivät ole virallisen Suomen taholta saaneet aloitteiden menestymiselle välttämätöntä voimakasta kannatusta. Esimerkkinä voimme mainita ylioppilasnuorison tunnetun toiminnan Länsi-Pohjan suomalaisten kielellisiä oikeuksia koskevassa asiassa. Näiden tapahtumien valossa osoittautuu todeksi, että niinkauan kuin valtakuntamme ei rakennu lujalle suomalaiskansalliselle pohjalle, niinkauan ei heimoasia voi saada valtion taholta sitä tukea, mikä sen menestykselliselle ajamiselle on ehto ja edellytys, vaikka parannusta tähänastiseen voidaankin saada. Heimotyö ja kansallinen työ käyvät näinollen käsi kädessä ja toisen menestys koituu toisenkin hyväksi. Ei ole ihmeteltävää, jos tämänkin juhlan järjestäjät Suomalaisuuden Liitto ja Akateeminen Karjala-Seura, molemmat ohjelmaltaan tinkimättömiä suomalaisen kansallisvaltion tienraivaajia, ovat voimaperäisesti vuosien mittaan ajaneet myös heimo-asiaa ja työskennelleet heimoharrastuksen kohottamiseksi. Kansallinen Suomi, se vasta täydellisesti voi täyttää ne velvollisuudet, mitä sillä on Suomen heimon jäseniä kohtaan, hoitivatpa ne sitten itsenäisinä omia asioitaan ja taistelivatpa ne vieraitten kansojen jaloissa kansallisuutensa ja kielensä puolesta. *Kansallinen Suomi*, se vasta takaa suomalais-ugrilaisen kansanyhteisön jäsenille ei vain Suomen kansan ja kansalaisten, vaan Suomen valtionkin myötätunnon ja tuen.

Saksalainen oikeusoppinut *Otto v. Gierke* alottaa laajan teoksensa yhteisöjen synnystä ja kehityksestä lausumalla: "Ihminen saa kiittää kaikesta siitä, mitä hän nyt on, ihmisten yhteenliittymistä." Ihminen yksin ei olisi voinut suuriakaan aikaansaada, kaikki, mitä hän on suurta luonut, juontaa juurensa ihmisten yhteistoiminnasta. - Tämä ihmistoiminnassa saavutettu totuus voidaan siirtää valtiotoiminnan alalle ja sanoa: Suomen heimon jäsenet eivät yksinään pysty saamaan suurta eikä pysyväistä aikaan, elleivät ne käy kiinteään, luottavaiseen yhteistoimintaan toistensa kanssa. Omassa eristäytyneisyydessään, ehkäpä itsetärkeänäkin puuhaileva pikkuvaltio, niinkuin Suomen ulkopoliittista asemaa eräillä tahoilla on haluttu suuntailla ja toisilla taas luonnehtia, ei tule kestämän niissä edessäolevien aikojen suurissa taisteluissa, joiden tulemattomuudesta kukaan eikä mikään ole meille voinut riittäviä takeita antaa. Suomen tulee hakea koettelemustensa hetkiä varten ystäviä sieltä, mistä se saa vilpittömiä ystäviä, veren siteillä siihen liittyneitä. Osoittaa poliittisen selvänäköisyyden puutetta, jos ystävät haetaan sieltä, mistä toden tullen ei ole ojennettu auttavaa kättä ja missä ei ole uhrauksiin valmista ystävämieltä.

Meillä heimoasiasta lämmenneillä on selvät ja suorat linjat. *Me tahdomme, että Suomessa tunnustetaan veri vettä sakeammaksi.* Me tahdomme, että Suomi avoimesti ja ilman taka-ajatuksia käy yhteistoimintaan eteläisen veljesmaamme Viron kanssa. Me tahdomme, että se solmii entistä enemmän kulttuuri- ja taloudellisia suhteita kaukaisemman veljesmaamme Unkarin kanssa, veljesmaan, jonka säälimätön kohtalo on asettanut leikkauspöydälle ja irroittanut sen ruumiista miljoonia madjaareja naapurivaltakuntien alueelle sorron alaiseksi. Ja kun me tämän ohjelman saamme toteutetuksi, tiedämme me samalla tehneemme valtakuntamme itsenäisyyden lujittamiseksi työn, joka kestää vaikeinakin aikoina. Takeena siitä on ei yksin veriheimolaisuus, joka jo sekin on luja ja kestävä peruste, vaan myöskin sama asema ja yhteinen vaara, reaaliset tekijät, joiden merkitys on oivallettava jo nyt eikä vasta sitten kun kohtalomme on vaakalaudalla ja kun oivallus jo saattaa olla myöhäistä. Viron ja Suomen poliittinen yhteistyö, joka on heimoystävien ohjelma, rakentuu terveille ja kestäville perusteille, sukulaisuuteen ja etujen yhteyteen. Se ohjelma on kerran näkevä pääsinpäivänsä.

