Sivistyskö hävittää väkivallan

LIIMATAINEN

3/3 1972

Yrjö Kallisen vuoden 1971 pitkäperjantaina suorittama televisioesiintyminen on jäänyt monen mieleen. Siinä tämä ajattelija-pasifisti esitteli sympaattisella tavalla omaa kovan kokemuksen koulussa muovautunutta suvaitsevaa elämänkäsitystään. Äskettäin on ilmestynyt kokoomateos Kallisen puheista. Kallinenhan ei ollut voimansa päivinä vain puhuja, vaan hän oli sen ajan tyylin mukaan suuri kaunopuhuja, pateettinen, tunteisiin vetoava, ihastuksella kuultu. Taisipa hän itsekin tietynlaisella mielihyvällä kuulla ääntään ja seurata puheensa kuulijoihin tekemää innoittavaa vaikutusta. Kaiketi hän osuustoiminta-aatteen levittäjänä ja kirkastajana niitti suurimmat laakerinsa, mutta parastaan hän kuitenkin on antanut elämänkatsomuksellisissa esitelmissään.

  Yhä ajankohtaisemmaksi ovat tulleet eräät ajatukset, jotka Kallinen esitti vuonna 1962 Oulun työväenopistossa pitämässään puheessa "Ihminen oman itsensä varjossa".

  Kallinen kuuluu siihen polveen, joka on vuorenvarmasti uskonut, että laajenevan valistus- ja sivistystyön avulla voitaisiin luoda sellainen moraalinen ja eetillinen elämänkäsitys, että kaikki paha, sota ja köyhyys siihen luettuina, olisi maailmasta poistettavissa. Tähän veisi tiedollisen sivistyksen kasvu, mikä toisi mukanaan myös sydämen sivistyksen.

  Mutta Kallinen sanoo huomanneensa, että hän on tähän mennessä kohdannut idealismissaan kipeän pettymyksen. Se alkoi ensimmäisestä maailmansodasta, se lisääntyi oman kansalaissotamme johdosta, jolloin Kallinen ilmeisesti täysin syyttömänä tuomittiin kuolemaan. Erityisen raskaana hän koki tuon pettymyksen havaitessaan, kuinka vähän ns. moraalinen sivistys, uskonto ja humanismi merkitsevät silloin, kun joukkopsykoosin tulva-aalto vyöryy ihmismeren yli.

  Kallinen toteaa, että elämme tiedollisesti ihmiskunnan korkeinta vuosisataa. Ja kuitenkin tämä sivistyksen huipulle ihmiskunnan nostanut vuosisata on verisyydessä ja julmuuksissaan ylittänyt kaikki tunnetut vuosisadat. Kallinen kertoi Harvardin yliopiston professorin Pirim Sorokinin oikein numeroin osoittaneen, että kulumassa oleva vuosisata on sekä absoluuttisesti että suhteellisesti ollut maailmanhistorian verisin vuosisata. Jo vuosisatamme ensimmäisen neljänneksen aikana olimme tapettujen lukumäärissä kutakin miljoonaa ihmistä kohden päässeet ennätyslukuihin.

  Vuonna 1962, jolloin Kallinen piti puheensa, hän tiesi, että vuosisadan toinen neljännes lisäsi tapettujen ihmisten määrän moninkertaiseksi. Mutta hän ei vielä tiennyt, että nimenomaan 1960-luku oli voittamaton ehkä ei surmattujen lukumäärässä, mutta siinä julmuudessa ja raakuudessa, jolla esimerkiksi Vietnamissa teknillisesti huippuunsa kehitetty joukkosurmaaminen kohdistettiin turvattomiin siviili-ihmisiin, vanhuksiin ja lapsiin. Hän ei tiennyt, että Itä-Pakistanissa rakkaat länsipakistanilaiset uskonveljet tappoivat kolme miljoonaa pääasiassa puolustuskyvytöntä muhamettilaista. Tämän vuosisadan surmansaalis on jo nyt niin suunnaton, että vain kolmas maailmansota voi nuo luvut ylittää.

