9

Ulkopolitiikasta ja kansalaismielipiteestä

Kansalaismielipidettä ei käy saneleminen. Kansanvallassa on liikkeelle lähdettävä siitä, että voimme olla eri mieltä eli "to agree to disagree". Tästä on sovittava. Tämän jälkeen seuraa keskustelu ajatusten erilaisuuksista ja sovittelu. Vasta näin syntyy kokonaisuus, jota voidaan kutsua kansalaismielipiteeksi.

Onko Suomessa käyty ulkopoliittinen keskustelu sisällöltään uutta vai toistuvatko siinä samantapaiset vastakkaiset katsomukset, jotka hallitsivat poliittista elämäämme ajat sitten? Todettiinhan meillä jo 1800-luvun lopulla, että kansakunnalle ja varsinkin nuorisolle pelkkä maltti on kovin ikävä asia.

Vastaan kysymykseeni vertaamalla tätä päivää 1930-luvun ristiriitoihin. Tuolloin valtion johto pyrki puolueettomuuteen, mutta merkittävät kansalaispiirit olivat täysin eri mieltä. Tänä päivänä meillä ymmärretään paremmin, mitä kansakunnalle merkitsee se seikka, että sen kansalaismielipiteenä omaksumaan politiikkaan luotetaan myös maan rajojen ulkopuolella.

Joskus on tapana käydä rajaa valtionjohdon harjoittaman ulkopolitiikan ja yksityisten kansalaisten ja poliitikkojen esittämien ulkopoliittisten mielipiteiden välillä.

Tällainen jako on kansakunnan etujen kannalta vahingollinen, varsinkin jos haluamme, että ulkomailla luotetaan puolueettomuuspolitiikkamme vilpittömyyteen. Tietysti ulkopolitiikka, kuten politiikka yleensäkin, rakentuu kansan enemmistön mielipiteeseen ja tahtoon.

Jotta puolueettomuuspolitiikkamme onnistuisi, tarvitsee se tuekseen yhtenäisen kansalaismielipiteen.

En halua väittää, että kaksijakoinen asennoituminen ulkopolitiikkaan olisi meillä enää yleistä. Mutta jo muutama harkitsematon esiintyminen, varsinkin jos kyseessä on tunnettu kansalainen, voi maailmanpoliittisen ylikuumenemisen aikaan johtaa koko puolueettomuuspolitiikkamme epäonnistumiseen.

Puolueettomuutemme ei tietenkään ulotu maailmankatsomuksiin. Puolueettomuutemme ei merkitse sitä, että luopuisimme suomalaisen kansanvallan puolustamisesta. Mutta me emme voi vedota oikeuteemme pysyä puolueettomana, jos seuraavassa hengenvedossa esitämme kansainväliseen politiikkaan liittyviä yksipuolisia kannanottoja.

Kukaan ei tietenkään voi kieltää eikä pysty kieltämään ulkopolitiikan julkista arvostelemista. Arvostelussa onkin kysymys vain siitä, onko arvostelu itsetarkoitus, onko se kenties vahingollista maamme eduille.

Kirjoitin väitöskirjani kunnallisesta itsehallinnosta ja siteerasin erästä muistaakseni saksalaista tekijää, joka sanoi että kunnallinen itsehallinto on oikeus tehdä tyhmyyksiä omalla kustannuksellaan. Voisi sanoa, että yksityinen kansalainen tietysti saattaa ulkopoliittisissa kysymyksissä tehdä tyhmyyksiä, mutta monta kertaa käy niin, että hän ei tee näitä tyhmyyksiä omalla kustannuksellaan. Niistä kärsii koko kansa.

Mutta maailmassahan on lupa viisastua.

Esimerkiksi Maalaisliitosta kehittyi 2. maailmansodan jälkeen puolue, joka uskalsi ottaa harteilleen raskaan vastuun sovintopolitiikasta ulkopolitiikan alalla. Hyvän naapuruuden politiikka kehittyi maalaisliitossa, joka vaikeina aikoina oli johdonmukaisena ja yhteisenä ulkopolitiikkamme kannatuspilari.

