Puhe Kokemäellä 28.8.1955

Tasavallan Presidentti J. K. Paasikivi on äskettäin eräälle ruotsinmaalaiselle lehdelle antamassaan haastattelussa todennut, kuinka Suomen historiassa on aina uusiutunut se, että minkä miekka on hävittänyt, se on saatu kynällä korjata. Suomalaisten on syytä pysähtyä näitten sanojen eteen ja samalla muistaa, että Suomi on kahden ja puolen vuosisadan ajan ollut lukuisissa sodissa Venäjää vastaan ja ne ovat aina päättyneet onnettomasti. Ne tuhot, mitkä miekka on maalle aiheuttanut, on täytynyt sodan jälkeen koettaa kynällä, so. poliittisin keinoin korjata. Mutta tuo rauhanajan politiikka miekan jälkien parantamiseksi on epäkiitollista työtä. Siinä täytyy etsiä uusi pohja vihollismaan kanssa, ja tällainen työ ei aina tapaa myötätuntoa kaikkien ihmisten parissa.

Meillä on sodan päättymisestä lukien vallinnut sellainen tila, että vaikka maan virallinen ulkopolitiikka, hyvät suhteet Neuvostoliiton kanssa, on hyväksytty kaikissa kansalaispiireissä, eräs osa kansaa, onneksi se ei ole varsin iso, on ilmaissut tyytymättömyytensä tuomitsemalla ne, joiden tehtävänä on ollut tuon virallisen politiikan käytännöllinen toteuttaminen. Epäluulon herättäminen ulkomaisten suhteiden hoitoa ja hoitajia vastaan on vuosien mittaan ollut eräiden ainesten vakituinen ja mieluisa työ. Parhaillaan kiertää maata kuiskutuskampanja, kuinka hallitus on luvannut luovuttaa Neuvostoliitolle maassa olevat inkeriläiset. Huhu on tietenkin täysin perätön. Kun olin viime kesänä neuvottelemassa Moskovassa meille niin tärkeästä viisivuotisesta kauppasopimuksesta Neuvostoliiton kanssa, alettiin oitis levittää juuri täällä länsirannikolla huhua, että Kekkonen on luvannut Neuvostoliitolle satojen neliökilometrien alueen Vaasan tai Porin rannikolta. Tätä järjetöntä huhutehtailua on nyt jatkunut kymmenkunta vuotta. Kun virallista ulkopolitiikkaa ei katsota voitavan tuomita, etsitään kompensaatiota voimattomalle vastahangalle ulkopoliittisiin seikkoihin liittyvien valheellisten huhujen keksimisessä, uskomisessa ja levittämisessä. Virallinen ulkopolitiikka joutuu tällaisen mielialan myrkyttämisen avulla kansallisessa mielessä epäluulonalaiseksi.

Olisi toivonut, että meillä olisi kovien kokemusten koulussa opittu kylmään harkintaan tai ainakin varovaisuuteen ulkopoliittisissa kannanotoissa. Mutta valitettavasti asianlaita ei ole näin. Kun suurvaltojen väliset neuvottelut Genevessä valoivat mieliin toivoa kansainvälisen jännityksen laukeamisesta, kiirehtivät eräät lehdet tekemään siitä johtopäätöksiä Suomen osalta. Ne koettivat vakuutella, että maan tähänastinen politiikka Neuvostoliiton suunnalla oli uuden maailmanpoliittisen tilanteen synnyttyä "vanhentunutta" ja "epäajanmukaista". "Maakansa" tiedusteli viikko sitten, missä suhteessa "Paasikiven linja" on vanhentunut, mutta ei ole vielä saanut vastausta.

Olin muutama viikko sitten puhumassa Simossa. Tervehdyspuheen siellä piti eräs sotasokea. Tätä puhetta en tule koskaan unohtamaan. Sotasokea mies puhui sodasta ja rauhasta ja Suomen politiikasta rauhan turvaamiseksi. Hän lausui, että Suomen ei koskaan ole sallittava ajautua seikkailupoliitikan tielle, Suomen ei ole annettava aluettaan minkään voimaryhmän sillanpääasemamaaksi. Eivät ajattele tämän sotasokean tavoin ne, jotka ovat käyneet vaatimaan ulkopoliittisen linjamme muuttamista muka vanhentuneena. En usko, että Suomessa on montakaan seikkailupolitiikan kannattajaa, mutta hyvin löyhää laatua on ulkopoliittinen ajattelu, kun on käyty peräänkuuluttamaan uutta linjaa idänpolitiikassamme.

