I Puheita ja lausuntoja

15. Tasavallan Presidentin puhe J. K. Paasikiven syntymän 100-vuotisjuhlassa 27.11.1970

Paasikivi-Seura järjesti kansalaisjuhlan J. K. Paasikiven muiston merkeissä myös kymmenen vuotta sitten. Tarkastelin tuossa juhlassa Paasikiveä, kuten luonnollista on, silloin ajankohtaisten kysymysten valossa. Kymmenessä vuodessa me kaikki olemme ainakin vanhentuneet ja toivottavaa on, että samaan aikaan olisimme myös viisastuneet. Maailma ainakin on tämän vuosikymmenen aikana melkoisesti muuttunut, oma maamme ehkä monia muita enemmän. Oikea tapa tarkastella Paasikiven elämäntyön merkitystä tässä ja nyt on suhteuttaa se nimenomaan 1970-luvun muuttuviin ongelmiin.

Juho Kusti Paasikivi on tämänkin päivän Suomelle enemmän kuin pelkkä historiallinen muisto. Hän muodostaa jatkuvasti osan poliittisten todellisuuttamme. Paasikivi elää ajassamme. On kai tunnustettava, että ihmisiä yleensäkin kiinnostavat menneisyyteen jo siirtyneet valtiomiehet ennen kaikkea siksi, että he heidän avullaan pyrkivät paremmin ymmärtämään omaa aikaansa. Näin J. K. Paasikivi oli kiinnostunut Snellmanista, Yrjö-Koskisesta ja Danielson-Kalmarista koettaen heidän henkisestä perinnöstään löytää oman aikansa ongelmiin päteviä suuntaviivoja ja historian oppeja. Tässä mielessä nykypäivän suomalaiset, minä muiden mukana, ovat vuorostaan kiinnostuneita J. K. Paasikiven toiminnasta ja ajatuksista.

Historia on kansakuntien opettaja, sanotaan. Toisaalta kieltämättä kansakunnat itse valitsevat, eri aikoina eri tavoin, sen osan historiastaan, joka ajankohtaisten kysymysten kannalta näyttää olevan, juristien sanankäyttöön turvautuakseni, "relevanttia", asiaan vaikuttavaa, merkityksellistä. Paasikivi on relevantti meidän ajallemme.

Kun tällä hetkellä tarkastelee Paasikiven historianfilosofiaa, sitä asennoitumista elämään ja tapahtumiin, joka niin voimakkaasti leimasi hänen koko poliittista toimintaansa, huomio kiintyy muun muassa hänen näkemykseensä historiallisen tapahtumisen ennalta määräytyvyydestä. Paasikivi ei voinut hyväksyä determinismiä, ajatusta, että kehityksen tulos on ennalta määrätty ja että siihen ei inhimillisin toimin pystyt vaikuttamaan. Hän uskoi yksilöiden ja kansakuntien työn vaikuttavan historialliseen kehitykseen. Selvästi ja kipeästi hän kuitenkin koki inhimillisten ponnistelujen, varsinkin pienten kansojen pyrkimysten, rajoitetut onnistumismahdollisuudet. Hän oli aikansa, 1800-luvun, ihminen, mutta ei elämänkokemuksensa takia voinut monien aikalaistensa tavoin uskoa ihmiskunnan vääjäämättömään etenemiseen kohti vapautta ja onnea.

Paasikivi säilytti kuitenkin luottamuksen siihen, että kaiken kaikkiaan jonkinlainen lainmukaisuus kuitenkin hallitsi historian näyttämöä. Ihmistyöllä oli siten hänen mielestään oma vaikutuksensa. Paasikiven yhtenäinen maailmankuva on jotakin, jonka oma aikamme on suuressa määrin kadottanut. Mutta hänen toistuva toteamuksensa maailmassa vallitsevasta tosiasioiden ja aatteen ristiriidasta puhuttelee meitä jatkuvasti, ja paljon laajemmissa kansainvälisissä yhteyksissä kuin Paasikiven aikana oli ajankohtaista.

