Mietteitä muistelmien johdosta

LIIMATAINEN

6/11 1970

Edwin Linkomies, Rooman kirjallisuuden professori, poliitikko ja pääministeri on poismentyänsä julkaissut vuosina 1947-1948 vankilassa kirjoittamansa muistelmat. Ne ovat antaneet runsaasti aiheita keskusteluun, joka tämän lehden palstoilla jo oikeastaan on päättynyt. Meille on sallittu tämä aiemmin mietitty puheenvuoro, jossa emme tee tiliä henkilökohtaisesta suhteestamme tekijään. Ei se ole tarpeenkaan. Teoksessa ei ole arviointia toimittaja Liimataisen kyvyistä taikka luonteesta, ei edes mainintaa henkilöhakemistossa, sillä eihän nimimerkkiä ollut Linkomiehen eläessä olemassa.

  Myöhemmin yliopiston rehtorina ja kanslerina Linkomiehen asenne ehkä oli joissakin suhteissa pehmentynyt. Mutta hän ei koskenut siihen, mitä oli sotasyylliseksi tuomittuna kirjoittanut. Sanoi niin kuin Pilatus latinaksi: quod scripsi, scripsi. Minkä kirjoitin, sen kirjoitin. Ei kai pitänyt muuttelemista tarpeellisenakaan.

  Suorapuheisuudellaan Linkomies hankki eläessään suuren määrän vihamiehiä. Muistelmissaan hän on yhtä suorapuheinen. Mikään ei lahjakasta ihmistä niin kannusta totuuden puhumiseen kuin että hänet kaikin puolin hyvin haukutaan. Ja siitä Linkomies sai osansa. Lopulta hänet lähetettiin vankilaan. Hänen kunniakseen on sanottava, ettei hän siitä katkeroitunut, se oli hänen uhrinsa sodalle, joka oli kysynyt paljon muita ja raskaampia uhreja.

  "Vaikea aika" on merkittävä teos. Sellaista ei tähän saakka meillä ole kukaan kirjoittanut. Se on selkeä, toisinaan päivästä päivään ja tunnista tuntiin etenevä osin dramaattinen kuvaus siitä, mitä oli olla pääministerinä monen puolueen suomalaisessa hallituksessa, jonka tehtävä oli pelastaa maa hävityksi tuomitusta sodasta. Siitä käy ilmi, miten ratkaisut niissä olosuhteissa syntyivät, kuinka enimmät päätökset alkuaan perinpohjin selviteltiin pienessä piirissä, kuinka taas peruslinja joskus muuttui kesken valtioneuvoston istunnon päämajasta tulleen puhelinkeskustelun takia tai eduskunnalle annettavaksi aiotun tiedoituksen jäädessä kesken pääministerin työpöydälle hänen omiin käsiinsä.

  Osa vuoden 1940 ongelmista oli vallan kaksi keskusta. Toinen maan hallituksen ohella oli päämaja, millä seikalla lienee esim. saksalaisten joukkojen kauttakulkusopimuksen syntyyn 1940 ollut ratkaiseva merkitys. Linkomiehen käsitys sodan jälkeen olikin, että jos tasavallan presidentti, joka hallitusmuodon mukaan on puolustusvoimien ylipäällikkö, sodan aikana luovuttaa ylipäällikkyyden toiselle, tämän ylipäällikön tulee olla valtioneuvoston alainen.

  Linkomiehen muistelmat kuuluvat mielestämme semmoisiin teksteihin, joita pääministeriksi aikovien ja muidenkin poliitikkojen on syytä tutkia.

  Linkomies pitää hallituksen toimintaa syksyllä 1939 suurelta osalta vastuuttomana ja luvattoman kevytmielisenä. Siitä huolimatta hän on kuitenkin sitä mieltä, että "talvisota oli välttämättömyys, jotta Suomen kansa pääsi lunastamaan itselleen paikan itsenäisten kansakuntien joukossa". Suomen liittyminen jatkosotaan oli Linkomiehen mielestä silloisissa oloissa kaikin puolin luonnollista. "Sen jälkeen kun suostumus saksalaisten joukkojen liikkumiseen Suomen alueella oli annettu, Suomella ei olisi ollut pienimpiäkään mahdollisuuksia pysyä sodan ulkopuolella." On vaikea kumota Linkomiehen käsitystä, että vain siten Suomi saattoi joten kuten pysyä herrana omassa talossaan. Ratkaiseva päätös oli saksalaisille joukoille myönnetty kauttakulkuoikeus. Tämän päätöksen välttämättömyydestä Linkomies ei sano mitään eikä hänellä ole selvää tietoa siitä, kuinka se syntyi.