Salainen diplomatia valtioiden välisissä suhteissa on saanut vuosisatojen mittaan pahan kaiun. Esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen nimenomaan neuvostodiplomaatit jyrisivät kapitalistimaiden harjoittamaa salaista diplomatiaa vastaan. Samaa salaisen diplomatian tuomitsemista merkitsee myös se, että sotien jälkeen on monta kertaa ainakin hävinneissä maissa - joskus voittajan toimesta - saatettu julkisuuteen sotaan johtaneen ajan salaisina pidettyjä asiakirjoja.

Kansalaisella ja poliitikolla on yhteisenä harrastuksena vaatia valtiollisten asioiden hoidossa noudatettavaksi mahdollisimman suurta julkisuutta.

Periaatteessa tämä on oikein.

Siihen suuntaan asiat ovat kehittyneetkin.

Mutta julkisuusperiaatteen innokkaimmankin kannattajan on myönnettävä, että nimenomaan maan suhteissa ulkovaltoihin saattaa esiintyä tapauksia, joilla on salainen luonne ja jotka täytyy valtakunnan edun vuoksi pysyttää vain pienen sisärenkaan tiedossa. On asioita, joista vaikkapa Suomi voisi panna pöydälle kaikki vieraan vallan kanssa neuvoteltaessa syntyneet asiakirjat. Mutta on mahdollista, että tuo vieras valta ei oman etunsa vuoksi halua tai salli noiden asiakirjojen tuloa julkisuuteen.

Sama koskee neuvotteluissa esitettyjä mielipiteitä. Tällöin on molempien maiden yhteisessä intressissä, että noita asioita ei saateta julkisuuteen. Se maa, joka menettelee toisin, toimii epälojaalisti ja saa maksaa virheellisen tekonsa ainakin siten, että siihen kohdistuu -  oikeutetusti - syytös epäluotettavuudesta.

Lähes yhtä hieno käsite kuin "salainen diplomatia" on "poliittinen realiteetti".

Kun julkinen mielipide reagoi, se tapahtuu useinkin tunnepitoisesti ja tavalla, joka ottaa huomioon vain kehityksen lyhyellä tähtäimellä. Tapahtuma eristetään eikä oteta huomioon, että sitä edeltää ja seuraa tapahtumia ja että yleisen mielenkiinnon kohteeksi joutuneen renkaan on oltava sopusoinnussa ketjun kanssa.

Ulkopoliittiset ratkaisut ovat kompromisseja, joissa molempien osapuolten on tehtävä myönnytyksiä. Lisäksi niihin vaikuttavat mainitsemani "poliittiset realiteetit".

Ei kai mikään niin tyydyttäisi julkista mielipidettä kuin maailman riitojen lopettaminen ja sotien tekeminen mahdottomiksi!

Silloin tällöin tämä oivalletaan ja pannaan nimien keruu käyntiin. Tällöin kuitenkin jätetään selittämättä, miten ratkaisuun päästään käytännössä. Ehkäpä toivottu ratkaisu onkin jäänyt toisarvoiseksi päämääräksi. Tärkeä poliittinen realiteetti on huomaamatta sivuutettu.

Vapaan maan kansalaisille kuuluu kansanvaltaisten olojemme mukainen oikeus tuumailla politiikkaa, so. suorittaa olosuhteitten ja mahdollisuuksien laskemista.

Siksi heille on annettava, sikäli kuin mahdollista, oikeita tietoja asioitten tilasta sekä niistä tapahtumista, jotka ovat kyseessä olevaa tapahtumaa edeltäneet ja jotka siitä seuraavat.

Mutta yksityisten kansalaisten harjoittaman poliittisen pohdinnan tulee tietää rajansa: maan edut tulisi aina ottaa huomioon.