Kymmenen vuotta sitten pitämässäni puheessa lainasin Paasikiven seuraavaa poliittista perusnäkemystä: "Ulkopoliittinen turvallisuus on tärkeintä kaikille kansoille, mutta aivan erikoisesti se on Suomelle. Jos meillä on se, kaikki muu kyllä järjestyy." Pienten maiden turvallisuuden teki hänen silmissään uhatuksi suurvaltojen häikäilemätön valtioedun politiikka, Staatsräson. Tämän Paasikivi yhä aikaa tuomitsi ja otti huomioon perustavana realiteettina. Suurvaltaetujen olemassaolon tosiasiaan pienen maan on sovitettava toimintansa, hän opetti. Suomen ulkopolitiikan perustehtävänä, joka jatkuvuudessaan ja pysyvyydessään muistutti historianfilosofista perusväittämää, oli hänen mielestään kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteen sovittaminen.

Voimme Paasikiven perinnön tätä osaa vasten nyt tarkastella 1960-luvun ulkopolitiikkamme tulostasetta. Se on rohkaisevan hyvä - tämän uskallan sanoa, Paasikiven linjan ilmeinen läpimurto meillä Suomessa. Se, mikä vielä kymmenen vuotta sitten Suomen ulkopolitiikassa oli väiteltyä ja kiisteltyäkin, on saanut kansan valtavan enemmistön määrätietoisen tuen. Paasikiven linjan tulokset sinänsä ovat saaneet aikaan sen, että vuosikymmenen alun sisäpoliittinen ongelmanasettelu ulkopolitiikan ympärillä on menettänyt merkityksensä ja kiistakysymykset muuttaneet yleisesti hyväksytyiksi peruslähtökohdiksi. Tässä Paasikiven linjan itsestäänselvyydessäkin on omat riskinsä, ja onhan toki yhä eräitä Tuomaita, jotka kuoppiinsa kaivautuneina jatkuvasti taivastelevat, mihin oikein on tultu. Mutta he kiehuvat omissaan ja nurkkakuntiensa ongelmissa, joilla ei enää ole vaikutusta valtakunnalliseen todellisuuteen. Heidän kosketuksensa tähän todellisuuteen rajoittuu ensi sijassa siihen, että he tuntevat sen perusteella saavansa turvallisesti esittää harhautuneita ajatuksiaan, jotka ovat ristiriidassa maan yleisen edun ja maan kansainvälisen aseman kanssa.

Lähettiläänpaikallaan Moskovassa v. 1940 silloinen 70 vuotias Paasikivi tiivisti Suomen idänpolitiikkaa koskevan perustoivomuksensa, jonka me nyt näemme toteutuneena tosiasiana edessämme. Se kuului: "Meidän on löydettävä ei vain modus vivendi vaan saatava aikaan hyvät suhteet, jotta Venäjä voi, ei ainoastaan sietää Suomen erikoisaseman, vaan vieläpä havaita sen itselleen parhaimmaksi vaihtoehdoksi." Tämä Suomen "erikoisasema", joka on edullisin ratkaisu Neuvostoliitolle, muille suurvalloille sekä kaikille naapureillemme, on Suomen rauhantahtoinen puolueettomuuspolitiikka. Vaikka Paasikivi Porkkalan laivastotukikohdan vuoksi ei katsonut tarkoituksenmukaiseksi luonnehtia politiikkaansa puolueettomuuspolitiikaksi sen kansainvälisoikeudellisessä mielessä, koko hänen elämäntyönsä tähtäsi, kuten hän lausunnoissaan usein toi esiin, Suomen puolueettomuuden perustan rakentamiseen. Me, nyt elävän sukupolven suomalaiset, voimme todeta Suomen puolueettomuuden yhteiseksi kansalliseksi saavutukseksemme. Tämän todetessamme me kunnioitamme samalla J. K. Paasikiven muistoa.

Kuten niin monesti olen joutunut toteamaan, puolueettomuus ei silti ole mikään lopullinen saavutus, joka kerran aikaan saatuna tulee toimeen omillaan. Puolueettomuus vaatii maan ulkopolitiikalta ja koko kansalta jatkuvaa huolenpitoa. Puolueettomuuspolitiikassa, kuten kaikessa ulkopolitiikassa, on niin ikään tärkeää määrätä eri tavoitteiden keskinäinen tärkeysjärjestys.