  Mutta jatkosodassakin Linkomies näkee myös positiivisia puolia. "Historian lehdiltä ei häivy se sankaruus", jota suomalainen sotilas tässäkin sodassa osoitti. "Emme tosin koskaan enää pyri saamaan omaksemme Itä-Karjalaa. Olemme tulleet havaitsemaan, ettei se elimellisesti liity maantieteelliseen alueeseemme ja että sen kansa kielestään huolimatta on meistä suhteellisen kaukana." Tämän kylmän toteamuksen voi lukea sodan positiivisiin opetuksiin. Nykypäivän suomalainen voi osoittaa heimotunteensa työskentelemällä maan rajojen sisäpuolella olevien kehitysalueiden hyväksi.

  Mutta entä jos Suomi olisi 1939 hyväksynyt Neuvostoliiton minimivaatimukset, luovuttanut kappaleen Kannasta ja tietyt Suomenlahden saaret ja saanut tilalle alueen Repolaa ja Porajärveä? Linkomies on empimättä sitä mieltä, että tähän Suomen hallitus, niin tahtoessaan, olisi saanut eduskunnan ja Suomen kansan taipumaan. Entä sitten?

  Suomi oli Neuvostoliiton ja Saksan sopimuksessa jäänyt Neuvostoliiton vaikutusalueeseen. Suomen myöntymyksen jälkeen Neuvostoliitto ehkä olisi ainakin halunnut, että Suomi olisi tehnyt sen kanssa jonkinlaisen turvallisuussopimuksen tai nykyisen kaltaisen ystävyys- ja avunantosopimuksen. Tämä kaikki on tietysti oletusta, ehkä arkistoista joskus saadaan varmempia tietoja. Tämän sopimuksen solmiminen olisi 1940 ollut Suomelle vähintään yhtä vaikea asia kuin myöntyminen Neuvostoliiton vaatimuksiin 1939. Sotilasliitto Ruotsin kanssa tuskin myöskään olisi enää ollut solmittavissa enempää kuin se oli 1940.

  Näyttäisi siltä, että ollaan asian ytimessä. Perinnäinen sotien syy oli, mikäli asiat meistä riippuivat, että Suomi ei rauhan vuosina kyennyt asianmukaisella tavalla järjestämään suhteitaan naapureihinsa, nimenomaan siihen valtakuntaan, jonka yhteydestä se juuri oli eronnut. Kun saksalaiset puhuvat "laiminlyötyjen tilaisuuksien sodasta", meillä on aihetta puhua "laiminlyötyjen tilaisuuksien rauhasta ennen vuotta 1939". Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäistyminen rikkoi käsittämättömällä tavalla henkilökohtaisetkin suhteet, jollaisten varaan muutakin luottamusta aina on myöhemmin mahdollista rakentaa. Hella Vuolijoki kertoo muistelmissaan, miten Maksim Gorki 1920 ulkomaille matkustaessaan ei täältäkäsin saanut lupaa kulkuun Helsingin kautta, missä etevimmät taiteilijamme olivat häntä juhlineet veljenä 1906. Akseli Gallen-Kallela oli maalannut hänen muotokuvansa, mutta ei niin kuin eivät eräät muutkaan vanhat ystävät edes vastannut hänen kirjeeseensä. Suomalaisia tapoja; monet ihmiset näkivät lähimmäisensä poliittisissa mielipiteissä aiheen henkilökohtaiseen loukkaantumiseen ja lakkasivat tervehtimästä toisiaan.

  Voi hyvinkin pitää paikkansa, että talvisota ja jatkosota ovat lunastaneet meille paikkamme itsenäisten kansakuntien joukossa. Ne ovat antaneet meille kypsyyden ja poliittisen realismin hirvittävän opetuksen. Ehkä olisi ollut muita teitä, joita kulkien opin hinta olisi ollut vähäisempi. Mutta eri syistä ne olivat suljetut. Ehkä sankaruudellakin, jota suomalainen sotilas esitti, on sitä vuosisadat kestävää merkitystä, josta Linkomies puhuu. Ainakin se osoittaa, kuinka kovapäisiä me olemme, mikä lisäksi antaa aiheen otaksua, että sellaiseen päähän saatu oppi on pitkään kestävä.