Korven kansaa ehtoollisella.

Maalaisliiton Oulun piirin kesäjuhlat vietettiin tänä vuonna Kuusamossa. Suvijuhlasunnuntaina oli Kuusamon kirkossa pyhäpäivään kuuluva jumalanpalvelus. Sodan hävittämän kirkon tilalle rakennettu kaunis, avara temppeli oli ääriään myöten täynnä väkeä, ja ulkona seisoi tuhatmäärä harrasta kansaa kirkkaassa päivänpaisteessa kovaäänisten avulla seuraamassa kirkonmenoja.

Oli kolmas rukouspäivä, ja Herran pyhä ehtoollinen. Alttarille virtasi väkeä, ja toistakymmentä pöytää täyttyi ehtoollisvieraista.

Katselin syvällä hartaudella noita vakaita ihmisiä. Siellä oli vanhoja vaimoja ja miehiä yksinkertaisissa pukimissa, siellä oli keski-ikäisiä naisia ja miehiä, joukossa oli myös nuoria. Raskaan työn köyristämiä varsia, raskaan työn kovettamia käsiä, surun ja ahdistuksen uurtamia kasvoja. Luonto on ollut kitsas, leipä on ollut lujassa, osa on ollut ankara. Elämisen taistelu oli jättänyt kaukaisen korpipitäjän asukkaiden piirteisiin jäljet, joiden sanomaa ei ollut vaikea lukea. Nämä ihmiset olivat huolineen ja murheineen tulleet Herran temppeliin Korkeimman kasvojen eteen. Mahtavana kaikui ehtoollisvirsi avarassa temppelissä:

"Ma anon, Jeesus Herrani

Suo minun luokses tulla,

Tee mahdolliseks` pöytääsi

Suo otollinen olla."

Olin päiväjuhlassa pidettävää puhettani varten tutkinut Kuusamon menneitä vaiheita ja mieleeni nousi ehtoollisväkeä katsellessani voimakkaana Henrik Deutschin matkakertomus Kuusamosta viime vuosisadan alkuvuosilta:

"Kadon aikana vuosina 1810 ja 1812 surkeus tässä pitäjässä kohosi yli kaikkien rajojen. Teitten varsilla nähtiin aivan uupuneita kerjäläisiä kasvot ja jalat pöhöttyneinä. Moni talollinen ei enää jaksanut tuoda metsästä tarvitsemaansa pettumäärää. Jauhot laskettiin juhlatiloissa lusikkamitalla jokaiselle talon asukkaalle, ja lapset odottelivat kärsimättöminä tätä onnenaikaa. Lainattiin toinen toiselta jumpruttain jauhoja ja maksettaessa syntyi usein riitaa kukkuralisästä. Horsma ja suolaheinä poimittuna ennen heelmöimistä sekä koivunkuori olivat herkullisimmat leipäaineet. Uutisasukkaat Kukkia, Moinanen ja Majavajärvi elivät kokonaisen kevään saraheinän ja apilaraatteen juurista ja varsista, joka sekoitus paistettuna tuohituokkosissa näytti verikakulta, syötiin päretikulla ja oli matkoillakin eväänä. Varakkaammat sekoittivat siihen kalaa eikä kuolleitten hevosten luita suinkaan hyljeksitty."

Ja toinen matkakertomus Kuusamosta:

"Pitäjässä on tila tosiaankin kauhea, 250 talollisesta huomattiin vain 16:lla olevan jauhoja sekoittaakseen pettuun, joka on seudun leipänä. Mukana seuraavaan luetteloon on merkitty 44 henkilöä, jotka tänä vuonna ovat kuolleet nälkään, ja kaivataan useita, jotka luultavasti ovat talven aikana kaatuneet suksiltaan erämaahan ravinnon puutteessa. Hirveä nälkä on myöskin suuressa määrin muuttanut kaikkien kasvot, ja se, joka on nähnyt ihmisiä, luulee varmaankin Kuusamossa näkevänsä ympärillään pelkkiä aaveita. En ole koskaan saattanut kuvitella ihmiskuntaa sellaiseen kurjuuteen vaipuneeksi."

Juhlapyhän ehtoollisvieraat olivat siis näiden nälkäkuolemasta pelastuneiden naisten ja miesten jälkeläisiä. Itsekin he omasta kovasta kokemuksestaan tiesivät, mitä on puutteenalainen elämä kaukana raukoilla rajoilla.

Lämmin liikutuksen aalto hulvahti mieleeni ehtoollisvieraita katsellessani. Tunsin, kuinka suuri lahja on minulle suotu, kun minulla on ollut tilaisuus tehdä työtä näiden ihmisten oikeuksien puolustamiseksi. Saada palvella tätä vähään tyytyvää mutta valoisampaa päivää toivovaa korven kansaa on etuoikeus, jolle vaikeuksien ja vastoinkäymisten aikoina ei aina jaksa antaa riittävää arvoa.

Yli 300 henkeä kävi sinä sunnuntaina Kuusamon kirkossa ehtoollisella. Tuon vakaan saaton seuraaminen oli itsessään jumalanpalvelus. Se oli minulle samalla oppitunti. Herran pyhän ehtoollisen nauttineet naiset ja miehet olivat opettajani. He eivät olleet koskaan lannistuneet, he olivat luottaneet Luojaansa ja parempaan tulevaisuuteen, tehneet hellittämätöntä työtä itsensä ja jälkeentulevien hyväksi, koko yhteisen isänmaan puolesta.

Tämä on sitä oikeaa, todellista Suomen kansaa, jolle juhlapuheissa suitsutetaan. Tämä kansa ei noista juhlapuheista kostu, se kaipaa heidän hyväkseen myötätunnolla tehtyä työtä yhteisen isänmaan taholta. Jokainen, jolle suodaan oikeus saattaa tämän kansan tarpeet ja toiveet tiedoksi sinne, missä niistä päätetään, saa olla nöyrin mielin kiitollinen, että hänen elämäänsä on siunattu sellaisella rikkaudella.