Välistä näyttää siltä, että maailman asioita vireästi seuraava nuoren polven osa näkee Suomen ulkopolitiikan keskeiset tai ainakin ajankohtaisimmat, keskustelua, kannanottoja ja toimenpiteitä vaativat kysymykset Kaakkois-Aasian tilanteessa, eteläisen Afrikan ongelmissa tai kolmannen maailman taloudellis-poliittisessa ongelmavyyhdissä. Olen monissa yhteyksissä, viimeksi Yhdistyneiden Kansakuntien juhlaistunnossa pitämässäni puheessa, korostanut Suomen ymmärtävän näiden asiain tärkeyden ja osallistuvan täysin mitoin yhteistoimintaan niiden rauhanomaiseksi selvittämiseksi. Olen myös henkilökohtaisesti korostanut nuorison äänen kuulemisen tärkeyttä. Ja onhan sinänsä ilahduttava seikka, että olemme ulkopolitiikassa päässeet niin pitkälle, sanoisinko niin henkisesti vapautuneeseen tilaan, että lähimenneisyyden karvaista kokemuksista onnekseen vapaa sukupolvi kokee Suomen ongelmien sijoittuvan maantieteellisesti tuhansien kilometrien päähän. Meidän ei todellakaan tarvitse ulkopolitiikassamme rajoittua enää paljaisiin välttämättömyyksiin, kuten Paasikiven piti tehdä aikoinaan. Nimenomaan ulkopoliittisen kentän laajentuminen ja liikkumaväljyys on Paasikiven työlle rakentuvan ulkopolitiikkamme saavutuksia. Mutta koko ajan meidän tulee tietää asioiden keskinäinen arvojärjestys. Sen mittana voivat olla Suomen edut, muuten on olemassa se vaara, että ulkopolitiikka alkaa näyttää eräänlaiselta ajanvietteeltä.

Paasikiven filosofian perimmäistä ongelmaa voidaan luonnehtia myös pienuuden ja suuruuden ongelmaksi. Kysymys oli hänen kannaltaan siitä, miten pienet kansakunnat voisivat selviytyä kansainvälisessä politiikassa, joka ei kulkenut 1800-luvun kehitysoptimismia noudatellen. Pieni maa ei hänen kannaltaan ollut sinänsä vähemmän suorituskykyinen tai ihmiskunnan yleisten pyrkimysten kannalta vähempiarvoinen kuin suuri. Kysymys oli ensi sijassa pienen maan vallassa olevista mahdollisuuksista. Tämä taas edellytti ja edellyttää, kuten jo korostin, kykyä nähdä maailma sellaisena kuin se on ja kykyä määritellä oikein asioiden tärkeysjärjestys.

Paasikiven omasta ajattelusta käy ilmi, että pienellä maalla täytyi selviytyäkseen olla muutakin kuin viisautta: oikea annos oikean laatuista itsetuntoa. Omistamastaan Snellmanin kootuista teoksista Paasikivi oli alleviivannut mm. lauseen: "Kansakunnan tulee luottaa vain itseensä."

Täytyy myöntää, että ulkopolitiikassa itseluottamuksesta on vain kukonaskel haihatteluun. Vastuunalaisen johdon on kyettävä määrittelemään kerta kerralta erikseen, missä tuo raja kulkee. Mutta aktiivisen ulkopolitiikan tulee pyrkiä täysin mitoin käyttämään kulloisenkin tilanteen sallimia edellytyksiä maan kannalta tärkeiden tavoitteiden edistämiseksi, ja silloin on terve itseluottamus tarpeen.

Paasikiven linjan keskeinen ajatus on sellaisen roolin löytäminen Suomelle, joka tekee mahdolliseksi pysytellä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Pysyminen edellyttää hyviä ja ystävällisiä välejä kaikkien maiden kanssa. Paasikivi korjasi ne suhteet, jotka vaarallisimmalla tavalla olivat vahingoittuneet, nimittäin Suomen suhteet suureen itäiseen naapuriinsa. Tässä mielessä hänen kynänsä jälki piirsi ratkaisevat muotoilut maittemme väliseen ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimukseen, johon perustuu meidän puolueettomuuspolitiikkamme, ja joka jatkuvuudellaan tukee naapuruussuhteittemme realistista valintaa. Näiden suhteiden pitäminen kunnossa ja niiden keskeytymätön, molemmille osapuolille hyödyllinen kehittäminen on ollut, se minulla on lupa kaikkien näiden vuosien jälkeen jo sanoa, myös minun keskeisen huolenpitoni aihe. Luetellakseni vielä perustosiasioita, juuri johdonmukainen ja kaikkialla luottamusta nauttiva puolueettomuuspolitiikka tekee ja on tehnyt mahdolliseksi asettumisemme käytettäväksi eräissä kansainvälisissä rauhan ja turvallisuuden palvelutehtävissä. Viittaan vain meille Yhdistyneiden Kansakuntien piirissä tulleisiin tehtäviin, joihin asemamme ja voimavaramme ovat tuntuneet luontuvan erittäin hyvin.

