`Puolue on aina oikeassa`.

Käsitys tai olettamus, että sisäinen linjariita Suomen kommunistisessa puolueessa olisi saatu ylimääräisen puoluekokouksen yksimielisesti tekemillä päätöksillä pois päiväjärjestyksestä, on viimeistään virkaehtolakeja koskevassa äänestyksessä osoittautunut vääräksi. SKDL:n ryhmässä vastusti 15 edustajaa virkaehtolakien hyväksymistä; eduskunnassa äänesti ryhmän 12 edustajaa lain kiireellisyyttä vastaan. Vaikka kiireellisyyden hylkääminen olisi aiheuttanut hallituspulan, olivat nämä 12 jyrkän linjan ihmistä valmiit yhdistämään voimansa vennamolaisiin ja aiheuttamaan hallituspulan, mikä olisi tietänyt joko uusia vaaleja tai jonkinlaista hallitusta ilman SKDL:ää.

Vasemmistopuolueissa yleensä on kautta maailman puoluekuri luja, sillä niissä on opittu näkemään, kuinka vaikeaa on hajanaisin rivein taistella porvarillista enemmistöä vastaan. Erityisen tärkeänä puolueen yhtenäisyyttä on pidetty kommunistisissa puolueissa, joissa alunperin on vallinnut ja tulisi edelleen vallita ns. demokraattinen sentralismi. Se merkitsee, että puolueen tekemää päätöstä on kaikkien ehdottomasti noudatettava, siis myös sitä vastustaneiden mutta vähemmistöön jääneiden. Tähän liittyy myös alunperin Leninin toteuttama puolueen sisällä toimivien ryhmien, fraktioiden perustamisen kielto.

Ei ole siis lainkaan ihme, että SKDL:n eduskuntaryhmän nimissä tuomittiin ryhmäpäätöstä vastaan äänestäneiden menettely. On varmaa, että Taisto Sinisalon johdolla toiminut jyrkkä siipi ei jää vastauksen velkaa, ja niin on julkinen sota taas tiedossa.

Suuntariidat eivät ole mikään Suomen kommunisteille ominainen ilmiö, niitähän on nyt havaittavana miltei kaikissa kommunistisissa puolueissa. Ja erityisesti on ollut merkille pantavaa näiden erimielisyyksien raju luonne. Se valtio-oppinut, joka on sanonut: "politiikassa on useinkin enemmän vihamielisyyttä toisiaan lähellä olevien kuin vastakkaisten mielipiteiden välillä", ei ole tietenkään hankkinut pohjaa mietelmälleen Suomesta. Mutta jos tuota ei olisi aikaisemmin sanottu, olisi se keksitty Suomen kommunistisen puolueen piirissä ilmenneiden seikkojen perusteella.

Kiinan politiikan ja Tshekkoslovakian tapahtumien vuoksi on kaiketi maailman kaikissa kommunistipuolueissa sisäistä käymistilaa. Mutta bolshevikkipuolueelta perittyä demokraattisen sentralismin ja puolueen sisällä toimivien ryhmien kieltoa on yleensä noudatettu. Vähemmistöön jääneellä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin erota puolueesta tai taipua järjestöenemmistön tahtoon. Eurooppalaisissa kommunistipuolueissa ovat hyvinkin keskeisissä asemissa olleet tottelemattomat saaneet lähtöpassin puolueesta.

Tässä sattuu olemaan edessä selvitys Neuvostoliiton kommunistisen puolueen X puoluekokouksesta, jossa fraktiokielto hyväksyttiin. Radek, loistavalahjainen lehtimies ja poliitikko, joka katosi Stalinin puhdistusten aikana, käytti puheenvuoron, jossa hän sanoi mm.: "Kun hyväksyn tämän päätöslauseen, käsitän hyvin, että sitä voidaan käyttää myös meitä vastaan, mutta kuitenkin kannatan sitä. Keskuskomitealla tulee olla oikeus vaaran hetkellä ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin kaikkein parhaimpiakin puoluetovereita vastaan, vaikkapa keskuskomitea olisi väärässäkin."

XIII puoluekokouksessa joutui Trotski tappiolle yrityksessään Stalinin erottamiseksi pääsihteerin virasta. Trotski lausui silloin: "Tämä on minun puolueeni, oli se sitten oikeassa tai väärässä." Ja hän lisäsi, että kun historia ei ole luonut mitään muuta keinoa oikeuden toteuttamiseksi kuin puolueen, on sitä tuettava.

Myöhempinä vuosina mm. Bucharin ja Pjatakov puolustivat häviölle joutuneinakin puolueen päätösten noudattamisen välttämättömyyttä. Erikoislaatuista on, että kaikki he joutuivat Stalinin puhdistuksen uhreiksi. Mutta lojaaleina puolueelleen, olivat yleensä valmiit julkisessa oikeudenkäynnissä myöntämään kaiken todeksi, minkä syyttäjä heidän rikoksikseen väitti. Puolueen edun vuoksi he olivat valmiit vääriin tunnustuksiin, niin kuin kommunismista luopunut kirjailija Arthur Koestler on verrattomalla psykologisella vaistolla kuvannut kirjassaan "Pimeää keskellä päivää".

Vuosikausia kestänyt ilmiriita SKP:ssa osoittaa, että suomalainen on individualisti myös sisäistä kuria vaativassa joukkoliikkeessäkin. Puolue voi olla hänelle tärkeä, mutta oma käsityskanta on hänelle sitäkin tärkeämpi. Puolue voi vaatia kuria, mutta vähemmistöön jäänyt ei alistu kuriin, vaan pyrkii itse puolueen piirissä asemaan, josta käsin voi pakottaa toisin ajattelevat kurin alle. Se kommunistisen puolueideologian selvä rikkominen, mikä eduskunnassa tapahtui 13.10. virkaehtolakien kiireellisyydestä äänestettäessä, olisi muissa kommunistisissa puolueissa johtanut uppiniskaisten pikaiseen erottamiseen. Meillä ei siihen mennä ennen kuin nykyiset äkkijyrkät saavat haltuunsa enemmistön ja potkivat nykyiset revisionistiset johtajat pellolle.

Ainoa puolue, jossa pidetään yllä järjestystä kuin kurikomppaniassa, on Suomen Maaseudun Puolue. Sen äänenkannattajassa varoitettiin epäileviä Tuomaita kehottamalla "olemaan liikoja kyselemättä", kyllä Vennamo parhaiten tietää, mitä puolueen tulee tehdä.