  Siis ei voida lähteä siitä, että sivistyksen mukana ihmiskunta saisi sen suvaitsevaisuuden, jota ihmisten yhteiselämä tarvitsee. Päinvastoin, kuta tiedollisesti sivistyneemmäksi ihmiskunta kehittyy, sitä tehokkaammat tappamisen välineet se kykenee valmistamaan. Ne ovat jo nyt niin täydelliset, että kaiken inhimillisen elämän tuho maapallolla riippuu vain kahdesta kolmesta napin painalluksesta. Ja traagisinta siinä on se kuten Kallinen sanoo - että tuhon toteuttavat hyvää tarkoittavat, kunnialliset, omasta oikeudentunnostaan vakuuttuneet, hienot ja sivistyneet ihmiset.

  Kun kaiken tämän toteaa, haluaa tietenkin saada valaisua kysymykseen, onko tämä jatkuva tuhonvoimien kasvaminen estettävissä ja jos on, mitkä ovat siihen tarvittavat, käytettävissä olevat keinot. Kallinen kokee etsiä vastausta näihin kysymyksiin, mutta valitettavan epämääräinen ja epävarma tämä yritelmä on. Pelastus on siinä, Kallinen julistaa, että ihminen alkaa totuudellisesti tehdä havaintoja itsestään, omasta sielunelämästään. Jos tällainen uusi ihmisen ja ihmissuhteiden ymmärrys pääsee vaikuttamaan politiikan mahtimiesten keskuudessa, niin tämä suku saattaisi pelastua pahimmalta. Kun ihmisellä on syvä itsetuntemus, niin että hän tietää, mitä hän pelkää ja mitä vihaa ynnä miksi hän sen tekee, silloin on pohja luotu luonnollisen ja hyvän tahdon sekä ymmärryksen sävyttämälle suhteelle ihmisten ja kansojen välille. Tällaisen teoreettisen, idealistisen unikuvan luotuaan Kallinen toteaa: "Ja tämä tietoisuus, tämä sisäinen selkeys - se vapauttaa - jos vapauttaa."

  Siinä toivoa täynnä olevan kuvittelun pilvien partaita liidellyt optimisti sanoo: se vapauttaa. Ja sama henkilö, kaiken unimaailman keskelläkin todellisuudentajuntansa säilyttänyt pessimisti lisää siihen alistuneesti: jos vapauttaa.

  On jalostavaa lukea vakaumuksen miehen Yrjö Kallisen tekstiä. Siinä osoitetaan, missä väkivallan kurimuksessa ihmiskunta elää, ja siinä todetaan, että ihmisten ja kansojen sisäisen jalostumisen tietä voidaan saavuttaa parempi onnellisempi elämä. Mutta lopputulokseksi jää, että tuollainen henkinen vapautuminen pelosta ja vihasta voi syntyä vain harvojen yksityisten syvällisesti tuntevien ihmisten mielissä. He muodostavat ehkä miljoonannen osan ihmiskunnasta, ja mitä he voivat vaikuttaa julmaan tulevaisuuteemme.

  Pohjois-Irlannin veriset tapahtumat ovat meille kaikille masentavaa havainto-opetusta ihmiskunnan nykyisestä henkisestä kehitysvaiheesta. Vakaat kristityt, jotka uskovat yhteen ja samaan suureen Jumalaan, tappavat kristillisen uskonsa kunniaksi ja ylistykseksi säälimättä toisiaan. Katolisten ja protestanttien välillä vallitsee siellä sotatila, joka ei tunne kirkkokäsikirjan sanoja armo ja laupeus. Uskonsotien ajan on luullut olevan jo kaukana menneisyydessä tai vallitsevan vain pakanallisten heimojen kesken, mutta niin ei ole asianlaita. Pakanat osoittavat suurempaa lähimmäisenrakkautta kuin hartaat kristityt toisiaan kohtaan.

  Kyllähän meilläkin on ollut ja on riitoja uskonlahkojen välillä, koviakin, mutta aseisiin ei ole vielä kai yksityistapauksissakaan tartuttu. 1600-luvulla poltettiin sen ajan viisaat Aino Kassiset esivallan laillisen päätöksen nojalla.