Jäsentely Ruotsissa ensi tilassa pidettävään esitelmään

8.11.1943

Kun itsenäisyytensä saavuttanut Suomi Tarton rauhansopimuksen jälkeen joka suunnalta tunnustettuna saattoi vapaasti määrätä ulkopolitiikastaan, asetti se turvallisuuden saavuttamisen johtomotiiviksi. Sillä oli tätä tarkoitusta varten käytettävänä kaksi tietä: [joko] pyrkiä yhteistoimintaan muiden Venäjän naapurimaiden kanssa [tai] noudattaa jyrkkää puolueettomuutta Venäjää kohtaan. Itse asiassa oli valittavana siis joko Venäjän vastainen politiikka tai puolueettomuus. Suomen ulkopolitiikkaa 1920-luvulla luonnehti Venäjän vastainen tendenssi: tosin epäonnistunut Varsovan sopimus, yhteys reunavaltioihin suhteet emigrantteihin, yhteistoiminta Englantiin jne. Syynä mm. kommunistinen toiminta Venäjältä. 1930-luvulla alkoi vähitellen suunnanmuutos. Hyökkäämättömyyssopimus Venäjän kanssa. Kommunismi. Vihdoin Skandinaavinen orientaatio. Sitä on pidettävä puolueettomuuspolitiikan manifestaationa.

Suomella oli vakava tahto puolueettomuuden ylläpitämiseen Venäjään käsin. Kallion presidenttikauden ulkopolitiikka pyrki tämän määrätietoisesti osoittamaan. Ulkoministerin käynti Moskovassa, kauppasopimusneuvottelut Venäjän kanssa, kieltäytyminen hyväksymästä Saksan tarjousta hyökkäämättömyyssopimuksen solmimiseksi [Rytin kommentti: Tuskin voidaan varmuudella näin tulkita. Asema oli kovin horjuva. Erkko ensin sanoi saksalaisille suostuttavan periaatteessa mutta täytyy nähdä teksti. Teksti oli aivan tavallinen, mutta hyljättiin. Keskustelut Sandlerin kanssa nähtävästi vaikuttivat E:hen. S. nojasi siihen että Ruotsi ei kenenkään kanssa ole tehnyt tällaista sopimusta. Meillä tätä motiivia ei ollut, koska meillä jo ennen samallainen sopimus Venäjän kanssa. Kielto merkitsi diskriminatiota Saksan suhteen ja arvostelu oli heti murhaava.] Kuta kriitillisemmäksi maailmanpoliittinen tilanne tuli, sitä mustasukkaisemmin Suomi vartioi puolueettomuuttaan ja halusi estää kaikki teot, jotka olisivat antaneet aihetta Venäjälle epäillä puolueettomuustahtoamme. Yksityiskohtien aika ei ole vielä tullut, mutta tuleva historiankirjoitus osoittaa, että Suomessa oltiin juuri puolueettomuusasenteemme säilyttämiseksi valmiita merkittäviin ulko- ja sisäpoliittisiin toimenpiteisiin. Viittaus Ahvenanmaan asian kaksipuoliseen merkitykseen: contra Venäjä, contra muut mahdolliset hyökkääjät.

Suomi ei kuitenkaan onnistunut pyrkimyksissään. Venäjä vaati alueellisia turvallisuustakeita, joita Suomi ei antanut. Venäjä hyökkäsi. Selonteko sen motiiveista: tuleva sota Saksan kanssa, olettamus, että Saksa käyttää Suomea hyökkäysbasiksena. Tarkastelu, olivatko Venäjän motiivit perustellut. Lopputulos kielteinen: Suomi olisi tahtonut ja kyennyt säilyttämään puolueettomuutensa ja ollut valmis ase kädessä puolustamaan puolueettomuuttaan joka suunnalta kohdistettua hyökkäystä vastaan. Meillä on se käsitys, että maantieteellinen asemamme olisi suonut meille edellytykset siihen. Joka tuntee suomalaiset mielialat syksyllä 1939, voi vakuuttaa, että tahto säilyä sodalta oli maassa yleinen ja voimakas kaikissa piireissä. Nekin, jotka ennen olivat olleet agressiivisia Venäjää vastaan, hiljenivät ja vilpittömästi toivoivat rauhan säilymistä. Me emme osanneet kuvitella alkaneen maailmansodan luonnetta, me emme silloin tienneet, että kansojen itsenäisyys, hyökkäämättömyyssopimukset, puolueettomuus ja rauhantahto eivät tulisi estämään hyökkäystä niiden kimppuun. Kun me tiesimme, että me emme uhkaa nyt eikä sodan myöhemmissä vaiheissa Venäjää ja että meillä on alueisiimme historiallinen ja kaikkien tunnustama oikeus, emme uskoneet sotaa syttyvän. Viimeiseen saakka vallitsi ei vain kansan vaan hallituksenkin keskuudessa optimismi. Kun Venäjä hyökkäsi, muodostettiin maassa uusi hallitus, jonka tehtävänä oli rauhan saaminen vaikkapa myönnytyksilläkin. Venäjä oli kuitenkin lyönyt siinä vaiheessa oven kiinni Kuusisen varjohallituksen muodostamisella. Tämä todellinen asenteemme talvisodan alla ja alussa saattaa ehkä riistää pois osan sitä glooriaa [Rytin kommentti: Onko siitä kysymys? Olimmehan olleet koko ajan valmiita myönnytyksiin, joiden raja koko ajan oli siirtynyt Venäjän hyväksi. Gloria on vain siitä ettemme antautuneet. Myöntyväisyytemme vain suurentaa gloriaa osottaessaan ettemme kevytmielisesti ja vain ambitioiden vuoksi menneet sotaan.], mikä meille on syntynyt, mutta niin pienelle kansalle kuin Suomi on talvisodan ja myöhemmän ajan tapahtumat jättäneet sitä niin paljon kuin kansa tarvitsee kansallista kunniaa säilyäkseen itsenäisenä, vapaana, elinkelpoisena kansana.