Joskaan ei ehkä enää - tai sanokaamme varovaisesti tällä erää - voida sanoa, että maailmanrauhan suurin uhka on Euroopassa, niin on kuitenkin selvää, että kun sodan päättymisestä on kulunut jo yli 25 vuotta ilman että yleistä rauhansopimusta olisi saatu aikaan, tietää tämä luonnotonta ja vaarallista tilaa. Kun Euroopassa alulle päässyt jännityksen lieveneminen näytti tarjoavan siihen tilaisuuden, ryhdyimme Euroopan turvallisuuskysymyksessä, kenenkään pyytämättä puolisentoista vuotta sitten toimiin.

Aikaisemmin maamme puolueettomuuden tunnustetuksi ja tunnetuksi tekeminen oli tapahtunut kahdenvälisellä pohjalla, ja sen mahdollistamia kansainvälisiä palveluksia olimme tarjonneet YK:n puitteissa. Nyt oli forumi uusi. Joka tapauksessa näytti ilmeiseltä, että idea Euroopan turvallisuuskonferenssista saattaisi edistää myös meille elintärkeiden turvallisuusongelmien rauhanomaista ratkaisua. Se, mitä kysymyksen ympärillä sittemmin on tapahtunut ja jossa itse olemme olleet osallisina, ei ainakaan tähän mennessä ole osoittanut tätä pohdiskelua virheelliseksi, päinvastoin, olemme voineet todeta, että perustava poliittinen tahto Euroopan turvallisuuden parantamisesta on olemassa.

Kuten tiedetään, Suomi on maana, joka toivoo saavansa esiintyä kokouksen isäntänä, halunnut jättää keskustelun konferenssin asialistasta vieraille. Aiomme toisin sanoen pysyä erossa suurpoliittisista kiistakysymyksistä, joita - kuten kokemus jo on osoittanut - jo pelkkä asialistan kaavaileminenkin helposti nostattaa.

Niiden laajojen kahdenkeskisten yhteydenottojen perusteella, joita Suomen hallituksella on keväästä 1969 lähtien ollut, on tultu siihen tulokseen, että Euroopan turvallisuuskonferenssia koskeva mielipiteiden vaihto on tullut vaiheeseen, joka luonnostaan edellyttäisi siirtymistä uusiin toimintamuotoihin. Sen vuoksi Suomen hallitus t.k. 24 päivänä asianomaisille hallituksille jättämässään muistiossa on ehdottanut, että hallitukset osana toimenpiteistään, jotka liittyvät Euroopan turvallisuuden edistämiseen, antaisivat Helsingissä olevien edustustonpäälliköiden tai muiden edustajiensa tehtäväksi käydä turvallisuuskokouksen järjestämistä koskevia konsultaatioita Suomen ulkoasiainministeriön kanssa. On toivottavaa, että tämän aloitteen pohjalta voitaisiin Helsingissä järjestää sellaisia alustavia monenkeskisiä tapaamisia asianomaisten hallitusten valtuutettujen, siis joko edustustojen päälliköiden tai erikseen määrättyjen asiantuntijoiden välillä, jotka saatavan informaatioaineksen avulla voisivat johtaa Euroopan turvallisuutta käsittelevän konferenssin koollesaamiseen. Suomen hallitus, joka ymmärtää ne vaikeudet, jotka ovat turvallisuuskokouksen järjestämisen tiellä, on lähestynyt tätä kysymystä huolellisesti harkiten ja varovaisesti. Hallitus pitää nyt ottamaansa askelta merkittävänä ja tärkeänä.

Suomen hallituksen turvallisuuskonferenssia koskeva aloite ja sen osakseen saama huomattava periaatteellinen kannatus ovat todistuksena ei ainoastaan ulkopoliittisen toimintakenttämme laajenemisesta vaan myös noudattamaamme ulkopolitiikkaa kohtaan tunnetusta luottamuksesta. Tämä on mieluisaa todeta tänä presidentti Paasikiven syntymän satavuotispäivänä. Suomen kansa antaa kiitollisen tunnustuksen suurelle valtiomiehelleen, J. K. Paasikivelle ja hänen ainutlaatuiselle valtiomiestaidolleen ja elämäntyölleen.