Isänmaan opissa.

Pöydällemme on ilmestynyt sinikantinen sidos, josta vielä lehahtaa painomusteen kirpeä tuoksu. Ja kirpeyttä lehahtaa myös itse tekstistä. Nimilehdelle on näet ladottu sanat Vaaran vuodet 1944-1948.

Kirjan kirjoittaja maisteri Lauri Hyvämäki on vielä nuori mies. Hän ei ole ollut ministerinä, ei suur- eikä pienlähettiläänä, ei sensuurin päällikkönä. Sitenpä hän ei esiinny uutis-muistelmakirjailijana kuten Väinö Tanner, Onni Talas tai Kustaa Vilkuna. Hänen tekstinsä liikkuu niin sanoaksemme jokamiehen kokemusten ja elämysten piirissä; paitsi että hän on tarkoin tutkinut ja seulonut asiaansa liittyvän valtaisan leike- ja informaatioaineiston. Koska hän kuitenkin kertoo juuri niistä ajoista, jotka suomalaisen jokamiehenkin kannalta olivat täynnä dramaattisuutta ja jännitystä, hänen teostaan lukee vähintään yhtä kiinnostuneesti kuin Mikael Karvajalkaa tai valtiontilintarkastajien kertomusta.

Ja Hyvämäellä on yleisestikin ollut tämänkaltaiseen työhön oivalliset edellytykset: sanomalehtimiehen silmä ja kynä, historioitsijan henki. Otamme esimerkin. Sivulla 176 hän kertoo tuosta muistettavasta maaliskuun iduksesta tasavallan vuonna 1948, jolloin Helsingin poliisikomentaja Gabrielsson määräsi poliisin huostassa olevat ylimääräiset aseet - konepistoolit ja kiväärit - siirrettäväksi vartioasemilta yhteiseen päävarikkoon Suurkirkon pommisuojaan. Koska määräys käsitti myös kommunistien johtoon joutuneen liikkuvan poliisin, syntyi ystävämme poliisikomentajan ja toverimme sisäministerin eli Yrjö Leinon välille skisma. Leino yritti peruuttaa määräyksen mm. siihen vedoten, että suurkirkon pommisuoja oli liian kostea. Sen johdosta pari muuta hallituksen ministeriä puki päälleen ulsterin ja kalossit ja käväisi pommisuojassa. Se havaittiin kuivaksi; aseet pysyivät siellä. Entä mitä tämä enteili? kysyy Hyvämäki, ja jatkaa historiallista vertausta käyttäen, ettei Valtioneuvoston talosta ollut Suurkirkon kellariin itse asiassa niinkään pitkä matka kuin Kapitoliumilta Tarpeijan kalliolle. Tarpeijan kallio kuten muistettaneen oli paikka, mistä ent. roomalaiset syöksivät valtionkavaltajat monttuun. Ja aivan oikein: vajaat kahden kuukauden kuluttua Leino sai Eduskunnalta epäluottamuslauseen ja syöstiin monttuun - mistä hän sivumennen sanoen ei ole vieläkään selviytynyt ylös.

Tämä on vain yksi esimerkki monien joukosta. Alkaen syyskuun 4. päivän 1944 aselevosta ja päätyen heinäkuun 1-2. päivien ratkaiseviin vaaleihin, Hyvämäki tarkastelee sekä henkilökohtaisen läheltä että kriitillisen kaukaa noiden vaiheikkaiden vuosien tapahtumia. Sotaansyylliset, asekätkijät, purkamattomat sokerilaivat, Arabian metelit, virkapaikkojen puhdistus, virolaisten emigranttien luovutus, Helo ja Hella, Tyyne ja Matti - kaikki tämä on vielä jokamiehen muistissa. Mutta jokamies tuskin tapahtumien pyörteessä havaitsi kokonaiskehitystä, syiden ja seurausten historiallista mieltä. `Vaaran vuodet 1944-48` kiinnittää huomion juuri olennaiseen, seuraa tiukasti ja määrätietoisesti vaikutusten ja vastavaikutusten Ariadnenlankaa. Teoksena se on siis kuin esteetikon toiveuni: johdonmukainen, sisäisesti ehyt.

Mitään kulissien takaisia `paljastuksia`, poliittisia sensaatioita lukija tuskin löytää, eikä hän niitä nimenomaisesti kaipaakaan. Sitä paitsi Leinon ja kumppaneiden tiimoilta herätettiin päivänkohtaista hälyä joskus liikaakin. Hyvämäen käsittelytapa on niin sanoaksemme asiallisen arvokas, vaikka hän kirjoittaakin kevyesti. Eri yhteyksissä voi esimerkiksi todeta kirjoittajan kerrassaan mykistävän, yli-inhimillisen objektiivisuuden. Sivulla 101 saamme lukea sotaansyyllisiä vastaan nostetun oikeudenkäynnin päätöksen: Ryti tuomitaan kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen, Rangell, Linkomies, Kivimäki, Kukkonen, Reinikka ja Ramsay kuka kuudeksi, kuka kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Päätöksen kommentointiin Hyvämäki käyttää viisi sanaa:

"Kolmastoista (rauhansopimuksen) artikla oli pantu täytäntöön."

Mutta tietysti teoksella on jokin tutkimuksellinen ydin, historiatieteellinen tarkoitus. Sen ilmaisee seuraava kuivakiskoinen toteamus:

"Kolmen edellisen vuoden sisäpoliittinen tilinpäätös oli selvä. Kansanvalta oli pantu vaakalaudalle kansandemokratiaa vastaan ja kansanvalta oli voittanut."

Eri asia on, että Hyvämäkeä tullaan ainakin Työkansan Sanomissa ja Vapaassa Sanassa syyttämään historiankirjoituksen fasistiksi, politiikantutkimuksen tuholaiseksi. Ja myönnämme, että Hyvämäki on eräässä mielessä subjektiivinen. Hyvämäki tunnustaa tämän ohimennen itsekin teoksensa alkulauseessa, heittäessään esiin erään kyynillisen tuttavansa mielipiteen. Mielipiteen mukaan objektiivista historiankirjoitusta tuotetaan vain voitokkaiden sotien tai onnekkaiden vallankumousten jälkeen. Suomihan ei, sattuneista syistä, voittanut talvi- eikä jatkosotaa. Sen sijaan se lienee, lujasti taisteltuaan, voittanut rauhan. Ja totta puhuen: Hyvämäki asettuu teoksessaan vaivihkaa rauhan voittajien puolelle; siinä hänen subjektiivisuutensa. Mutta tämäkin asenne on ilmaistu yhdessä ainoassa kohdassa alkulauseen lopussa:

"Jo sotien aikana, mutta erikoisesti sen jälkeen olemme oppineet kirjoittamaan suurista asioista pienin kirjaimin. Tässäkään kirjassa lukija tuskin löytää isänmaa-sanaa muualta kuin toisten henkilöiden lausumista lainatuissa kappaleissa. Aiheeseen syventyessäni mieleeni on kuitenkin yhä uudelleen ja uudelleen noussut tämän `kiusatun ja kauniin` maan kuva."

Teoksessa sinänsä Hyvämäki antaa vain asioiden puhua.

Mutta ne puhuvatkin riittävästi.