Moskovan rauha. Suomen taholta aluksi suhtauduttiin siihen ratkaisuna, johon ei näyttänyt olevan reaalisia toiveita saada muutosta. Mutta Venäjä osoitti kohta keväällä 1940, että sille Moskovan rauha oli vain välirauha ja että sen päämääränä oli Suomen kukistaminen. Tästä asiasta on riittävän paljon puhuttu, kehityksen kuvaamiseksi se on kuitenkin tässä mainittava. Saksalaisten joukkojen läpikulku pohjois-Norjaan oli kuolemanjännityksessä odottavalle maalle kuin takuu, että me säilymme.

Nämä kaksi tekijää: Venäjän peittelemätön tarkoitus kukistaa Suomen itsenäisyys ja saksalaisten joukkojen kulku pohjois-Suomen läpi, määräsivät läheisimmän tulevaisuutemme. On turhaa kiistellä siitä, miten Suomi joutui v. 1941 sotaan. Voidaan sanoa, että se oli joutunut siihen jo 1939. Tai että se oli joutunut siihen kesällä 1940, kun huomasi Venäjän aikomukset. Tai syksyllä 1940, kun antoi Saksalle kauttakulkuluvan. (Viimeisen ajankohdan jälkeen Suomi ei yksin määrännyt kohtalostaan. Turvallisuuspyrkimys johdatti politiikkaamme yleisestä politiikasta riippuen.) [Rytin kommentti: Ei pidä paikkaansa, jos tarkoitetaan että Saksa määräsi. Mikäli tarkoitetaan että Venäjä määräsi ei syksyllä 1940 tapahtunut muutosta Venäjän kannassa. Se halusi tuhota Suomen kuten ennenkin.]

Tämän me kaiken tunnemme, sanottanen täällä. Myönnän sen, mutta lisään: tai ainakin luulette tuntevanne. Mutta on ollut tarpeen varsin korostetusti sanoa, että me olemme joutuneet sotaan vastoin vakavaa vilpitöntä tahtoamme säilyttää oikea puolueettomuus sitä maata kohtaan, joka on meidän kimppuumme hyökännyt. On ollut tarpeen korostaa myös sitä, että meillä on ollut ja on edelleen se käsitys, että me olisimme kyenneet säilyttämään puolueettomuutemme. Jos Venäjän raja olisi ollut Kannaksella tykinkantaman päässä - kuten on tullut tavaksi sanoa - Leningradista, olisi Venäjä ollut v. 1941 alkaneen sodan aikana Suomen osalta paremmin turvattu kuin silloin, kun se oli väkivalloin siirtänyt rajat 35 km. Viipurista länteen ja Hangon niemelle.

Tämä selonteko on ollut tarpeen myös siihen kysymykseen vastaamiseksi, joka meille ulkomailta tehdään: Mikä on teidän suhteenne Venäjään tulevaisuudessa? Siihen ei voida tietenkään täsmällistä vastausta antaa, nyt on maittemme välillä sota, monet, paljon suuremmat asiat, joista meidän asiamme on osa, ovat ratkaisematta. Mutta jo nyt voidaan sanoa, että Suomessa on se käsitys yleisenä vallalla, että Venäjä jää tämän sodan päätyttyä suurvallaksi ja sille, että tämä suurvalta on naapurinamme, emme me mahda mitään. Tästä lähtien meidän on tehtävä johtopäätöksemme.

Ehdoton antautuminen

Norja

Mitkä nämä johtopäätökset ovat? Meitä on ymmärrettävä, jos emme vielä, kun sota jatkuu, niitä ole voineet sanottavasti tutkia. Meitä on ymmärrettävä, että aikana, jolloin harva se koti suree kaatuneitaan, meillä ei näitä jakseta täysin ajatella. Mutta olettaisin, että nämä johtopäätökset ovat maan johtaville piireille yleensä selvillä.

Itsenäisellä Suomella, sillä siitä me lähdemme, on nyt sama valinta kuin v. 1920: Venäjän vastainen vaiko puolueettomuus. Yhtyminen samaan turvallisuusjärjestelmään, se vaihtoehto riippuu rauhanjärjestelyistä. Venäjän vastainen rintama, se meidän täytyy nyt käsittää, ei ole meidän kansallisten etujemme mukainen. Pieni maa ei kykene aina seisomaan hampaisiin saakka aseistettuna ja olemaan riippuvainen siitä, aiheuttavatko suurpoliittiset ristiriidat sille sodan vai saako se säilyttää rauhansa. Liioin emme voi rakentaa politiikkaamme Venäjän ja liittolaisvaltioiden poliittisiin vastakohtaisuuksiin ja niiden ennusteltuun epäsopuun. Kansallisen politiikkamme päämääränä näkisin olevan palautumisen siihen puolueettomuuspolitiikkaan, jolta tapahtumien onneton kehitys meidät vieritti pois 1939. Skandinaavian maiden apu on tässä suhteessa meille erittäin merkittävä.