Hallitus on vankka

Kun "takametsien miesten" Suuri Neuvottelu nyt on päättynyt, on paljon porun ja sadatuksen jälkeen päästy siihen, että keskustapuolue on lopullisesti sitoutunut jäämään Koiviston hallitukseen, niin kai pitkälti rönsyilevä ponsilauselma on käsitettävä. Lopputulosta on pidettävä erittäin tyydyttävänä.

    Poliittinen oppositio tietenkin aina on sotisovassa hallitusta vastaan ja haluaa hallituksen kaatumista. Näyttäisi siis siltä, että edellä esitetty tyytyväisyys sen johdosta, että hallitus ei ole hajaantunut sisäisiin erimielisyyksiinsä, merkitsisi poliittista asennoitumista oppositiota vastaan ja hallituksen, "kansanrintamahallituksen" puolesta. Sekin olisi vapaassa maassa luvallista, mutta tarkastelkaamme asiaa lähemmin.

    Devalvaation jälkeen on Suomessa saatu aikaan taloudellinen vakauttamissuunnitelma, jonka onnistumisesta riippuu, millaisin kilpailuedellytyksin astumme 1970-luvulle. Tämän suunnitelman laatiminen tapahtui työmarkkinajärjestöjen keskinäisten neuvottelujen avulla ja ohjelman toteuttamisesta otti vastuun maan poliittinen johto: eduskunta ja hallitus. Tähän mennessä on eletty vakauttamissopimuksen mukaan ja vuotta 1969 varten on olemassa ohjelma, jota on yhteisesti sitouduttu noudattamaan. Ohjelman mukaiset toimenpiteet eivät tähän mennessä valitettavasti ole antaneet talouselämälle sitä kasvua, mitä toivottiin. Laaditut ennusteet puhuvat kuitenkin sen puolesta, että nousu on tulossa. Joka tapauksessa vakauttamistoimenpiteet ovat estäneet sen taloudellisen epäjärjestyksen, johon eri etupiirien pakkolunastuksiin johtava hallitsematon devalvaatio meidät olisi vienyt.

    Vakauttamisohjelman pahin osa on takanapäin ja tuottoisin osa edessä - niin oletamme. Mutta ohjelman toteuttaminen vuoden 1969 aikana riippuu ensi kädessä laajalla pohjalla olevasta hallituksesta, nykyisissä oloissamme siis samasta hallituksesta, johon kuuluvat puolueet ensiksi sopivat taloudellisesta ohjelmasta ja sitten ajoivat sen eduskunnassa läpi. Jos kepu olisi irrottautunut hallituksesta, se todennäköisesti olisi merkinnyt vakauttamisohjelman romuttumista muodossa tai toisessa. Vakauttamiseen on erityisesti vasemmistopuolueille sisältynyt niin paljon vaikeasti nieltäviä seikkoja, että niiden olisi vastuusta päästyään esim. vaalitaistelun aikana ollut hetkellisesti edullisempi kaataa kuin pitää pystyssä.

    Kun taloudellisten olojen yhteisesti sovitussa järjestelyssä on päästy näin pitkälle, olisi ollut kaikkien edun vastaista päästää asiat kehitymään sellaisiksi, että olisi menetetty se, mikä on saavutettu. Se olisi johtanut suuriin kansantaloudellisiin vaikeuksiin, joista nouseminen uusien sopimusten turvin olisi ollut kuin tervanjuontia kaikille osapuolille.

    Näin ollen on yleisen edun mukaista - jos saa turvautua tähän paljon väärinkäytettyyn ilmaisuun  - että nykyinen hallitus pysyy pystyssä ja velvollisuutensa mukaan hoitaa vakauttamisohjelman toteuttamisen vuoden 1969 loppuun saakka. Ja mikä yhtä tärkeää: valmistaa sen uuden taloudellisen ohjelman, joka välttämättä tarvitaan, kun kenttä tulee vapaaksi siirryttäessä vuoteen 1970.

    Alussa mainittiin, että hallitus oli hajaantumaisillaan sisäisiin erimielisyyksiin. Tätä sopii ihmetellä, sillä hallituksella on yksityiskohdiltaan täsmällinen ohjelma, jonka toteuttamisesta on yhteisesti sovittu. Mitä erimielisyyksiä se sallii?