Heimoasian ajajien työ suuntautuu kahdelle eri taholle. Toisella niistä on herätettävä harrastusta niiden heimoveljien oloja ja asemaa kohtaan, jotka vähemmistöinä elävät vieraan kansan keskuudessa. Niiden taistelua kansallisten oikeuksien puolesta on tuettava ja avustettava, niiden kansallista tietoisuutta herätettävä ja vahvistettava. Toisella suunnalla on tehtävä työtä Suomen ja toisten suomalaisugrilaisten itsenäistyneiden kansojen välisen kiinteän yhteistyön aikaansaamiseksi poliittisella, sivistyksellisellä ja taloudellisella alalla. Työ ensinmainitulla rintamalla on ensisijassa vapaiden kansalaisjärjestöjen suoritettava, valtiovallan apua hyväksikäyttäen. Jälkimmäinen työmuoto taas on ensisijassa valtiollisten piirien asia. Mikäli heimoharrastus saa niissä piireissä kannatusta, sikäli voidaan toivoa heimotyön tekijäin valtiollisen ohjelman tulevan toteutetuksi, toisin kuin tähän asti on asianlaita ollut.

Heimokysymysten tunnetuksi tekemiseksi ja heimoharrastuksen virittämiseksi on kaikissa kolmessa suomensukuisten kansojen luomassa valtakunnassa järjestetty kuluvana vuonna jo toisen kerran *yhteiset heimojuhlat*. Kaukana Unkarin pustalla, Viron kaupungeissa ja kylissä ja ympäri Suomenniemen omistetaan heimopäivänä muutama harras hetki heimoystävyydelle, kestävälle suomalaisugrilaiselle heimoushengelle. Yhteinen heimopäivä on kuin todiste siitä, että muinaisuudessa yhtenä voimakkaana kantasuomalaisena kansana olleet, nyt hajalle heitetyt heimot ovat jälleen löytäneet toisensa. Se on myös ennusmerkkinä siitä, että yhteistyössä toimivat suomalaiset heimot, minne maanääriin ne ovatkin joutuneet, kykenevät säilyttämään perintönsä vuosituhansien takaa, ja että ne voivat lisätä kansainvälistä kulttuuria omalla omintakeisella panoksellaan. Heimopäivänä me tervehdimme ritarillista Unkarin kansaa, jonka kohtalo on erottanut kauas meistä ja johtanut paraikaa kestävään kansalliseen nöyryytykseen, me tervehdimme sitä, luottaen sen päivän pian koittavan, jolloin Suur-Unkari on todellisuus. Me tervehdimme läheisintä veljeämme lahden takana, Viroa, jonka kymmenvuotinen itsenäisyys, täynnä tarmokasta ja tuloksellista työtä, on tae ja lupaus Viron voimakkaasta tulevaisuudesta. Me tervehdimme Liiviä, pientä, mutta yritteliästä kansaa Riianlahden rannalla. Me tervehdimme Vienan-Karjalan ja Inkerin kansoja, idän jättiläisen kahlehtimia veljiämme, joiden kansallistunto on osoittanut näinä vaikeinakin päivinä kestävän kaikki hyökkäykset. Ja vihdoin me tervehdimme Länsi-Pohjan ja Ruijan suomalaisia, jotka ovat vallanneet viljelykselle hallaiset korvet ja karut kalliot, maat, joista vain suomalainen kuokka voi ottaa omansa. Me tervehdimme kaikkia heimolaisiamme lähellä ja kaukana sydämen terveisin.

Velvoittakoon meitä tunto siitä, että *herännyt, elävä tietoisuus kansamme ja valtakuntamme velvollisuudesta heimokansojemme olojen edistämiseksi on paras todistus kansamme tahdosta elää itsenäisenä.*