Kansalaisten on oltava selvillä siitä, että valtiosäännön mukaan asetetut valtioelimet huolehtivat politiikastamme. Näillä elimillä on siihen oikeus ja velvollisuus. Meidän on luotettava kansan valittujen hyvään tahtoon ja hyvään taitoon. Mutta niiden, jotka kansan luottamuksella hoitavat kansakunnan asioita, tulee vapautua henkilökohtaisista sympatioistaan ja antipatioistaan sekä toiveajattelusta. Heidän ennakkoluulottomasta olosuhteiden ja mahdollisuuksien laskemisestaan voi riippua kansakunnan kohtalo.

Kansalaismielipidettä ei tietenkään voida pakottaa virallisen ulkopolitiikan taakse. Sitä ei liioin voida kahlita. Jos historian kovat opetukset eivät ole kasvattaneet kansalaisia vastuuseen oman maansa tulevaisuudesta, ei tyytymättömien suuta voida väkipakolla sulkea. Toivottavaa kuitenkin olisi, etteivät tyytymättömät omia ihanteitaan ajaessaan unohtaisi valtakunnan kokonaisetua.

Usein on todettu maamme aseman vaativan ennen muuta sitä, että kansa on yksituumainen noudatettavasta ulkopolitiikasta. Tämä on totta ja oikein, jos ulkopolitiikka on maan etujen mukaista. Väärä ulkopolitiikka sen sijaan ei tule oikeaksi, vaikka koko kansa olisi sen takana.

Maan ulkopoliittinen johto ei voi valtakunnan olemassaolon kannalta ratkaisevissa kysymyksissä koskaan vetäytyä sen puolustelun taakse, että se ei voinut toteuttaa omaa tahtoaan, koska kansan tietoinen tahto oli toinen. Sen on uskallettava olla itsenäinen.

Ulkopoliittisen johdon on rohjettava toimia oman vakaumuksensa mukaan, jos se tietää, että sen mahdollisuudet arvostella ulkopoliittisia asioita tekevät sen kannan maan tulevaisuuden kannalta oikeaksi - vaikka se poikkeaisikin kansan käsityksistä.

Kansa ei voi aina seurata salaisen diplomatian tietä etenevää kansainvälistä politiikkaa kaikkine yllättävine käänteineen ja rintamanmuutoksineen niin hyvin, että se ajoissa ehtisi oivaltaa, mitä maan etu kulloinkin vaatii. Se, joka tällaisissa oloissa etsii ratkaisunsa vain kansan mielialoista, voi joutua harhateille.

Maan johdon, olipa valtiomuoto mikä tahansa, on siis osattava toimia yhtä hyvin kansan tahdon mukaisesti kuin siitä riippumattakin. Vaikka yleistykset ovatkin vaarallisia, rohkenen kuitenkin sanoa, että nimenomaan sisäpoliittisissa kysymyksissä on edellinen vaihtoehto yleensä suositeltava. Ulkopoliittisissa kysymyksissä sen sijaan johdon tulee tarpeen vaatiessa rohjeta toimia vastoin kansan mielialoja. Tilapäisen kuohunnan aiheuttama kansan tunnepurkaus on helposti voitettavissa, mutta jos kansan käsitys jostakin asiasta on selvä ja syvästi vakaumuksellinen, silloin toimiminen siitä piittaamatta sisältää suuria vaaroja.

Politiikka, ja eritoten ulkopolitiikka, ei ole muuta kuin olosuhteiden ja mahdollisuuksien laskemista, käyttääkseni Napoleonin kuuluisia sanoja. Maan johdolla tulee olla - ja sillä on - niin paljon laskupäätä, että se tuon toimituksen osaa suorittaa.

Sillä tulee olla myös niin paljon rohkeutta, että se uskaltaa toimia laskutoimituksen antaman tuloksen mukaisella tavalla.