Presidentti Paasikivi on alussa mainitussa haastattelussa vakuuttanut käsityksenään, että Suomi voi yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa turvata elinetunsa. "Me olemme onnistuneet saavuttamaan arvokkaita tuloksia kohdatessamme venäläiset neuvottelupöydän ääressä". Rohkaisevat kokemuksemme osoittavat, että asianlaita on tämä. Me voimme uusissa olosuhteissa säilyttää kansallisen itsenäisyytemme ja vapautemme, me voimme myös ylläpitää valtio- ja yhteiskuntajärjestyksemme. Mutta meidän on muistettava, että rauhallinen rinnakkaiselämä merkitsee taukoamatonta kilpailua kommunistisen ja ei-kommunistisen järjestelmän kesken. Mitä se vaatii meiltä? Tämän kilpailun vallitessa on meidän täällä Suomessa kyettävä suomalaisille ihmisille osoittamaan, että meidän kansanvaltainen järjestelmämme sopii parhaiten meidän kansallemme ja meidän oloihimme ja meidän yhteiskunnalliseen kehitykseemme. Että varakkaat piirit saadaan pysymään tässä käsityksessä, se ei ole vaikeaa. Mutta luottamus suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen paremmuuteen täällä Suomessa on meidän saatava säilymään työläisten ja talonpoikaisväestön keskuudessa. Jos me kykenemme kansamme laajoille kerroksille käytännöllisellä työllä vakuuttavasti osoittamaan, että tämän meidän demokratiamme sisäiselle voimalla, demokratiamme menetelmien ja työtavoin voidaan parhaiten, paremmin kuin esim. kansandemokraattisin keinoin, vahvistaa erityisesti vähävaraisen väestön asemaa Suomen kansalaisina, niin me selviämme rinnakkaiselon mukanaan tuomasta ideologisesta kilpailusta ja siten turvaamme maamme valtio- ja yhteiskuntajärjestelmän jatkuvan voimassapysymisen.

Maalaisliiton osalle jää tämän käytännöllisen työn suorittaminen maaseutuväestön keskuudessa. Maalaisliiton tulee entistä tarkemmin liittää riveihinsä vähävarainen maaseutuväestö. Kynnys liittymiselle maalaisliittoon ei saa kenellekään olla korkea. Puolueessamme on ollut veräjänvahteja, jotka eivät ole halunneet päästää köyhää ihmistä puolueeseemme. Heidän aikansa on ohi. En puhu suinkaan niitä vastaan, joilla on maallista hyvää, eikä kukaan varallisuudellaan torjukaan vähävaraista tulemasta maalaisliittoon. Maalaisliittoon ei kuuluta peltohehtaarien mukaan, niitä saa olla vähän tai paljon. Puhun niitä vastaan, joiden henkinen asennoituminen, ylpeä rusthollarimieli on viittomassa vähävaraisille: pysy poissa parempien ihmisten puolueesta. Sellaisia on maalaisliitossa valitettavasti ollut, mutta he kuuluvat kokoomukseen, myös virallisesti. Maalaisliittoon kuuluvat kaikki ne, joille jokainen lähimmäinen, olipa hän köyhä tai rikas, on yhtä tärkeä ja yhtä mieluisa vieruskumppani taistelussa maaseudun ja sen väestön etujen puolesta.

Juhannuksen jälkeen Ounasvaaralla jouduin arvostelemaan akateemikko Virtasen suursuvijuhlapuhetta ja sanoin, että siinä esilletullut sodan välttämättömyyden julistaminen ei ollut ajan sanoma Suomen varttuneelle nuorisolle. Jatkoin puhettani seuraavaan tapaan: Tiedän hyvin, että näiden tarkkaan punnittujen sanojeni johdosta joudun poliittisten kiihkoilijoitten tulen alle. Mutta minun on ollut pakko tämä arvostelu esittää. Me muistamme hyvin, mitenkä hurraa-isänmaallisuus pääsi alulle 1930-luvulla. Poliittinen liikehtiminen silloin käytti hyväkseen puhtaita isänmaallisia vaikuttumia, mutta kun mielet oli saatu noilla tunnuksilla käymistilaan, aloitettiin äärimmäisoikeistolainen diktatuuriliike kansanvallan kukistamiseksi. Meillä ei ole enää, nimenomaan ei nyt varaa samantapaiseen seikkailupolitiikkaan, se on torjuttava mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, ja siksi on varottava sana lausuttava ajoissa.

Kenties tällä kertaa ei niinkään varustauduta diktatuuriaatteen esillemarssittamiseen, kuten 1930-luvulla. Mutta "Paasikiven linjan" epäajanmukaiseksi ja vanhentuneeksi leimaaminen on alkua ulkopoliittiselle suunnanmuutokselle, josta myös on aihetta varoittaa ajoissa. Nykyistä ulkopolitiikkaa rehellisesti ja vilpittömästi noudattaen - ja ainoastaan sillä tavoin - voimme vahvistaa valtakuntamme asemaa, sen vapautta ja sen riippumattomuutta.