Ulkopoliittisesta suhtautumisesta.

vuosi sitten julkaisi Itävallan silloinen 44-vuotias ulkoministeri Karl Gruber poliittisen muistelmateoksen ("Zwischen Befreiung und Freiheit"), joka herätti melkoista huomiota. Noiden muistelmien sivuilta 251-52, joilla käsitellään tapahtumia Gruberin oman puolueen (katolisen kansanpuolueen) piirissä vuonna 1951, luemme mm. seuraavaa:

"Oli kuitenkin huomattavaa, että näillä puoluepäivillä pitkästä aikaa ilmeni jälleen ulkopoliittinen antautumissuuntaus. Keskustelussa heitettiin jälleen esiin iskusana `suomalainen politiikka`, ts. Suomen asennetta Venäjään nähden suositeltiin Itävallalle jäljiteltäväksi. Ei ollut varsin vaikeata osoittaa, kuinka erilainen Suomen tilanne oli verrattuna Itävaltaan. Miten vähän julkisuudessa ylipäänsä oltiin selvillä Suomen tilanteesta, ilmeni siinä, etteivät edes jotkut parlamentin jäsenetkään tahtoneet uskoa, että Suomi oli solminut Venäjän kanssa sopimuksen, joka salli viimeksi mainitun sodan sattuessa marssia Suomen alueelle. Suomi oli Venäjän yksin miehittämä maa. Joukoista tyhjennettynä se voitiin jälleen joka hetki miehittää, koska sillä ei ollut odotettavissa toiselta taholta mitään apua. Itävalta olisi vapauduttuaan molempien blokkien joukkoja yhtä lähellä ja sillä olisi sen vuoksi mahdollisuus elää todella riippumattomana. Siitä johtuu, että Neuvostoliitto vastustaa joukkojen vetämistä pois Itävallasta.

Tshekkoslovakian kohtalo oli muutoin selvä todiste siitä, että maantieteellisellä sijainnilla voi suurvallan alueellisten ja poliittisten intressien kannalta olla ratkaiseva merkitys. Benesin hallitus ei ollut noudattanut ainoastaan `suomalaista politiikkaa`, vaan oli avoimesti nojautumalla itään sen ylittänytkin. Tulos oli joka tapauksessa Tshekkoslovakian `kansan`-demokratia."

Tämän näköinen teksti meitä suomalaisia ainakin hämmästyttää. Ja myös närkästyttää - mikäli sellaiseen antaudumme - ketä mistäkin syystä. Emmehän me ole olleet `miehitetty maa`, vaikka sota hävittiinkin, tekee mielemme huomauttaa. Ja jos olemme tehneet sopimuksia, joiden johdosta joku naapuri ja kylänmies näkee hyväksi meitä sääliä, niin sekin sopii: eipähän ole takuumiehiä pyydetty. Eikä meistä tarvitse mallia katsoa, jos jollakin taholla alkaa `ulkopoliittinen antautumissuuntaus` heikottaa. Tekee myös mielemme muistella, että viitisentoista vuotta sitten miehitettiin maita ilman, että tarvitsi sanottavasti verta vuodattaa. Vaikkakaan ei täällä Suomen kulmalla.

Mutta älkäämme närkästykö. Tosin moni keskieurooppalainen lukija varmaankin on jäänyt siihen käsitykseen, että arveluttavastipa ovat asiat Suomen kohdalla, kun virassa oleva ulkoministeri sen noin kaihdettavaksi tapaukseksi luonnehtii. Mutta meidän on annettava anteeksi tämä ulkopoliittinen muotokuva itsestämme jo senkin vuoksi, että ulkoministeri Gruberin oma puolue piti huolen siitä, että vain muutama päivä muistelmateoksen ilmestymisen jälkeen hän ei enää ollutkaan ulkoministeri.

*

Me suomalaiset lienemme viimeisten kymmenen vuoden aikana - osittain pakostakin - oppineet suhtautumaan ulkopoliittisiin kysymyksiin vähemmän tunneperäisesti. Siihen on osaltaan edesauttanut se, että sekin taho, joka vuonna 1945 eli `kevätvirtojen` aikaa, on vähin erin joutunut ylempää tulleesta käskystä esiintymään hillitymmin. On tasaannuttu. Eikä ulkopoliittista keskustelua enää sävytä sellainen nuorukaisen idealismi tai verenkarvainen pateettisuus kuin joskus 20- ja 30-luvulla.

Mutta paha on, jos - kuten näyttää - monella taholla ei suhtauduta ulkopolitiikkaan ollenkaan. Ulkopolitiikkamme yleissuuntauksestahan ei näet ole erimielisyyttä, sanotaan. Tosi on, mutta se on taas eri juttu. Se mitä tässä ajamme takaa, on sellainen toive, että uteliaisuus siihen nähden, mitä maailmassa todella tapahtuu ja miksi, vahvasti heräisi. On hyvä jos tiedämme, että X-maan pääelinkeino on maanviljelys ja että se hallitusmuodoltaan on tasavalta. Mutta parempi olisi, jos myös tietäisimme, montako prosenttia maan äänestäjistä on kommunisteja, tekeekö maa itse kuulalaakerinsa ja suuriko on sen öljyn tarve vuodessa. Ja montako divisioonaa tarvittaisiin maan miehitettynä pitämiseksi. Esimerkiksi. Samalla kun tunnustaudumme yhdeksi vikapääksi, valitamme, että suomalaisesta kynästä aivan liian harvoin irtoaa artikkeleita ja katsauksia ulkopoliittisten tapausten taustan valaisemiseksi. Sillä verrattoman monisäikeinen historiallisten, maantieteellisten, taloudellisten ja sotilaspoliittisten tekijäin voimakenttä on aina tapahtuman takana, josta uutistoimisto tekaisee muutaman rivin sähkeen ja kotoinen toimitussihteeri siihen vetävän otsakkeen.

*

Ei tarvitse olla puoliksikaan niin salaperäisen hyvin informoitu kuin Kustaa Vilkuna tietääkseen, että naapurimme ruotsalaiset ovat peräti perillä maailman kulloisestakin kulusta. Kun matkustelee maailmalla, niin heitä tapaa esimerkiksi liikemiehinä kaikkialla, kaukaisimmissakin maissa. He myyvät itse paikan päällä vientitavaransa ja tuntevat siten kunkin maan markkinat kuin viisi sormeaan. Ynnä havaitsevat muutoinkin, kuinka maailma makaa. Emme puolestamme lukeudu niihin, jotka näkevät Ruotsin sodista säästymisen yksinomaan maantieteellisen sijainnin ansioksi. Emme myöskään pidä vain sattumana sitä, että yksi ruotsalainen tarkkailee kylmän sodan rintamalinjoja YK:n pääsihteerin tuolilta ja eräät toiset Korean kranaattitulen kaluamassa maastossa. Nostamme hattua ruotsalaisille. - Demokratia on kovaa: täytyy tietää.

*

"Suojella heikkoja ja taistella vahvoja vastaan on ritarillinen periaate. Mutta se ei päde ulkopolitiikassa. Ulkopolitiikka pyrkii karttamaan konflikteja vahvojen kanssa ja saavuttamaan voittoja heikkojen kustannuksella." Näin kirjoittaa muistelmissaan muuan Helsingissäkin toiminut lähettiläs. Mutta monenkohan suomalaisen mieleen lienee aikanaan moinen periaate juolahtanut, kun he erään innostuskauden tunnelmissa tämän rakastettavan diplomaatin seurapiireissä liikkuivat?

Veljenpoika.