Saksalaista menneisyyttä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyi Saksassa legenda, että Saksan armeijaa ei lyöty taistelussa, vaan keisarikunta luhistui, koska kotirintama petti. Syynä kotirintaman katalaan petokseen taas olivat juutalaiset ja sosialistit, jotka tekivät työtä vihollisen hyväksi ja iskivät tikarin taistelevan armeijan selkään. Tämä propagandaväite, jota alettiin levittää Weimarin tasavallan sisäisten vihollisten toimesta kohta Versaillesin rauhanteon jälkeen, muokkasi enemmän kuin mikään muu maaperää saksalaisen natsionalismin uudelle nousulle. Hitler otti tämän "tikarinisku"-myytin poliittisen kiihoitustoimintansa keskeisimmäksi teemaksi, ja varmaa on, että Hiterlin vallananastus kävi mahdolliseksi osaltaan sen perusteella, että saksalaiset uskoivat "tikarinisku"-legendaan, ja he tekivät sen, koska se oli heille mieluisaa uskottavaa.

Toisen maailmansodan jälkeen on Saksassa syntymässä tai jo syntynyt kaksi myyttiä. Toinen niistä uskottelee, että Saksan armeija olisi voittanut toisen maailmansodan, jollei johdossa olisi ollut Hitler, joka ei totellut kenraaleitansa, vaan johti sotaa vaistonsa, intuitionsa mukaan ja teki hirvittäviä erehdyksiä. Hitlerin diletanttimaisuus sotapäällikkönä oli ratkaisevana syynä Saksan armeijan tappioihin ja sodan onnettomaan lopputulokseen. Tämän kuvan antavat Saksan vanhan yleisesikunnan vielä elossa olevat jäsenet, ensi sijassa kenraalieversti Halder, mutta samaa käsitystä levittivät kaikki muutkin kenraalit, jotka ovat sodan päätyttyä vaihtaneet miekan kynään. Panssariaseen kehittäjä Guderian ja Rommelin esikuntapäällikkö Speidel ovat heistä erikseen mainittavat.

Toinen myytti, jota Saksan häviön jälkeen on uutterasti levitetty, liittyy ns. saksalaiseen vastarintaliikkeeseen. Saksassa on viime vuosina ilmestynyt runsaasti Hitlerin ajan virkamiesten ja poliitikkojen muistelmateoksia, joissa pyritään antamaan se kuva, että Hitleriä vastassa oli Saksassa kiinteästi järjestetty ja tehokas oppositio, joka oli monen monta kertaa suorastaan kukistamaisillaan vihatun Führerin, mutta juuri kun salaliittolaisten piti toimia, englantilaiset ja ranskalaiset taipuivat Hitlerin uhkauksiin. Tällaiset poliittiset voitot tuottivat Saksan diktaattorille oman kansansa keskuudessa sellaisen suosion, että armeijakaan ei rohjennut toteuttaa jo suunniteltuja toimenpiteitä Hitlerin syrjäyttämiseksi. Syy siihen, että Saksan kansa ja nimenomaan sen armeija kestivät niin kauan Hitlerin hirmuhallitusta, vieritetään näissä teoksissa erityisesti englantilaisten valtiomiesten pelkuruuden ja taitamattomuuden kontolle. Tällaisessa kirjoittelussa voi olla jotakin perää tiettyjen yksityiskohtien osalta, mutta mitään toimintakelpoista ja toimintavalmista, järjestettyä oppositiota ei ole ollut olemassa, joten ylen korostettu kuvailu vastarinnasta pyytää luonnollisesti herättää henkiin myytiin Saksan kansan sisäisestä vastarinnasta ja sitä mukaa kansakunnan syyttömyydestä Hitlerin rikoksiin.

Saattaa olla mielenkiintoista perehtyä erääseen tällaiseen teokseen, sillä se tarjoaa näkymän maailmaan, josta meillä ei sodan aikana saattanut olla aavistustakaan, ei meillä eikä monella muullakaan. Kirjan tekijä on entinen Ribbentropin läheinen avustaja Saksan ulkoministeriöstä, Erich Kordt, josta sodan loppuvuosiksi tuli Saksan lähettiläs Kiinaan. Kirjan nimi olisi suomeksi käännettynä vaikkapa: `Tätä ei esiinny asiakirjoissa`. Kordt tekee selkoa Hitlerin-vastaisesta toiminnasta, johon hän itse otti osaa, ja niistä kosketuksista, joita hänellä oli englantilaisiin valtiomiehiin sodan estämisen tarkoituksessa. Kuinka paljon Kordtin kertomuksessa on perää, siitä on vaikea saada täysin luotettavaa kuvaa, sillä suurin osa niistä saksalaisista, joiden Kordt mainitsee ottaneen osaa suunnitelmiin Hitlerin kukistamiseksi, on kuollut, valtaosan heistä Hitler tapatti kesällä 1944 häntä vastaan tehdyn epäonnistuneen attentaatin jälkeen. Ilmeistä kuitenkin on, että Kordtin esitys pitää ainakin pääkohdiltaan yhtä tapahtuneen kanssa.

Kaikki muistavat, kuinka lähellä sodan puhkeaminen oli syksyllä 1938, kun Hitler vaati Tshekkoslovakian sudeettialueita. Ranska oli taannut Tshekkoslovakian koskemattomuuden ja oli siis velvollinen sodan sattuessa astumaan Tshekkoslovakian rinnalle. Saksan korkein sodanjohto vastusti jyrkästi sodan aloittamista. Joukko kenraaleja oli valmistanut sen varalta, että Hitler antaisi hyökkäyskäskyn, suunnitelman marssia Berliiniin, vangita Hitler ja estää sodan puhkeaminen. Ylipäällikkö von Brauchitsch ja yleisesikunnan päällikkö Halder olivat hyväksyneet suunnitelman.