    Kyllä kai niitä voi tulla hallitsemisessa vaikeuksia, vaikka varsinaisesta väsymyksestä ei vajaan 9 kuukauden jälkeen vielä voitaisikaan puhua. Yhtenä syynä on SKDL:ssä ja erityisesti SKP:ssa käynnissä oleva linja- ja valtataistelu. Se häiritsee yhteistyötä työmarkkinajärjestöjen kesken samaten kuin hallituksessakin.

    Toisena syynä on keskustapuolueen piirissä vallitsevat erimielisyydet. Hallitusta ja hallituksessa olevia omiaan vastassa ovat olleet erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomen köyhien alueiden edustajat. Se on hieman kummastuttavaa, koska juuri näillä alueilla on aikoinaan oltu vaatimassa laajaa poliittista yhteistyötä koko vasemmiston kanssa. Nyt syytetään, että hallitus ei ole kiinnittänyt tarpeeksi huomiota "takametsien" asioihin ja erityisesti työttömyyskysymyksen hoitoa arvostellaan katkerasti.

    Kepun lehdistö on sisältänyt yllättävän runsaasti nimenomaan pääministeri Koivistoon kohdistuvaa kritiikkiä. Häntä syytellään saamattomuudesta ja ratkaisujen lykkäämisestä mutta myöskin ylimielisestä suhtautumisesta hallitustovereita kohtaan. Hän ei - niin väitetään  - neuvottele riittävästi toisten hallituspuolueiden kanssa.

    On tietenkin vaikeaa sanoa, onko syytöksissä esim. ratkaisujen turhasta lykkäämisestä perää, sillä nehän voivat olla jälkikaikuja Paasion ajoilta, jolloin pääministerillä oli kieltämättä hyvä taipumus rynniä hitaasti, hyvin hitaasti eteenpäin. Toiselta puolen on todettava, että tietynlaista varovaisuutta on kiirehtimisessä havaittu Koivistonkin johdolla. Esimerkkejä voisi luetella, mutta ne on lehdistössä seulottu niin moneen kertaan, että vaivannäkö tässä on turhaa.

    Mutta onko pääministerimme luonteessa synnynnäistä taipumusta perisuomalaiseen tuumailemiseen silloin kun aika olisi jo tehdä ratkaisu? Esim. televisiokeskusteluista päätellen hän on todella pohtivainen luonne. Hänellä on suorastaan tapana konkreettisen ja käytännöllisen asian yhteydessä harhautua filosofisiin tai ainakin kvasifilosofisiin mietiskelyihin, jotka sellaisenaan saattavat olla hyvinkin mielenkiintoisia. Mutta usein ne valaisevat lähinnä jotakin muuta asiaa kuin käsilläolevaa yksityistapausta, jonka osalta päinvastoin etäännytään selkeästä kannanotosta. Jos asioiden käsittelytapa on samanlaista hallituksessa, voidaan helposti joutua esillä olevan kysymyksen analysointiin ratkaisun asemasta. Sekin on luonnollisesti parempi kuin lykätä asia ilman analysointia.

    Jos edellä esitetty pääministerin "luonnekuva" pitää vähääkään paikkaansa, saattaa syyttely ratkaisujen tarpeettomasta viipymisestä olla jossakin määrin aiheellinen. Tällainen asioiden harkitusti hitaanpuoleinen käsittelytapa ei kuitenkaan aiheudu päättämättömyydestä, se on enemmänkin tyylikysymys. Kun hallitustoverit vähitellen ymmärtävät asian tällä tavoin, he osaavat joustavasti jouduttaa asioiden kulkua.

    Syytökset haluttomuudesta yhteistyöhön ja ylimielisyydestä eivät sitä vastoin voi olla oikeita, ne eivät sovi pääministerin kuvaan. Tosin hän heittelee "huulia" verraten suruttomasti, mistä on ollut seuraus, että hän on ollut suuressa määrin pop-henkilö alamaisen kansan parissa, mutta hän on myös vastatessaan turhaan tärkeilyyn leikkipuheella pahastuttanut joitakuita eduskunnan ahkeria kyselijöitä. Tämäkin asia on saanut tarpeetonta huomiota sen vuoksi, että satutetut kansanedustajat ovat kamarin huumorintajuttomimpia miehiä, joiden ärsyyntynyt reaktio on ollut sen mukainen.

    Eiköhän tämä ala tästä sujua, kun herrat on haukuttu, ponnet tehty ja palattu järjestykseen.