Suomalainen tunto ja tahto

Suomen Urheilulehti 18/4.5.1926

Kuluvan toukokuun päivänä, Snellmanin päivänä, tulee kaksikymmentä vuotta kuluneeksi ensimmäisestä suuresta sukunimien suomalaistuttamispäivästä. Kaksikymmentä vuotta takaperin, kirjailija Johannes Linnankosken voimakkaan herätyshuudon johdosta, suunnilleen satatuhatta suomalaista vaihtoi muukalaisperäisen sukunimensä suomalaiseksi, luopui vieraasta lipusta ja tunnusti oman värinsä, suomalaisen värin. Kädenkäänteessä oli sukunimistömme, joka siihen saakka oli ollutkin epäkansallisempi kuin minkään muun kansakunnan sukunimistö koko maailmassa, muuttunut ilahduttavan suuressa määrässä suomalaiseksi, sen hengen mukaiseksi, jonka suuri enemmistö Suomessa asuvista omaksuu. Sukunimien suomalaistuttaminen vuonna 1906 oli valtava kansallisen mielialan ilmaus, se oli yksi näkyväinen tulos siitä suomalaiskansallisesta herätystyöstä, jota monet maamme suurmiehistä Snellmanista lähtien olivat palavalla innolla tehneet, se oli laajojen kansankerrosten hyväksyvä vastaus ja kiitollisuuden osotus suomalaisen tunnon ja suomalaisen tahdon kasvattajille.

Tänä vuonna, kaksikymmentä vuotta ensimmäisestä nimienmuutosta, on vuosipäivää päätetty kunnioittaa aikaansaamalla taas sukunimien joukkosuomalaistuttaminen.

Tässä yhteydessä on aivan turhaa laajemmalti tarkastella, onko meillä Suomessa lainkaan tarpeellista enää touhuta sukunimien suomalaistuttamiseksi, sillä jokaisellehan on tunnettua, kuinka valitettavan paljon täällä on vielä henkilöitä, joilla on vierasperäiset sukunimet, henkilöitä, jotka eivät kaiken kukkuraksi edes osaa kunnolla lausuakaan omaa nimeään. He säilyttävät sen itsepintaisesti kaikista järkisyistä piittaamatta, vaalivat sitä muka isänperintönä ja kaiketi lopultakin pitävät itseään vähän parempina ihmisinä kuin niitä kansanveljiään, joilla on suomalaiset nimet. Ja kuitenkin ovat nuo monet Sumperit ja Römperit, Anderssonit ja Petterssonit niin perinjuurin sukupuultaankin suomalaisia, aivan sattuman kautta vieraan sukunimensä saaneita, ettei mistään rotubiologisista syistä voi outoa nimeä puolustaa. Ja eihän meillä enää - luojan kiitos! - muukalainen nimi anna sen sivistyneempää kaikua kuin supisuomalainen sukunimi, sillä suomenkielisiltä maaseuduilta talonpoikaisväestön keskuudesta on meillä jo noussut useita tiedemiehiä ja maan merkkihenkilöitä, jotka ovat suomalaiset sukunimensä tehneet arvossapidetyksi ja kunnioitetuksi.

Erikoisesti urheilijoille on sukunimen suomalaisuus tärkeä. Vertasimme kirjoituksemme alussa sukunimeä lippuun, sukunimi on sen kantajalle samaa, mitä lippu on laivalle, kumpikin niistä osottaa kantajansa kansallisuuden. Ja urheilijoille on suomalainen lippu välttämätön, hehän edustavat niinhyvin koti- kuin ulkomaillakin kilpaillessaan Suomea ja senvuoksi heillä tulee olla Suomen lippu, suomalainen nimi, erottamassa maailman muista kansoista. Suomalaiselle urheilulle on ollut suuriarvoista sekin, että Kolehmainen ja Nurmi ovat molemmat suomalaisia nimiä, niiden kunniakkaat kantajat ovat molemmat olleet varustetut suomalaisella sukunimellä, josta jokainen suomalainen, olipa sitten urheilusta perillä kuinka vähän tahansa, on voinut heti nimen kuultuaan tuntea heidät omaksi veljekseen ja josta jokainen ulkomaalainenkin on voinut helposti päätellä sen omistajan suomalaiseksi mieheksi. Ritola, Myyrä, Saaristo, Peltonen, Taipale, Lehtonen, Tuulos, Järvinen, Koskenkorva, Niku, Raivio, Niskat ja monet kymmenet muut suomalaisnimiset ulkomailla mainetta saavuttaneet urheilijamme ovat meille senkin vuoksi niin läheisiä ja kunnioituksemme saaneita, että he ovat kansojen kiistakentillä esiintyneet suomalaisella nimellään ja jo sillä tunnustaneet värinsä, suomalaisen värinsä. Saamme olla varmoja, että se tavattoman laajalle levinnyt kansanomaisuus, joka Hanneksellamme on ollut ja joka Nurmen Paavolla ja Ritolan Villellä alkaa olla, on suureksi osaksi heidän suomalaisten nimiensä ansiota.

Suomenkielisten urheilijain tulisi muistaa, että he ovat suomalaisia ja että he edustavat Suomen kansaa, jonka vuoksi heidän jo nimellään tulee todistaa kansallisuutensa. Yksikään ihminen ei voi väittää Nurmea ruotsalaiseksi, sillä nimi yksin on riittävä todistus, ettei asia niin voisi olla, kun sensijaan Stenroos voidaan helposti viedä melkein minkä muun kansakunnan tilille tahansa paitsi ei suomalaisen. Ja sitähän hän on, synnyinperänsä ja kielensä vuoksi yhtähyvin kuin yksikään meistä.

Nyt on sopiva aika suomalaistuttaa nimensä. Ensi Snellmanin päivänä on joukkonimenmuutto. Suomalainen urheilija, sinä, jolla on muukalaisperäinen sukunimi: Hanki itsellesi oikea lippu, Suomen lippu, s.o. suomalainen sukunimi.

U.K.