Kordt kertoo, että hänen tehtäväkseen oli jäänyt Englannin varoittaminen ja neuvominen. Hän oli toimittanut erään naissukulaisensa kautta toimintaohjeet veljelleen Theo Kordtille, joka oli Saksan asiainhoitaja Lontoossa. Theo Kordt oli saanut yhteyden Englannin ulkoministeriin lordi Halifaxiin, jolle oli kertonut, että Hitler suunnittelee hyökkäystä Tshekkoslovakiaan. Saksan sotilasjohto vastustaa hyökkäystä. Jos Englanti selvästi ilmoittaa, että se tulee taistelemaan Tshekkoslovakian puolella, Hitler tuskin uskaltaa aloittaa. Mutta jos Hitler Englannin ilmoituksesta piittaamatta hyökkää, olen valtuutettu Teille vakuuttamaan, että Saksan armeijan johto tulee asevoimin nousemaan Hitleriä vastaan, lopetti Theo Kordt selontekonsa lordi Halifaxille.

Halifax oli vakuuttanut Kordtille, että Hitlerin väkivalta Tshekkoslovakiaa kohtaan johtaa väistämättä sotaan. Kuten tunnettua Englannin pääministeri Neville Chamberlain ei päästänyt Hitleriä käyttämään väkivaltaa Tshekkoslovakiaa vastaan, sillä hän taipui Münchenissä Hitlerin vaatimuksiin ja pakotti Tshekkoslovakian alistumaan sekä luovuttamaan sudeettialueet Saksalle. Armeijan vallankaappaushankkeet olivat näin ajautuneet karille ja Hitler vahvisti asemaansa. Mutta saksalainen oppositio katsoo tehneensä parhaansa estääkseen Tshekkoslovakian jaon, joka lopuksi johti sotaan.

Kesällä 1939 tapahtui seuraavaa. Saksan ulkoministeriössä päästiin selville Hitlerin ja Ribbentropin aikomuksesta estää länsivaltojen ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen syntyminen ja aikaansaada sen sijaan sopimus Saksan ja Neuvostoliiton kesken. Erich Kordt lähetettiin opposition toimesta Englantiin tekemään selkoa Hitlerin hankkeista. Kordt tapasi lordi Vansittartin, jolle kertoi, että Hitler pyrkii sopimukseen Neuvostoliiton kanssa. Kun tämä sopimus antaisi Hitlerille rohkeuden aloittaa sodan puolaa vastaan, esitti Kordt omana ja hänen toimeksiantajiensa käsityksenä, että Englannin pitäisi jouduttaa käynnissä olevia sopimusneuvotteluja Neuvostoliiton kanssa ja johtaa ne todella positiiviseen lopputulokseen. Vansittart vastasi: Hitler ei tapaa meitä nukkuvina. Me teemme varmasti sopimuksen Neuvostoliiton kanssa. - Kuten tunnettua, sopimusta ei tehnyt Englanti, vaan Saksa.

Emme jatka niiden epäonnistuneiden suunnitelmien selostamista, joita Saksassa suoritettiin kaappauksen toimeenpanemiseksi ennen keväthyökkäystä 1940, enempää kuin oppositio-miesten yhteydenpitoa sodan aikana englantilaisten kanssa. Näiden hankkeiden takana olivat samat piirit, joiden toimesta attentaatti 20. heinäkuuta 1944 tapahtui ja joiden johtomiehet heti sen jälkeen tai myöhemmin syksyllä teloitettiin. Kenraalieverstit Beck ja von Witzleben, amiraali Canaris, eversti Oster, kreivi Schulenburg, kreivi Stauffenberg, pormestari Gördeler, muutaman nimen mainitaksemme. Oppositio oli kuitenkin hajanainen, vailla kiinteää johtoa ja vailla päättäväisyyttä. Hitler ehti aina edelle.

Englantilaiset itse ovat katkerina arvostelleet Chamberlainin ulkopolitiikkaa. Churchill oli tosin ainoa johtava englantilainen valtiomies, joka arvosteli sitä ennen sodan syttymistä. Nyt jälkeenpäin ovat samaan kuoroon yhtyneet kaikki englantilaiset. Kun lukee Kordtin selonteon niistä kahdesta ratkaisevasta ajankohdasta, joista todella riippui maailman kohtalo, ja niistä tiedoista ja neuvoista, joita sodan estämiseksi toimivat saksalaiset Chamberlainille antoivat, niin ei ole vaikeaa ymmärtää sen kritiikin ankaruutta, joka Englannin sodanedellisestä politiikasta annetaan. Englantilainen kirjailija ja poliitikko Harold Nicolson on kuvannut Chamberlainia ja hänen luotettua apulaistansa Horace Wilsonia seuraavasti: Kun Chamberlain ja Horace Wilson antautuivat ulkopolitiikkaan, he olivat kuin kaksi apupappia, jotka olivat ensi kertaa elämässään astuneet kapakkaan ja luulivat tulleensa pyhäkouluun.

Nyt on itse Churchill remmissä. Viimeiset tiedot kertovat, että kansallissosialismi nostaa rohkeasti päätään Saksassa.