Vaara Neuvostoliiton kaupalle

LIIMATAINEN

6/4 1974

Taholta, jonka edellytetään tietävän mitä sanoo, on kerrottu, että se keskitetty kaksivuotinen tulopoliittinen ratkaisu, jota kaikesta vastahangasta huolimatta lienee pidettävä voimaantulevana, maksaa valtiolle yli 2,5 miljardia markkaa. On aivan turhaa yritellä kuvata, kuinka paljon rahaa 2,5 miljardia on, ei sitä monikaan meistä jaksa järjellä käsittää. Mutta se on paljon. Jonkinlaista osviittaa antaa tieto, että se on lähes kolme kertaa niin paljon kuin puolustuslaitos meille maksaa vuonna 1974.

  Mutta tyytyväisyys näyttää paistavan niiden naamoista, jotka ovat ohjelman tehneet. Esimerkiksi maatalouden etuja ajava keskustapuolue on poikkeuksellisen avomielisesti päättänyt, että tämä ratkaisu oli paras mahdollinen. Toinen suuri hallituspuolue on suunnilleen samoin sanoin pitänyt kokonaisratkaisua ei vain hyväksyttävänä, vaan parhaana mahdollisena, sekin.

  Hyvinhän kaikki olisi, jos asiat näin olisi. Varmaan selvitään isoimmitta kuhmuitta aina syksyyn saakka ja kenties pitemmällekin.

  Mutta tulevan vuoden puolella saattaa tänään tyytyväisyyttään vannovien nenänpää kalveta. Valtio on näet tulopoliittista ratkaisua tukiessaan mennyt rahallisiin sitoumuksiin, jotka se voi täyttää ainoastaan syvälle kouraisevien säästö- ja pihistystoimenpiteiden turvin. Valtion ensi vuoden talousarvion laatiminen - jos se aiotaan tehdä tosioloja vastaavaksi on veristä hommaa. Ministeri Virolainen näyttää sanoneen tuttavalleen lehtimiehelle - oltuaan pari päivää valtiovarainministerinä - että eihän tämä ole muuta ministeriötä kummempi. Helppotöinen. Tämän katsomuksen ystävällinen lehtimies kertoi laajalle lukijakunnalle. Jokohan ensi syksyn kieppeissä valtionvaroista vastaavat piirit oivaltavat, että on jonniinmoinen ero ministerillä, joka ehdottaa ja pyytää, ja toisella ministerillä, joka antaa, jos antaa. Mikäli valtiovarainministeri hellän sydämensä vuoksi antaa kaiken, mitä oman tai vieraankin puolueen ministeri pyytää, on ero vähäisempi. Ehkä voidaan sanoa, että antava on autuaammassa asemassa, koska iloista antajaa Luojakin siunaa.

  Eihän tämä keskitetty ratkaisu olisi ihmisen työtä, jollei sitä vastustettaisi. Kommunistit ja heidän johtamansa liitot vannovat kaatavansa tämän sopimuksen. Se on kelvoton, koska palkankorotukset ovat liian pienet. Harvapa taitaa muistaa palkkaneuvotteluja, joissa olisi saatu riittävä korotus palkkoihin. Ja myönnettävä onkin, että kun kaikki avoinna olevat elämis-, asumis- ja olemiskustannuksia korottavat tekijät ovat päässeet täydellä teholla puremaan, tosiasiallinen ansiotaso ei ole paljon entisestään parantunut. Meistä riippumattomat tekijät, öljynhinnan nousu, raaka-aineiden kallistuminen ym. ym. ovat asioita, joiden vaikutus tuntuu jokaisen suomalaisen elämässä.

  Tai ainakin pitäisi tuntua. Vai onko perää siinä äskettäin esitetyssä väitteessä, että olipa kysymyksessä rikas läntinen teollisuusmaa, köyhä afrikkalainen kehitysmaa taikka nälkäinen latinalaisen Amerikan maa, yhdessäkään näissä ei taloudellinen maailmanpula lainkaan koske yläluokan elämää, sillä rasitus sälytetään köyhien kannettavaksi. Näkökulma saattaa vaikuttaa oudolta, mutta kun yrittää paneutua asiaan, se vaikuttaa uskottavalta ja hämmentävältä.

  Se arvostelu, joka kommunistiemme keskuudessa on kohdistettu työehtosopimusta vastaan, on havaittu myös Neuvostoliitossa. Novoje Vremjassa on selostettu tuomitsevassa hengessä hintojen nousua Suomessa. Samalla on pidetty vääränä vetoomusta vyön kiristämiseksi, jota "ei ole esiintynyt ainoastaan porvarillisessa vaan myös sosiaalidemokraattisessa lehdistössä."

  Tämän kirjoituksen johdosta ovat muutamat suomalaiset lehdet väittäneet, että Neuvostoliitto sekaantuu Suomen sisäisiin asioihin. Se on varsin yksipuolinen katsomus. Nykymaailmassa on vakiintunut tavaksi esitellä varsin perusteellisestikin vieraan maan asioita. Usein selontekoon liittyy voimakkaankin arvostelun piirre. Meidän pitäisi mennä itseemme ja muistaa, että meillä ei ole vältetty kirjoittamasta esimerkiksi Nixonista tavalla, jota herkkätuntoinen voisi sanoa sekaantumiseksi USA:n sisäisiin asioihin. Esimerkkejä olisi lukematon määrä. Mutta vaikka meillä on mielestämme oikeus rymistellä minne suunnalle tahansa, niin pienikin olojemme selvittely tai kannanotto niihin idästä käsin nostaa niskakarvamme pystyyn.

  Jos Neuvostoliitto haluaisi arvostella Suomen talouspolitiikkaa, niin siihen tarjoutuisi verraton ja aiheellinen tilaisuus kuvailemalla, miten Suomen kustannustason jatkuva, usein hillittömältä tuntuva nousu vaikuttaa Suomen ja Neuvostoliiton väliseen kauppaan ja vaikeuttaa sitä. Tässä on turha lähteä etsimään syytä kustannustasomme nousuun; on tyydyttävä se vain toteamaan. Esimerkiksi rakennuskustannukset nousivat vuonna 1973 kokonaisella 26 %:illa, tänä vuonna nousu ei jää 30 % alle. Teollisuuden kustannusten nousu ei ole näin rankkaa, mutta sinne päin. Suomen on kilpailtava Neuvostoliiton markkinoilla näin merkittävästi kohonneilla hinnoilla samaan aikaan, kun läntiset teollisuusvaltiot kykenevät tasaisemman talouskehityksen ansiosta häätämään suomalaisten aina vain kallistuvat tuotteet Neuvostoliiton markkinoilta. Meidän on pidettävä mielessä, että kun Neuvostoliitto käy kauppaa, se on oikeutettu valvomaan omia etujaan. Suomessa oli äskettäin monia kauppavaltuuskuntia, joita ei ollut lähetetty tänne itäisestä naapurista hyväntekeväisyyden asialle. Paljon syntyi kauppoja, mutta kerrotaan, että hintaneuvottelut olivat kovat.

  Nyt on huomattava, että Neuvostoliitto tekee kontrahdit kiinteään hintaan. Kun se tilaa esimerkiksi laivan, jonka toimitusaika on sanokaamme kolme vuotta, hinta määrätään sopimusta allekirjoitettaessa. Kun Suomi rakentaa Neuvostoliiton puolelle suuren paperitehtaan, joka valmistuu ehkä neljän vuoden päästä, hinta määrätään sopimushetkellä. Kuka osaa sanoa, mikä on jäänsärkijän todellinen hinta kolmen vuoden perästä, kun kustannukset nousevat pikahissin tapaan?

  Tämä on vakavampi juttu kuin nyt luullaan. Jos ja kun Suomen kustannustaso nousee vuosi vuodelta samaa vauhtia kuin äskeisinä ja lähitulevina vuosina, me emme pärjää Neuvostoliiton markkinoilla. Edessä on silloin joko kirvelevä työttömyys tai markan arvon alentaminen, devalvaatio.

  Koko meidän vakaa ulkopoliittinen linjamme vaatii, että me säilytämme Neuvostoliiton markkinat.

  Mutta sen edellytykset pitäisi nähdä niin Suomessa kuin Neuvostoliitossakin.